Nykyisen kehityksen kannalta tuntuu tämä kuva epäilemättä ihannoidulta.
Viime vuosikymmenien aikana se onkin suuresti muuttunut, mutta onneksi
vain ulkonaisilta piirteiltään. Meidän maaseutummekin on seurannut
yleistä kehitystä eri aloilla ja omaksunut sen tuomat mukavuudet ja
parannukset. Mutta tästä huolimatta meidän korpimaillamme yhä vielä
asuu tuliensa ääressä sama roteva kansa, joka karhujen ja susien
pesäseuduille on muukalaisheimojen ahdistamana vähin erin raatanut ja
rakennellut sitä maata, jota me omaksemme sanomme.
On mahdollista, että muualtakin maailmasta voi tavoittaa omalaatuisia
tunnelmia, poistuessaan sivistyksen rintamailta syrjäkyliin. Mutta
mistään sitä ei tavoita niin pyhäisen hiljaisena ja koskemattomana kuin
meillä.
Tällaisina hetkinä valtaa matkamiehen suuri viihtymys, johon liittyy
rakkauden tunne tuota pirtin väkeä kohtaan ja nöyrä kiitollisuus
onnesta, johon on päässyt osakkaaksi. Tuntee, että tämä kansa jo tänne
tullessaan on tuonut mukanaan sisimmässään asustavan heimousvaistonsa,
joka sanoitta ilmaisee samanrotuiselle: olet meikäläisiä, olemme samaa
verta.
Takka, jonka liekeissä kyrmykkäät tervaskannot räiskyvät, tuo sitten
jälkeenpäin tämän kuvan mieleen. Takkatuli on syöpynyt sieluun yhteisen
suomalaisen henkemme tunnuskuvana, vaikkapa johtukoonkin tulen
"palvonta" ylläolevassa merkityksessä kaikilla maailman kansoilla
samoista alkuvaistoista.
Tuli lähentää ihmisiä toisiinsa ja on alkuna sisempään seurusteluun. Se
johdattaa pohtimaan ja miettimään asioita ja kysymyksiä, jotka muulloin
vain harvoin heräävät mielessä. Se kahlehtii katseemme ja johdattaa
henkemme arkisista piireistä mielikuvain vapaisiin, onnellisiin
maailmoihin. Ja silloin sisäismaailmamme syventyy, ja tavassa, jolla me
tulta kohtelemme, on kuin ilmitulemattomien uskonnollisten menojen
heijastusta.
Ihmeellinen on tulen vetovoima. Ajatelkaamme kuinka esimerkiksi
tropiikissa sirkat ja muut hyönteiset syöksyvät rovion liekkeihin, niin
että kuuluu yhtämittaista ritinää kun ne palavat. Ja säälittävää on
ajatella kuinka pääskyset ja muut suvilintumme muuttomatkoillaan saavat
joukoittain surmansa syöksyessään majakkalamppujen kristallia vasten.
En usko, että tämä olisi vain pelkkää sokaistumista, vaan luulen että
tulessa on salaperäistä hurmaa, joka vetää niitä puoleensa. Lisäksi
vaikuttanee esimerkiksi hyönteisten tuhoutumiseen se seikka, että ne
eivät kehityksen mukana ole saaneet perinnäistä tulenkarttamisvaistoa,
sillä tulenpurema hyönteinen useimmiten kuolee heti, kun taas isompi
eläin tulen tuttavuudesta useinkin saa kantaa kauan kirveleviä muistoja
ja opettaa jälkeläisensä sitä karttamaan. Vielä ne ovat oppineet tulen
lähettyviltä tapaamaan vaarallisimman vihollisensa ihmisen, tahi ovat
saaneet henkensä edestä paeta kulovalkean tahi aavikonpalon kauheata
surmaa.
Mutta ihminen, hän on tulen tuttava ikimuistoisista ajoista saakka, hän
ja myös häneen liittyneet kotieläimet.
Soma näky on metsämiehen nuotio. Siinä he loikovat lähellä liekkejä
metsästäjä ja hänen mielikoiransa, mies ryntäisillään ja koira pää
käpäläin välissä maaten, kumpikin liekkeihin tuijottaen. Kumpikin
näyttää unohtuneen miettimään — mitä? Kun sitten joku syrjästä tuleva
vaikutin häiritsee pyhäistä nuotiorauhaa, heräävät he kuin unesta,
usein jopa säpsähtäen. Näin täydelleen johdattaa tuli ajatus- ja
mielikuvamaailman toisille tasoille — usein muistoihin, harvoin
nykyhetkeen, useimmin maailmoihin, joita ei voi kielin kuvata.
