Suomalaisen kaunokirjallisuutemme kansanelämänkuvaukset — niin
täyspainoisia mestariteoksia kuin niiden joukossa onkin — eivät Kiven
tuotantoa lukuunottamatta ole tavanneet minun sielussani niin altista
ja herkkää kaikupohjaa kuin olisin suonut. Luulen tähän olevan syynä
osaltaan sen, että Suomen kansasta saamani "kirjallinen käsitys" jos
niin saan sanoa — jo aikaisin pohjautui kansanrunouteemme.
Kansanrunous, nimenomaan Kalevala, opasti mielikuvitustani luomaan
käsitykseni kansan olemuksesta runon arkaististen hahmojen mukaan. Ja
todellisesta elämästä olenkin tavannut runsaasti todisteita siitä, että
parhain kansankuvaajamme on vanha kansanrunoutemme.
Kansanrunous lienee myös vaikuttanut ratkaisevasti pyrkimykseeni etsiä
sekä luonnosta että kansasta niitä kauneudenmuotoja, jotka lähinnä
kuvastelisivat terveenä säilynyttä alkuperäisyyttä ja alkuvoimaisuutta.
Etsin koskematonta maata, korven kansaa, joka teki metsänuotionsa ja
saunansa mihin mieltyi, löi keihäänsä maahan oven suulle ja sanoi:
— Tässä jatketaan elämää, vaimo ja lapset! — Se oli täysarvoinen
kehitysaskel, siinä ei tullut kysymykseen mitään "muttaa" eikä
"toiselta puolen katsoen", siinä esiintyi todellinen verevä elämä ja
luja elämäntahto. Tämän ihanteen tavoittelu ei kuitenkaan ole estänyt
minua ottamasta huomioon sellaistakin, mikä kansassa on heikkoa ja
sairasta ja joskus paljastaa sen luonteessa synkkiä kuiluja.
Mutta se lienee hyvin suuressa määrin vaikuttanut siihen, että niin
monista kirjallisuutemme kansankuvauksista lemahtaa vastaani ikäänkuin
tympeätä separaattorinkatkua ja että useain kirjailijain tyylissä olen
näkevinäni senlaatuisen muukalaisperäisen paatoksen poreilua, jollaista
meillä taannoisina kehitysvuosina määrätyllä asteella olevien
yksilöiden ja ryhmien esiintymistavassa synnyttivät kaikki nuo
"aatteet" ja "valistus" y.m., joita he kaikkialla maiskuttelivat
kielellään, — kunnes ankarat kokemukset ovat opettaneet kyntämään
syvemmälti.
Kirjallisuutemme pariin jouduin verrattain myöhään.
Varhaisimmilta lapsuusvuosiltani muistan kuinka kerran tuli kotiimme
pitkämatkalainen ukko virsujalka, konttiselkä. Tuli ulkoetehiseen, joka
oli täynnään äitini kasvattamia kukkivia liljoja. Siinä ukko pysähtyi
oven pieleen ja alkoi lukea laulujaan. Vähin erin ääni kohosi, siihen
tuli mahtia, joka merkillisesti sykähdytti lapsen mieltä, ja lopuksi
ukolla pää tutisi, leuat järisi ja jalka polki innokkaasti tahtia. Nämä
olivat ymmärtääkseni eepillisiä runojamme.
Kumma ettei Kalevala silloin joutunut käsiini, vaikka kotonani
seurattiin innokkaasti kansanrunous- ja muita kirjallisuusharrastuksia.
Entä Kivi? — Häneen tutustuin vasta 26-vuotiaana. Hän oli minulle
jumalallisen suuri ilmestys. Oma maailmani tulvaili hänen teoksistaan
vastaani. Hänen merkeissään olin elänyt siihenastisen elämäni, etsinyt
luonnosta ja kansasta samaa kuin hänkin, ja nyt hän antoi minulle
kaiken uudestaan runoutensa väkevässä kirkastuksessa, syventäen
sisäismaailmaani ja avaten uusia polkuja etsinnälleni.
Vaikka Kiven runoudessa ilmenee verrattain vähän suoranaista, välitöntä
Kalevalan vaikutusta, kävi minuun nähden niin, että hänen luonnon- ja
kansankuvauksensa tulivat ikäänkuin välittäjikseni syventyessäni
kalevalaiseen runomaailmaan, ja samoin etsiessäni oman kansani
todellista kuvaa.
Tämä etsintä, jota on kestänyt vuosikymmeniä ja jonka tulokset vasta
viime aikoina ovat alkaneet lopullisiin hahmoihinsa kirkastua, oli aika
ajoin vaikeaa työtä. Etsittävä itse kasasi eteeni vaikeuksia. Ei ollut
pari kolmekymmentä vuotta takaperin "herrassyntyisen" suomalaisen
taidemaalarin niinkään helppoa päästä todelliseen avonaiseen
kosketukseen rahvaan kanssa. En ole kansan keskuudessa juuri
milloinkaan tavannut harrastusteni ymmärtäjiä. Ylipäänsä olin hullun
kirjoissa missä vain maaseudulla jonkun aikaa oleskelin ja
työskentelin, vaikkakin aina tulin heidän ystäväkseen. Kukapa järkevä
ihminen viitsi töhertää kuvia eläimistä, metsästä ja järvestä! Ja vielä
ihmisistäkin saattoi valita ihan kerjäläisiä kuvattavikseen...
(Kaikki muuttuu. Nykyään jo talonpoikaistaloissakin näkee seinillä
uuden ranskalaisen — Ranskassa voitetun, meillä valtaa pitävän —
koulun tuotteita ja kuulee omistajan ylpeilevän sillä, että eipäs
naapurit arvanneetkaan mitä siinä taulussa on kuvattuna.)
