Korpea hiihdeltyään tai metsäteitä ajettuaan viluisena talvi-iltana
sattuu usein matkamiehelle, että pakkasesta saa astua lämpöiseen
erämaan pirttiin.
Kopistelee lunta pieksuistaan, tervehtii mukanaan tulleen huurupilven
sisältä talonväkeä, joka ei aluksi näe häntä paljoa enemmän kuin hän
heitä.
Vastaus tulee rauhallisena: "Iltaa" tahi "Jumal' antakoon".
— Kovatpa on ilmat.
— Kovat on. Mistäs kaukaa vieras?
Nyt näkee matkamies takan ääressä talon emännän, joka hoitelee
hahlaimessa riippuvaa pataa. Karsinassa hyrräävät tyttöjen rukit ja
keskemmällä valkean valoa ja lämpöä hyväkseen käyttäen miehet
hakkuupölkyillä istuen sivauttelevat veistelmistään lastuja.
Turkit riisutaan, istuudutaan ja piiput sytytetään. Ja niin sitten
hiljoilleen alkaa juttelu. Se on varovaista ja tunnustelevaa, tuntuu
kuin molemmin puolin pidäteltäisiin ajatusten juoksua. Samanlaisena se
jatkuukin, hiljaisena ja ikäänkuin vällyillä peitellen. Ja tulen räiske
ja loimahtelu säestävät juttelua.
Mutta molemmin puolin, karsinaan saakka, ovat sydämet lyöneet
taajempaan kuin harmaina päivän tunteina.