Tulen ikimuistoiseen palvontaan on varmaan aina liittynyt selvempi tai
hämärämpi tietoisuus tulen merkillisistä hyväätekevistä vaikutuksista.
Ja niitä sillä onkin runsaasti, sen huomaa jo, jos pesän edessä, tai
mikä parempi avonaisen takan edessä paahtelee ruumiinsa jäseniä. Vielä
paremmat ovat vaikutukset, jos varhain keväällä ennen jäittenlähtöä
rakentaa keskipäivällä komean risurovion hiekkarannalle ja alastomaksi
riisuuntuneena antaa ruumiinsa paahtua sekä tulen että auringon
säteilyssä. Kun siinä sitten hieroo jäseniään karheilla hangen
jätteillä tai hyppää avantoon ja sitten taas lämmittelee rovion
ääressä, niin huomaa, kuinka tällainen "kuuri" uudelleen elvyttää
ihmisen kaikki voimat.
Tunnettu luonnonpalvoja tohtori Lybeck vainaja kertoi, että erittäinkin
keväällä jäittenlähdön aikana vesi ja auringon säteet ovat
radioaktiivisempia kuin muulloin. Tästä hän myös johti keväällisen
ahavoitumisen, joka tapahtuu nopeimmin ja perinpohjaisimmin, jos
paljastaa ruumiinsa vesillä tai niiden lähettyvillä, tahikka kosteutta
ja auringonvaloa säteilevällä jäähangella.
Niinsanotut luonnonkansat myös tuntevat tulen parantavat
voimat. Afrikassa esimerkiksi _kikuijut_, jotka nykyään elävät
maanviljelyksellä ja enimmäkseen syövät kasviksia, alituiseen, milloin
vain on tilaisuutta, pyrkivät tulen ääreen, vaikka aurinko kuinka
paahtaisi.
Meillä on erikoisesti vanhuksilla tapana pyrkiä tulen läheisyyteen.
Tämä ei suinkaan johdu pelkästään lämmön tarpeesta, sillä ovathan
pirttimme useimmiten muutenkin liian lämpimät. Vetovoimana on taaskin
pääasiassa tuo salaperäinen viihtymys ja sisäinen rauha, jota tuli
tuijottajalleen tarjoaa.
Takkatulen lämpö on tässä vain vähäisenä tekijänä. Tarvitsee vain
ajatella vastaavaa lämpömäärää huoneessa, jossa on höyry- tahi
vesijohtolämmitys. Siellähän vaivaa kaikkia ihmisiä jonkinlainen
nimetön, ahdistava tunne, joka ei johdu yksinomaan tämmöisen lämmön
liiallisesta kuivuudesta t.m.s. Se johtuu elävän tulen puutteesta.
Voimme myös verrata toisiinsa kynttilän tahi öljylampun väräjävän
liekin ja sähkölampun liekin vaikutuksia meihin. Kukahan viitsisi
tuijottaa sähkövaloliekkiin!
Tähän kaikkeen voi huomauttaa, että takassa palava tuli vaihtaa
vilkkaasti ja virkistävästi ilmaa huoneessa ja että kynttilässä tahi
öljylampussa on liikkuva ja alati vaihteleva liekki. Hyvä, menkäämme
ulos kadulle, jossa varmasti on hyvä ilmanvaihto. Tuossa kulmauksessa
palaa tolpassaan mahtava kaarilamppu, mutta en ole koskaan nähnyt
kenenkään nauttiakseen viipyvän sen luona, saati siihen tuijottavan.
Jos taas pojat laittavat jäälle suuren suksenpaahtorovion, niin
kerääntyy sen ympärille joutilaita tulen ihailijoita vaikka kuinka
paljon.
Entä tulipalo. Kaikessa kaameudessaan se yhtäkaikki kuin hypnoosin
voimalla hurmaa katselijan, niin että hänen kauhuunsa tapahtuvan häviön
johdosta sekaantuu ihailua luonnonvoimain valtavaa temmellystä kohtaan.
