Romantiikka — sekä runouden että kuvaamataiteiden — on käsitellyt
kuutamoa sillä tavoin, että se uudempien taide- ja makusuuntien
vallitsevina ollessa on suotta syyttä tullut miltei ivan esineeksi.
Kuutamohaaveilijana ei enää kukaan tahdo olla, ainakaan niin että muut
sen huomaisivat. Oltuaan ulkosalla kuutamoa ihailemassa ja sen
aiheuttamia tunnetiloja vastaanottamassa nykyään ei monikaan halua
toisille ilmoittaa olleensa juuri tätä varten ulkona.
Mutta moderneinkin nykyaikainen ihminen, olkoonpa mikä -isti tahansa
kirjallistaiteelliselta uskontunnustukseltaan, myöntää kuitenkin, että
kuun vihertävän kelmeässä valossa on jotakin, mikä väkisinkin saattaa
katselijan romanttisiin mielialoihin ja kuljettaa ajatus- ja
mielikuvaelämää sellaisille urille, joille ne eivät antaudu
päivänvalossa tahi kuuttomina iltoina ja öinä.
Tekisi mieleni sanoa, että kukin meistä kuutamolla runoilee omaa
kuutamosonaattiaan, tulkiten siinä sielunsa sydänsäveliä määrätyiltä
alueilta, — Eroksen lumoille altis nuoriso hyvinkin tarkoin
rajoitetulta alueelta.
Omituisimpia ja mielenkiintoisimpia kuutamohaaveiluistamme ovat
ne, jotka liikkuvat peikkojen, aaveiden ja kuoleman mailla.
Kuutamovalaistuksessa on varmaankin jotakin, mikä saattaa sen ihmisen
mielikuvituksessa soveliaaksi liikkumakentäksi näille aineettomille
luomuksille.
Lapsuudessani kuulin piioilta pienen säkeistön, joka omituisessa
kaameudessaan syöpyi lähtemättömästi mieleeni ja joka vuosien mittaan
on paljonkin ruokkinut mielikuvitustani, herättäen varsinkin kysymyksiä
omasta alkuperästään. Se kuuluu:
Kuu paistaa heleästi,
kuollu ajaa keveästi.
Eks pelkää, syntinen?
Eino Leino, joka on syntyisin itäiseltä runoalueeltamme, kertoi
muistavansa tämän säkeistön pakanallisemmassa ja romanttisemmassa
muodossa:
Kuu paistaa heleästi,
kuollut ajaa keveästi.
Eikö piikanen pelkää?
En ole tavannut ketään, joka muistaisi tahi tietäisi tätä runoa olevan
pitemmälti. Myöhemmin sain siihen hauskan Karjalassa lauletun
vanhanaikaisen säveleenkin:
Luulen että tämä pieni runopalanen on ikivanhaa alkuperää, sitähän
osoittaa jo tuo minun kuulemani, tietysti kristillisen helvettipelon
pakotuksesta muuntunut loppusäe: Eks pelkää, syntinen?
Tämän runon juuret lienevät Euroopan kansojen yhteistä omaisuutta, ja
niitä hyväkseen käyttäen kai Bürger on luonut suurenmoisen Lenore
runoelmansa.
Joka tapauksessa se on oiva näyte mielikuvituksen liihoitteluista
aaveiden maailmoissa kuutamolla.
Yhtä ja toista muutakin kaameaa liittyy kansan käsityksiin kuutamosta
ja sen vaikutuksista. Niinpä esimerkiksi on merkillinen uskomus, ettei
pidä asettua nukkumaan niin, että kuu pääsee paistamaan kasvoihin.
Sanotaan, että silloin voi jopa järkensä menettää.
Omasta puolestani suhtauduin näihin uskomuksiin skeptillisesti aina
siihen saakka kun itse sain kokea, että ne voivat perustua asiallisiin
mahdollisuuksiin. Olen jonkun kerran maannut huoneessa, johon kuu on
paistanut, ja siitä oli seurauksena, että uneni oli erittäin levoton,
jos sain nukkua ollenkaan, ja että aamulla olin pahoinvointinen ja
kasvoni olivat pöhöttyneet. — Tässä voinen myös kertoa, että kun
kreivi Sparre joutui kanssani nukkumaan kesäyön valossa Keski-Suomessa,
näin itse, kuinka hänen kasvonsa ja koko muukin ruumiinsa olivat
aamulla pöhöttyneet.
Tätä alaa voisi kai tutkia varsin laajaltikin, ottamalla huomioon
kuinka esimerkiksi tropiikissa useat pedot ja isoimmat apinalajit
joutuvat usein kuutamolla omituiseen raivotilaan. En kykene sanomaan,
johtuuko se yksinomaan sukupuolisista seikoista kuten villien
neekeriheimojen kuutamotanhut, jotka ovat oikeita suurenmoisia lemmen
juhlia. Ne kestävät koko yön, ja siinä sitä hypitään, kiemurrellaan
hikeä virtanaan valuen ja hurjasti hihkutaan ja röhkitään.
Kun kotimaassa olen yksinäni istunut kuutamon kauneutta ihailemassa,
olen aina kokenut jotakin alakuloista, niin lamauttavaa, niin
kuolettavaa ja kelmeän karua tunnetta, että olen mielelläni lopulta
poistunut sisälle huoneeseen takkatulen tahi öljylamppuni
valaistukseen.
Tropiikissa sitävastoin olen kuutamossa vuorilta ja kallioilta
katsellut ihmeellisiä taivaanrantaa tapaavia aron ulapoita, mustia
puuryhmiä, varjoja ja kimmeltävien tulikärpästen leikkiä. Mutta siellä
ei koskaan tuo kalmainen tunne ottanut minua valtoihinsa, — ehkä
siksikin, että luonnon elämässä siellä on silloin paljon enemmän
vivahdusrikkautta kuin keskipäivällä, jolloin koko luonto viruu
auringon paisteessa nuutuneen raukeana.
Jalopeurat karjuvat pitkin joen rantoja eri suunnilta. Äänestä voi
seurata niiden kulkua. Tähän jylisevään säveleeseen yhtyy hyenain
ulvonta, shakaalien kiljunta ja sirkkojen sirinä. Tämä kaikki antaa
niin voimakkaan elämäntunnun kuin konsanaan päivällä saattaa kokea.
Troopillisissa erämaissa, synkimmissäkin aarniometsissä, autioimmilla
korpiaroilla puuttui kerrassaan sitä hermoja kaivelevaa tunnetta, mikä
Euroopassa ja varsinkin kotimaassa on niin suurena tekijänä kuutamossa.
Puuttui peikkojen, aaveiden ja männinkäisten läsnäoloa sekä niiden
aiheuttamia salaperäisiä aavistusilmiöitä.
Siellä ei tuolla pienellä kansanrunopalasellakaan ollut tenhovoimaansa.