Ken paljon elää ja raataa ulkona luonnossa, hän lopulta saavuttaa
ympäristöönsä niin mieskohtaisen suhteen, että saattaa tavata itsensä
melkein puhelemassa metsän puille — samoinkuin lapsen usein kuulee
niityn kukkasille haastelevan. Syvä eläytyminen luontoon on ollut
erikoista meille suomalaisille, niinkuin kansanrunoutemme todistaa.
Meillä taitaa olla erikoista taipumusta personifioimiseen, mikä niin
voimakkaana ilmenee vielä uudemmassa taidelyriikassamme ja
novellistiikassamme.
Metsän kasvikunta tulee läheiseksi ystäväksi, puitten keskuudesta alkaa
erottaa melkein luonteita, ja eriluonteisille ihminen ilmaisee eri
asioita: toisia solakoille koivuille kuin lakkapää petäjille, toisia
harmaille kelohongille kuin jylhän tummille kuusille.
Ja metsän elämää seuraa luonnon ihminen aivan toisin silmin kuin muut.
Hän havaitsee siinä pienimmätkin vivahteet sekä väriin, vehmauteen että
elinvoimaan nähden. Se ei ole hänelle kuollut kylmimpänäkään helmikuun
päivänä — se on silloin vain niin vaitonaista, että itse sen
hiljaisuus puhuu, siinä on jotakin konnussaan talviunta makaavasta
karhusta muistuttavaa: hanki vaipan alla henkii täysinäinen, väkevä
elämä.
Tuntee ikäänkuin joutuneensa mieskohtaiseen suhteeseen puun kanssa
yritettyään syleilemällä mitata sen paksuutta. Vastenmieliseltä
tuntuisi iskeä kirvestään sen kylkeen.
Vanhat runomme todistavat että Suomen kansa ennen eli tämäntapaisissa
herkissä suhteissa metsän puihin. Mutta viimeisten kuuden,
seitsemänkymmenen vuoden kuluessa on kansamme sielunelämästä tämä
luonnonrunous melkein tyystin hävinnyt — kiitos tukkiyhtiöitten
herättämän rahanhimon. Nyt näkee metsänhakkaajassa raa'an ja
tunteettoman teurastajan. Ja kun näkee puun kyljessä merkkipilkan, joka
osoittaa kuolemantuomiota ensi hakkuukautena, niin tuntee sydäntänsä
kirveltävän. Sinne ne kaatuvat, vanhanaikaisen voiman ja mahdin
edustajat Suomen metsissä, nuoremman kasvullisuuden jalot suojelijat ja
vartijat — ja kestää vuosisatoja ennenkuin uusia on noussut niiden
sijalle, eikä niiden veroisia nouse koskaan.
Erään eteläpohjalaisen talon metsässä näin sammaltuneita,
maatumaisillaan makaavia aarnihonkia niin taajassa, että ne herättivät
huomiotani tavallista enemmän. Mutta kun näin niitten tyvissä ja
vierellä törröttävissä kannoissa selviä hakkuunjälkiä, tiedustelin
asiaa talon isännältä. Hän kertoi, että ennen vanhaan, kotipolton
aikoina, hänen isällään oli tapana renkiensä kanssa aamuryypyn
otettuaan mennä metsään suurimpia honkia kilvalla kaatamaan. Mies se,
jonka puu ensinnä rusahti. Ja sinne ne jäivät, koska olivat liian
suuria rakennuspuiksi.
Ilveksen hiihdännässä Konginkankaalla tapasin silmieni ja siveltimeni
iloksi eräällä mahtavalla louhikkovuorella komeita, vielä pystyssä
olevia kelohonkia. Isännän kysymykseen, tulisinko vielä toisenakin
talvena hänen taloonsa vierailemaan, vastasin käyväni mielelläni, jos
harvinainen kelohonkapaikka saisi vielä seista paikallaan.
— Seiskoot siinä teille kukkina, oli lauhkea vastaus.
Ja mikä raakalaisnäytelmä on sitten itse metsänhakkuu! Olen nähnyt
kuinka se käy sydänmailla, olen nähnyt kuinka suuri puu vähääkään
säälimättä kaadetaan nousevien nuorten taimien päälle, niin että se
silpoo ne aivan vaivaisiksi. Sitä ei ihmettele, etteivät hakkaajat
sääli kaunista nuorta olentoa, joka siinä tuhoutuu, vaan sitä
ihmettelee, ettei rahanalainen puoli hakkauttajain vaistoissa kiellä
tuhoamasta niitä, joista taas jonkun vuosikymmenen päästä saisi
"puulaakilta" kauniita tuhatmarkkasia tukullisen.
Ja säälimättömyyttä ja tunteettomuutta metsän elämää kohtaan tapaa jo
elämän vienompiakin kuvia katsellessaan: Tuossahan kulkee nuori
neitonen kevätiltana metsäpolulla mielitiettyään kohtaamaan. Mitäpä
tekee kaunokainen kultaansa muistellessaan? Riipii ohimennessään puista
ja pensaista niiden arimmat, tuoksuvimmat, hennoimmat kevätlehvät,
riivattu!
Unohtuneet, uuden kehityksen ja "sivistyksen" tieltä väistyneet ovat
vanhat pyhät pitämykset ja yhteenkuuluvaisuuden tunne metsän kanssa.
Tokkopa enää edes "pyhät on pihlajat pihalla, pyhät oksat pihlajissa".