Hyvä kansamme on hankkinut itselleen tietoja ja taitoja moninaisissa,
mutta tähän saakka se ei ole oppinut kunnollisella tavalla ruokkimaan
ruumistaan muualla kuin keittokoulujen liepeillä. Missä emäntä tahi
tytär on ollut keittokursseilla, siellä nähdään, kuinka hän sitkeällä
taistelulla on murtanut ennakkoluulojen muurit ja opettanut
ympäristönsä syömään järjellisesti valmistettua ruokaa.
Mutta muualla vallitsee surkuteltava pimeys ja "tapain turmelus" tällä
alalla.
Mitäpä sanotte muurarista, joka minulla kerran oli työssäni ja joka
päivittäin kaatoi neljä litraa maitoa savisten viiksiensä varjoon, söi
vastaleivottua hapanleipää pari kolme kakkaraa ja levitti niiden päälle
puoli kiloa voita?
Ei hän ollut upporikas, olipahan tavallinen palkoillaan elävä työmies,
josta porvari imee viimeisenkin verenpisaran. Mutta hän söi niinkuin
syövät hänen lukemattomat tyytymättömät toverinsa ympäri koko
Suomennientä.
Tämä ravinto se hänet tyytymättömäksi tekikin, sillä ahtaessaan
sisäänsä mielettömät määrät maitoa ja raakaa leipää hän oli hankkinut
tuon näissä piireissä niin tavallisen sydänalataudin ja oli lisäksi
luonteeltaan muuttunut pelkuriksi ja ikäväksi. Ei tarvinne sanoa, että
hän oli myös neurasteenikko.
Entäpä suuren pohjois-hämäläisen herraskartanon piiat ja rengit, jotka
noukkivat mainiosta lihakeitostaan kaikki vihannekset ja heittivät ne
siankaukaloon. Mitäs heistä sanotaan?
Saman pitäjän vaivaistalossa hoidokit kiitettävällä uutteruudella
noukkivat porkkanapalaset keitostaan, viskasivat ne sian ämpäriin ja
kaatoivat ihanan ruispuuronsa sen päälle, koska tuo kaikki oli heidän
mielestään selvää sianruokaa.
Esimerkkejä voisi luetella loppumattomiin, mutta en halua enempää
harmistuttaa lukijaa ja itseäni. Käännänpähän hieman mitalin toistakin
kylkeä.
Olen nähnyt jossain pappilassa papin, joka latoi syvän lautasen täyteen
muikunmätiä, söi sen lusikalla ja joi sen päälle yhteen menoon kolme
lasillista maitoa ja neljännellä huuhtoi rutkutellen suutansa. En
muista siunasiko hän ennen syömään rupeamistaan.
Pikkupoikana olin usein vieraana talonpoikaishäissä Satakunnan
viljamailla. Kolme päivää siinä pantiin menemään syömisessä ja
tanssimisessa. Ja syönnökset olivat niin suurelliset ja mahtavat, että
kun senjälkeen tutustuin Gargantuaan, minä melkein säälin jättiläistä.
Kyllä hänen olisi kelvannut olla näissä häissä. Siinä oli jykevät
perunalaatikot silakoista, lohesta ja selvästä läskistä, kaikki oli
munilla ja rasvoilla kyllästettyä ja siirappivirrat läikkyivät aina
tinattuihin reunoihin asti. Sitten oli jos mitäkin huikean vankkaa
liharuokaa — en jaksa luetella — ja kun näistä oli päästy, tuli
puurojen vuoro. Niitä olivat kaura-, riisi-, ohra-, manna- ja
saagoryynipuurot, joissa kaikissa lusikat seisoivat kuin sukset
hangessa. Ja sitten oli "lamasseeta" mahtavan korkeat alpit, oli
väskynäsopat, oli monenmoiset muut jälkiruuat. Ja kun oli syöty tämä
jakso, niin alettiin taas alusta. Pöytään istuttaessa olivat papit
aloittaneet toimituksen siunauksella ja virrellä, ja aina kun uusi
"kierros" alkoi, veisattiin uusi värssy. Minä olin tottumaton ja
taitamaton ohjaamaan syöntini tahtia. Jo ensi kierroksella rupesi
päätäni kovin huimaamaan ja senjälkeen tuli ankara pahoinvointi. Pöydän
alitse sain kömpiä ulos jumalan ilmoille, kun ei muualta päässyt.