Adolf Paul kertoi usein, että hän kahvia keittäessään nautti
tavattomasti väkiviinakeittiönsä sinisestä liekistä. Se saattoi
johdattaa hänet aivan erikoisiin hurmiollisiin runonäkemyksiin ja
tuotti samalla puhtaasti ruumiillista aistinautintoa.
Kun tuli näin voimakkaasti pystyy tenhoamaan nykyajan ihmisiä, niin
selviää ilman muuta kuinka mahtava tekijä sen on täytynyt olla jo
kaikkein alkeellisimmissakin oloissa eläneiden ja elävien
luonnonkansojen käsityksissä. Salamasta tahi auringosta syttyneenä se
oli taivaallista alkuperää ja kuului sellaisena kaikkein korkeimpiin
jumaluusvoimiin.
Rippeitä tulenpalvonnasta tapaamme jopa omien luterilaisten
kirkonmenojemme joulukynttilöissä.
Afrikassa näin kerran kuinka joukko johonkin kastiin kuuluvia hinduja
suoritti menojaan. Avonaiselle kentälle Nairobissa oli rakennettu
korkea, montasataa metriä pitkä ja leveä aitaus. Sen keskellä sijaitsi
korkeitten paalujen päällä pagodimainen rakennus. Tämän ääressä istui
tulen ympärillä joukko hinduja. He istuivat juhlallisen liikkumattomina
ja aivan äänettöminä, tuleen tuijottaen. Ymmärsin että he suorittivat
jotakin hyvin tärkeätä uskonnollista toimitusta.
Suomessa on helavalkean polttaminen ikivanha tapa. Luulen että se on
peräisin niiltä ajoilta, jolloin kansamme aina poltti vanhoiksi käyneet
metsästys- ja kalastustarpeensa, vieläpä veneensäkin. Nämä esineet
olivat arvokkaimpina toimeentulon välineinä pyhiä, ja sellaisina ne oli
siis polttamalla uhrattava. Ne eivät saaneet jäädä ajelehtimaan pitkin
nurkkia ja seinävieriä, niiden piti tulessa muuntua ja siirtyä jumalain
omaisuudeksi. Yhä vieläkin meillä monin paikoin juhannusiltana
poltetaan vanhoja tervaveneitä, nykyään tynnyreitä — ei luullakseni
senvuoksi yksistään, että tervattu esine palaa hyvin, vaan senvuoksi,
että verissämme on ikivanhasta tavasta periytynyt vaistomainen käsky
tehdä niin.
Tämä on myös syynä siihen, että Suomessa on löydetty suhteellisesti
perin vähän esineitä vanhoilta ajoilta. Melkein kaikki on saatu
haudoista tahi ovat olleet hukkaan joutuneita, kuten aikoinaan järviin
uponneet, nykyään soista löydetyt esineet. — Rautaisia esineitä on
tietysti taottu sekä auroiksi että miekoiksi, sanotaan, mutta sitä ei
tee mieleni uskoa. Eihän tarvitse olla muinaissuomalainen tunteakseen
ilkeän sysäyksen kun näkee talossa esimerkiksi vanhojen räsäsuksien
ajelehtivan seinävierillä. Nousee aivan itsestään kysymys: miksi ei
noita ole poltettu?
Mitä sitten tuli oikeastaan on? Fysiikan antama selitys että se on
kahden alkuaineen kiihkeätä yhtymistä, on kai nykyään jo epätyydyttävä.
Ja tokkopa länsimainen tieteemme voikaan lausua siitä viimeistä
viisauttaan ennenkuin on löydetty porras fysiikasta metafysiikkaan.
En tiedä säteileekö vapaasti palavasta tulesta samanlaatuisia
ultraviolettisäteitä kuin auringosta tiedetään säteilevän, tahi aivan
tuntemattomia, en liioin tiedä onko tiede asiaa tutkinut ja millä
tuloksilla.
Mutta palamisen ilmiössä tapahtuvain tuntemattomien voimien säteily
siirtyi havaintoni aavistustasolta selviöitten aittaan silloin kun
sähkövalaistus ja lämpöjohdot tulivat yleiseen käytäntöön ja aloin
tehdä vertailuja "vangitun" ja "vapaan" lämpösäteilyn vaikutusten
välillä.