Tuossa se seisoo vaaran rinteellä, kuiva ja harmaa, sinertävän harmaa
kelohonka.
Ontossa kuvussaan se kantaa haukanpesää poikasineen.
Minkähän vuoksi juuri tuota honkaa katsellessani aina tulee mieleeni
ajatus: kas tuossa viime jätteitä siitä Suomesta, siitä kotimaasta,
joka kerran oli omani täydellisesti. Ja katsellessani hongan
yksinäisyyttä ja melkein kuin valittaen kurottelevia kuivia oksia sanon
itselleni: Tämä voi kuulua pahalta ja kovin kiittämättömältä, mutta en
voi sille mitään, että en haluaisi viettää viimeisiä päiviäni täällä
kotimaassa.
Miksikä keskellä kotimaata koti-ikävä valtaa mielen?
Miksikä tunnen, että jos vain Suomi saavuttaisi taatun, turvallisen
aseman ja mahdollisuudet sisäiseen onnellisuuteen, niin olisin heti
valmis lähtemään — jonnekin, missä vielä koettaisin viljellä omaa
yksilöllistä sielunelämääni. Tunnen että minulla vielä on sitä kohtaan
eräitä velvollisuuksia täytettävänä — ennenkuin astun toisille
metsästysmaille.
Haukka-emo sieltä hongan seutuvilta näkyy lähtevän etsimään ravintoa
poikasilleen. Sen kaareileva lento suuntautuu yhä korkeammalle; lopulta
näen sen vain pienen pienenä pilkkuna hiilakan puhdasta taivasta
vasten. Sieltä korkealta se voi nähdä hyvin kauas. Se voisi helposti
lentää tuolla korkeudella suoraan pohjoista kohti muutamia tunteja
täysin siivenlyönnein, ehkä päivän, ja silloin se näkisi sen maan,
jossa minä en ole tuntenut koti-ikävää.
Siellä pohjoisessa, napapiirin sisäpuolella, tapasivat silmäni ne näyt,
joita olin lapsesta saakka ihannoinut. Siellä kohtasin ne elämän
muodot, joiden todella tunsin soveltuvan luonteelleni.
Siellä oli vielä tietöntä maata, siellä kuvastelivat vielä,
taivaanrannalla ääriviivat koskemattoman sydänmaan, täynnä omaa
elämäänsä. Siellä tenhosi uudella voimalla taivaan kuulakkuus ja
metsien hurmaava salaperäisyys.
Muualla Suomessa olivat aina tielliset seudut tuoneet mieleen
kiusallisen tunteen. Valmiit leveät väylät aina johdattivat
välttämättömään kosketukseen etäälläkin asuvien naapurien kanssa.
Vaikkakin saattoi olla kaukana Riihimäeltä ja Toijalasta, niin tiesi
kuitenkin aina että tuolla oli Nikkilä ja sen takana Nakkila.
Oleskellessani perheineni Paanajärven sydänmailla ei ikinä tullut
ikävää, vaan päinvastoin eli halu päästä vielä syvemmälle kodikkaaseen
korpeen. Ja vasta syksyn tullessa, kun metsistä alkoi käydä nälkämaan
kansaa talossa, jossa asuimme, povessaan olkikakkara näytteenä
ravinnostaan, täytyi viimeisen jauhopussin pois annettua ruveta
tekemään lähtöä.
Silloin käsitin kyllä, että sydänmaan suoma autuus oli onnelliselle
palvojalleen saavutettavissa vain niiden kautta, jotka viljavammilla
seuduilla työllään ja taidollaan pystyivät muonittamaan meidänlaisemme
matkueen.
Samaa vapaata tunnetta kuin Pohjois-Suomessa sain sittemmin kokea
Afrikassa, päiväntasaajan seudulla, jonka erämaitten ihanuutta voin
verrata vain Pohjois-Suomeen. Ja sielläkin sain tuntea meidän
kaltaistemme loisolentojen hieman nolonlaisen aseman.
Niinsanotuissa suurissa sivistysmaissa Saksassa, Ranskassa, Englannissa
ja Italiassa on koti-ikävästäni johtunut, etten ole saattanut kuvata
noiden maiden maisemia enkä vetää piirtoakaan kuvatakseni niiden
kansanelämää, — en saattanut, vaikka joskus olisi ollut haluakin.
Ainoat eurooppalaiset ulkomaiset maisemani ovat Rivieran rannikolta,
missä luonto jo muuttuu subtroopilliseksi antaen esimakua unohduksen
maista ja niiden yltäkylläisyydestä. 16-vuotiaana laadin joitakin
kansantyyppipiirroksia, mutta se tapahtui sukulaismaassa, Virossa.
Vasta päiväntasaajan seuduille saavuttuamme palasi minulle
maalarihimoni, Mombasan (Kilindini) rannikkoa lähestyessämme.
Oli usvainen aamu ja usvista kohosivat vähin erin kaarevat, matalat
hiekkarannat, joiden takana luulin näkeväni suomalaisen jousihongikon
heiluttelevan latvojansa, — ne olivat kokos-palmuja.
Siellä viihdyin ensi hetkestä alkaen, ja tuskin kului päivääkään,
jolloin en olisi jotakin maalannut tahi piirrellyt, raskaimmankin
metsästyksen lomassa tai jälkeen. Afrikan maisemien, eläinten ja
ihmisten kuvaaminen ei tuntunut uskollisuusrikokselta omaa maata
kohtaan. Siellä kaukana oli kummallista ajatella omaa maatani. Tämä
pieni maa sijaitsi kuin maailman äärimmäisellä äyräällä kaikkien
muitten takana. Toisinaan melkein pelkäsi, että se saattaisi vaipua
Tuonelan joen tuolle puolen. Sitä oli sekä rakasta että raskasta
ajatella.
Minulle kävi kuin useimmille retkeilijöille, jotka oikein ottavat
tutustuakseen Afrikkaan: jouduin sen lumoihin. Enkä olisi halunnut
sieltä palata, ellei kotimaasta olisi saapunut yhä surkeampia viestejä
— se oli noina aikoina, jolloin ivallinen huuto "Finis Finlandiae!"
kajahti ulos maailmaan.
Silloin vaiston ääni pakotti minut palaamaan kotiin.
Koti-ikävissäni, keskellä kotimaata katselen haikein mielin salon
haukan ylpeätä kaartelua vapaissa korkeuksissa. Ja kelohongan ryhmyiset
käsivarretkin näyttävät tänä hetkenä melkein kuin hiljaa vaikertaen
ojentautuvan taivasta kohti.