Ulkona virkistyin siihen määrään, että jonkun ajan kuluttua
pahoinvointia tuntematta kuuntelin kuinka sisällä alotettiin uusi
värssy.
Kirjoitti kerran eräs ketterä mies Antverpenin voitoistamme ja kehui
että Suomen sisu, sauna ja ruisleipä oli tehnyt ne mahdollisiksi. Se
mies iski naulan päähän.
Sauna ja sisu ovat erinomaisia asioita, ja kun lisäksi tulee oikealla
tavalla valmistettu kypsä ruisleipä ja joku järkevä särvin, niin kyllä
suomalainen lyö hyvätkin ennätykset.
Me tulisimme varmaan toimeen puolta vähemmällä ruualla, jos
valmistaisimme tarkoituksenmukaisesti sen mitä syömme. Kainuun
sydänmailla näin erittäin tervettä ja hyvinvoipaa väkeä, vaikka näillä
seuduin usein saatiin panna pettua jauhojen sekaan. Mutta he olivat
elämän karuudessa oppineet valmistamaan ruokansa oikein: leipoivat
leipänsä hämäläiseen tapaan reikäleiväksi, paistoivat sen läpeensä
kypsäksi ja sitten kuivattivat sen kovaksi — se oli ihanneleipää!
Muuna ruokana oli niukanlaisesti perunoita, tuoretta tahi suolattua
kalaa, joskus kuivaa poronlihaa tahi linnuntäkyjä. Mitäpä ihminen muuta
kaipaa, kun tärkein, ruisleipä, on kunnollisesti valmistettu. Noilla
"nälkäseuduilla" minä huomasin asukkaissa juuri sitä mitä sanomme
sisuksi, ruumiilliseksi sisuksi. Heillä oli pienet lihakset, pitkät
jänteet ja rasvaton nahka. Mutta panipas sellaisen miehen soutamaan
päivät pääksytysten, tahi kantamaan konttia viikkokaupalla,
sydänmaitten nevoilla — ei väsymyksestä tietoakaan! — Niillä
seuduilla en tavannut koskaan sellaisia suursyömäreitä kuin etelämpänä.
Ilmankos muuan vanhan kansan ukko minulle vakuutteli, että ihmiset
olivat ennen kestävämpiä ja rotevampia kuin nykyään sen takia että
söivät pettua niin usein.
Tuskinpa missään maassa kansa elää niin nurinkurisella ruualla kuin
meillä. Jo kymmeniä vuosia sitten elivät suuret tehdasasukastot kuten
Tampereen, ainoastaan kahvilla, imeläpullalla ja limonaatilla, höystäen
joskus tätä ihanaa ravintoa kaiken maailman moskamakkaralla ja
valtavilla herkkujuustokuutioilla.
Paikka paikoin on sitten opittu sisäjärvilaivojen ruokalistan mukaan
vähän lisäämään "menu'itä". Tyypillinen rasvassa ja sipulissa uiva ylen
sitkeä laivapihvi osataan tehdä, samoin tekaistaan joskus luumukomposti
tahi väskynäsoppa. Mutta niihinpä se tahtookin rajoittua, paitsi
keittokoulujen vaikutuspiirissä, mistä jo mainitsin.
Ja "sivistyneissäkin" piireissä kaipaisi moni kohta ojentamista. Kuinka
mielellään joskus, kun ruumiimme kaipaa fosforia, söisimme pikkukalan
ruotoineen tai kalkkia kaivatessamme narskuttaisimme rustot maukkaista
vasikanpaisteistamme, mutta säädylliset pöytätavat kieltävät sen —
koiraimme ja kissojemme riemuksi.
Jos osakaan siitä maidon, leivän ja voin määrästä mikä meidän maassamme
syödään taitamattomasti hukkaan, tulisi turvattomien pientenlasten
hyväksi, ei meidän enää tarvitsisi surra lasten kuolevaisuutta
maassamme ja lastensuojelutyö kohoaisi varmaan verrattomaan
kukoistukseen.
Tämähän se olisi minun ruokasaarnani Suomen kansalle — edellyttäen
että minun sallittaisiin se pitää.