Koulussa saimme ulkomuistista piirtää karttoja, osoittaaksemme että
mieliimme oli opetuksesta jäänyt jonkinmoinen kuva eri maista.
Kömpelöitä näistä piirroksista ensimmältä tuli jokaisen kädestä, mutta
vähitellen saavutettiin tässä sen verran taitoa että muutkin kuin
voitonvarma tekijä saattoivat arvata mitä maanosaa kukin kuva oli
esittävinään. Kuuluin siihen aikaan niihin onnellisiin, jotka saivat
nauttia alkeellisen maantieteen opetusta opettajalta, joka
vastavihittynä riemumaisterinakin saa kantaa korunimeä "Valkoinen
terrori". Yleisen kiukkunsa mausteeksi hän halveksi minua joka
suhteessa, mutta antoi karttapiirustuksilleni jonkinmoista tunnustusta.
Maantieteellisiä karttoja olen aina pitänyt kauneina, vaikka nämä
nykyään raa'an värityksen ja halpatekoisen monistamisen kautta ovat
menettäneet suuren osan entisestä kauneudestaan. Ihmisen mieli- tai
muistikuvitus ei kykene jäljittelemään kyllin luontevasti sitä
maanpinnan muotojen figuraalisuutta, jota kartoissa ihailemme.
Kartoissa keksii pian virheen tai väärennyksen; sen huomaa kun katselee
vanhoja karttoja, joiden piirtäjäin täytyi usein mielikuvituksensa
avulla korvata se mikä tiedoissa puuttui, ja siitä syntyi aina avuton
kömpelyys, hauskasta lystikkäisyydestä huolimatta.
Samoin kuin voi mielikuvituksensa eli muistinsa avulla piirtää esim.
puun ja saada sen kaavamaisen siron ja melko luontevankin näköiseksi,
samoin voi myös muististaan piirtää kartan. Mutta kumpaisessakin
tapauksessa on saavutus aivan näennäinen: niistä puuttuvat luonnon
moninaiset odottamattomat, iankaikkisuuteen ulottuvat pienet vaihtelut
ja pikkukeksinnöt sekä luonnon ihana yhteellisyys ja järkkymätön
johdonmukaisuus.
Karttaa voi joskus katsella miltei samalla harrastuksella kuin
taideteosta, ja sillä on sekin taideteoksen ominaisuus, että se
siivittää katselijansa mielikuvituksen lentelemään kaukomaihin,
näkemään niiden ihmeitä ja ihailemaan kaikkea ennen tuntematonta, mitä
tietää tai luulee niissä olevan.
Venezian Dogi-palatsissa, kun ensi kerran siellä kävin, sain
voimakkaasti kokea tätä. Kuljeskelin noissa palatsin kuuluisissa
loistosaleissa, jotka kuvastavat imperialistisen tasavallan silloista
mahtavuutta. Astuin huoneeseen, jossa seinämaalauksina on
koristeellisia jättiläiskarttoja Venezian entisistä siirtomaista.
Väreiltään ne ovat hillittyjä: harmaata, punaista, sinistä. Ja täällä
vasta aloin ymmärtää mitä loistosalien komeuteen sisältyi, vasta täällä
elävöittyi Venezian historia.
Kotimaassa olen hyvin usein ruokkinut kauko-kaipuutani karttateoksilla.
Silloin en katsele karttoja nauttiakseni niiden kuviokauneuksista, vaan
tyydyttääkseni halua saada tietää millaista tämän rakkaan maan pinta on
milläkin paikkakunnalla — tahi maanosassa, johon mielenkiintoni
kulloinkin kohdistuu.
Silloin olen täynnä oikeata "reppusällin" retkeilyintoa.
Ja tämä halu näyttää olevan toisina vuodenaikoina suurempi kuin
toisina. Niinpä se herää erittäin voimakkaana Suomen parhaimpina
kesäpäivinä, silloin kun kesä on saapunut huippukohtaansa ikävine
täysviheriöineen ja juhannus on siirtynyt muistojen joukkoon — niin
sanoakseni mätäkuussa. Silloin alkaa kaukokaipuu nävertää mieltäni.
Pengon kartat eteeni, tutkin kaukaisten seutujen korkeussuhteet,
kasvullisuuden, eläinkunnan, lämpömäärät, isobaarit ja isotermit,
merivirrat y.m.
Ja niin sitten matkustelen mielikuvituksessani halki valtamerien,
nousen mannermailla korkeille vuorille, kiidän ratsuni selässä pitkin
suunnattomia tasankoja, — joet meloilen, kosket laskea viiletän,
ihmeestä ihmeeseen kuljen.
Mitä enemmän matkustan, sitä rauhattomammaksi tulen. Nyt lasken,
voisinko rovoillani päästä aina tuonne saakka, sillä kaikki mitä olen
nähnyt jää arvottomaksi, jollen pääse vielä tuonne — ja tuonne...
En kuitenkaan menisi minne tahansa. Kun olen siinä tuntikausia istunut
karttojen ääressä, niin enpä loppujen lopuksi voisi osoittaa montakaan
paikkaa, johon haluaisin majoittua. Sellaisia kyllä on, mutta jääkööt
mainitsematta.
Ja sitten tulee etenkehtainen väsymys. Paras kun heittäytyy pitkälleen
kalliolle rantarovion ääreen ja rupeaa onkimaan ahvenia. Miettii siinä
ja surkeilee — — kuinka ovatkin synkän värisiä muutamien
sisäjärviemme vedet, — niin ovat kuin ruskeata mustetta.
Aurinko kimmeltää, pienet laineet lekuttavat rantasomereen, — kas,
siinähän syntyykin ihania värisointuja!
Nyt aurinko peittyy komeitten pilvitornien taakse — jo iltenee ja
alkaa hämärtää, rovio hiiltyy, laulurastas aloittaa haastelevaisen
visertelynsä männyn latvassa. Alakuloinen suomalainen ikävämieli ottaa
valtoihinsa.
Valvoo ja valvoo. Sääski inisee lähempänä ja lähempänä korvaa. Istuisi
nyt siihen poskelle, että saisi oikein läimäyttää! — Ajatus kulkee
minne haluaa, kertailee vanhoja joutavia juttuja. Ja kun siinä on
kyllikseen kylkeä käännellyt, niin jopas alkaa tulvehtia aamuvaloa
pohjois-koillisesta. Nukkuu miten nukkuu loppuyön, ja kun aamulla
herää, niin kyllästyneen raukeana katselee tuttuja paikkoja, joita on
katsellut jo kymmeniä vuosia...
Kunpa tuolta kaukaa kohoaisi edes puolen tuhannen metrin korkuinen
vuorenhuippu, ja sen takaa alkaisi sitten aavikko, auringonpaisteen
elämää täysi!
Kunpa olisikin jossakin tämän yksitoikkoisuuden ja loivaviivaisuuden
katkaiseva uljas vuori, semmoinen, jota jo vuoreksi voisi sanoa, —
yksi ainoa vain! Tulivuoreksi sitä ei uskaltaisi toivoakaan, se olisi
liian suurenmoista, mutta kunpahan olisi sellainenkaan, että opettaisi
tätä kansaa useammin nostamaan katseensa ylöspäin, pois ainaisen arjen
mataluudesta. Yksi ainoa vuori jo antaisi kansan luonteelle
tarpeellisen sysäyksen. Loppuaan veisaavia koskia meillä on, Imatra,
mutta se ei vielä riitä. Me tarvitsisimme laajempia maisemia. Meidän
piste- ja ranka-aitamme reunaavat näköaloja kaikkialla; nämä aidat ovat
kuin meidän taivaanrantamme pienoiskuvia. Niin on taivaanrantammekin
piikikäs ja särmikäs ja liian likellä.
No, onhan meillä laajojakin näköaloja, katsokaamme vain Pohjanmaan ja
Satakunnan lakeuksia. Kyllä siellä jo ajatus pääsee lentämään yli
kotinurkkien. Siellä on tilaa kaukokatselulle.
Niin, siellä on sille todella tilaa, — sieltä on siirtolaisuus suurin.
Mikähän poltto se onkaan, joka vie poikiamme tuhansittain valtameren
taakse? Onkohan se vain tieto, että vapaassa Lännessä on — tahi
ainakin on ollut — rivakalle, sitkeälle suomalaiselle parempia
ansiomahdollisuuksia kuin monien muitten maitten siirtolaisille? En
usko sitä.
Ajattelen kansanrunomme Kaukomieltä, Lemminkäistä. Kyllä se poika, jos
kukaan, osasi nauttien elää elämänsä, olipa missä tahansa. Kyllä
rehvasteli ja eleli Saaren piikojen pioissa. Leveästi, joskin hieman
typerästi naureskellen kulki kolttosesta kolttoseen, ei sureskellut
piilopirtissäkään, sorjana souteli sotaretkillä ja tappeli pohjolan
pakkasissa. Riehakas oli poika, mutta eipä tainnut kenellekään ilmaista
sielunsa suurta kaipuuta, polttavaa kaukomielisyyttä, joka juuri vaati
vastapainokseen ylenpalttista remuamista. Syvästi ymmärtäen hänen
sisimmän luonteensa kansanruno nimittää häntä Kaukomieleksi, — mutta
toiselta puolen se kohtelee häntä melkoisen yliolkaisesti, melkein kuin
jotakin ilveily-Mattia, — ja kuinkapa voisi vakava suomalainen
kansanruno muuten menetelläkään. Mutta tuntuu kuin ei kansa olisi
ennenvanhaan ymmärtänyt eikä vieläkään ymmärtäisi, että Väinämöisen
vakaalla viisaudella ja Ilmarisen suurella, mutta jokapäiväiseen ja
hieman yksinkertaiseen mielenlaatuun liittyvällä taituruudella ei olisi
päästy pitkälle, eikä vastakaan päästäisi, jollei kolmanneksi liittyisi
veitikka verevä, itse kaunis Kaukomieli.
Mitäpä sanoisivat uljaat vapaussoturimme, Suomen, Viron,
Aunuksen, Vienan, Inkerin ja Muurmannin kävijämme, vanhan
kaukomieli-soturihenkemme perijät?
Kun Lemminkäinen on vähän aikaa elellyt äitinsä luona taisteluista
leväten, niin jopas alkavat kotinurkat hajahtaa liian tutuilta. Lähtee
siitä valkamalle. Sauna kyllä tuossa polun vieressä lämpiää, ja
teloilla piika hänen saksan-palttinaisia kaatioitaan huuhtoo ja
poukuttaa, — viihdykäs ja soma näky kylläkin, mutta sankaria se
kyllästyttää. Eikä häntä lohduta sekään hivelevä tunne, kun antaa siinä
piennarta laskeutuessaan täyteläisten rukiintähkien sujahtaa sormiensa
lomitse. — Hän astelee rakkaitten veneittensä suojille.
Siellä sotavenonen hietikolle vedettynä viruu, kupeelleen
kellistyneenä, ja ilta-auringon keltaista valoa pelehtii rävelautojen
rei'istä, — tervojen puutteessa kaikki. Koettelee sotapurren
kokkapuuta puukollaan, — eikös olekin jo tuossa lahon vikoa!
Katselee pitkin järven pintaa. Huomaa kaiken niin ylen tutuksi ja
jokapäiväiseksi, turhanaikaiseksi.
Ei riitä hänelle varmuus siitä, että emon mökissä on petuton leipä
varattuna talven yli, ja etäisten naapurien aitoissa kylliksi
kassapäitä.
Tuskinpa lieto poika itse ymmärtää vaivaansa, — mutta minä luulen että
se on sama, mikä on soturipoikiamme, Suur-Suomen ihanteen pilvissä
väikkyessä, koonnut heimolaistemme lipuille viime vuosina, — ja luulen
että se myös on sama, mikä vie tuhansittain poikiamme valtameren
taakse.
Kauko-kaipuu, meikäläinen kauko-kaipuu.
Minäkin sairastelen sitä aika ajoin. Ja kuitenkin: samaan aikaan kun
sielussani väikkyy kuvia kaukomaiden suloudesta, sukeltaa jostakin
perisopukoista esiin toinen kuva, kotoinen ja hiljainen:
Koskematon metsäinen sydänmaa. Rahkan ja suopursujen reunaama
umpilampi. Lammen rannalla pieni leirini rakovalkeineen.
Muuttohaukka kirajaa vaaleassa iltailmassa, ja edessäni olevasta
kuivuvasta räkämännystä varisee yksitellen neulasia pursujen sekaan.