Minun luonani kävi vain ikiliikkujan keksijöitä ja uskonnollisia
haaveilijoita. Ne tulivat luokseni haastelemaan sydämensä kyllyydestä.
Mutta tuli myös lopulta, vapaussodan koitteessa, vakavia isäntiä
poikineen neuvottelemaan kivääriin tarttumisesta silloin kun kaikki
horjui. Ja siitä luottamuksesta tunnen aina syvää kiitollisuutta.
Kansantyyppejä käsittelevässä jutelmasarjassani olen esittänyt joitakin
yksityispiirteitä luonteista, joiden kanssa olen joutunut enempiin
tekemisiin; niinikään vilahtaa näitä lapsuudenmuistoissani. Tällä
kertaa haluaisin lyhyesti jutella asian yleisistä piirteistä. Kerron
pari esimerkkiä.
Olin olojamme kehuen saanut Ranskassa tapaamani kreivi Sparren
yllytetyksi tulemaan Suomeen. Hän, joka väsähtäneessä Euroopassa oli
nuoren maailman-miehen tavoin "kaikkeen kyllästynyt" — lukuunottamatta
gaelien maata ja heidän vanhaa kieltään — innostui täällä niin, että
kyyneleet silmissä seisoi suomalaisten korvenukkojemme edessä ja
lujimmalla sisulla mitä olen maalarissa nähnyt taisteli ammatin
vastuksia vastaan. Ja siihen mitä tämä ylimyssukuinen ruotsalainen mies
näki sydänmaittemme asujamissa, hän niin ihastui, että opiskeli
suomenkieltä ja käytti sitä ennenpitkää niin, että tuli kaikkialla
toimeen.
Vieras näki, ehkä paremmin kuin me voimmekaan nähdä, mikä lujuus ja
kunto kuvasteli kansamme kasvoilta ja eleistä.
Tapasin belgialaissyntyisen maalarin Finchin niinä aikoina kuin hän
juuri oli asettunut Suomeen savenvalajaksi. Hän kertoi katselevansa
ihaillen jokaisen vastaantulijan kasvoja ja sanoi näkevänsä niissä
sellaista muotojen alkuperäistä rakenteellista lujuutta, jommoista hän
ei ollut missään muualla Euroopassa tavannut eikä tiennyt olevan
olemassakaan. Ja tämä tapahtui Porvoossa, kuivalla oksalla, — mitä
sitten tuoreella.
Näitä ominaisuuksia olen vaistomaisesti koettanut esiintuoda
ihmiskuvissani; ne ovat minulle olleet tämän kansan kasvoissa
kauneinta. Mutta moitetta olen tästä saanut osakseni melkein näihin
päiviin saakka. Enkä tästäkään malta olla kertomatta pikku esimerkkiä.
Muistan kuinka vanha tohtori Ilmoni erään kansalaisjuhlan nachspielissä
Lauri Kivekkään aikoina suuresti kuohuen otti käsitelläkseen
kysymyksen, miksi minä aina kuvaan suomalaiset Kalevalan sankarit ja
muut niin hirvittävän rumiksi. Jos muuttaisin suuntaa, sanoi hän, niin
kyllä minulle siitä hyvää koituisi. Silloin Suomen kansa kantaisi minua
käsillään, hän sanoi.
Nykyään ovat minun "hirviöni" jo luultavasti liian sileitä. Yleisömme
ei ole säikähtänyt sitä, että uusi ranskalainen koulu tänne
importeerattuna ja bolshevismin värittämänä on alkanut palvoa
todellista rumuutta, luoden mielenkiintoisia dokumentteja niistä
tyypeistä ja siitä psyykestä, mitkä saivat aikaan sen vieläkin
uskomattomalta tuntuvan tosiasian, että oman maan mies nousi kalpa
kädessä hävittämään maataan sen perivihollisen avulla.
Pari vuosikymmentä takaperin löysi harvoin koko ruumiiltaan
täyskauniita suomalaistyyppejä, mutta nyt, kun suurten nälkävuosien
seuraukset ovat lakanneet näkymästä ja melkein koko kansan ulkonäkö on
muuttunut, on, varsinkin urheilun päästyä vauhtiinsa, käynyt ilmi,
että kansamme vielä tulee saavuttamaan ruumiillisen kauneuden
voittoseppeleen. Tulee muistaa, ettei pelkästään nälkä ole aiheuttanut
tähänastista ruumiillista alinäköämme, vaan myös satojen vuosien aikana
koetut kauhut ja suunnattomat vaikeudet.
Tulee varmasti aika, jolloin kuvaamme sitä jalostettua rotua, minkä
urheilumme rakentaa Suomen kansan ihannekuvaksi.
Pohjolan Märkähatun jälkeläisiä, rehellisesti sanoen roistoja, on
kansamme keskuudessa tätä nykyä kyllä valitettavan paljon. Minun
nuoruuteni aikoina ne olivat sellaisena vähemmistönä, että niistä
tuskin kuultiin, eikä niitä nähty muualla kuin vankiloissa, jotka nekin
olivat harvaanasuttuja. Milloin märkähattuisuus yritti kylissä tahi
korvessa kohottaa päätänsä, niin kyllä aina löytyi väkevä mies, joka
lujalla otteella kyyditsi rautoja ansaitsevan määrän päähän.
Tässä kohden on kuitenkin nykyään enemmän toiveita parantumisesta kuin
ennen vapaussotaamme. Päivän-politiikkaamme olen seurannut miltei
enemmän katsomalla kansan kasvoja kuin lukemalla sanomalehtiä.
Takavuosina nousi mielessäni, katsellessani roistouden säännöllistä
lisääntymistä, yhä karttuva inho ja suru. Ne saavuttivat huippunsa
kansannousuvuoden helmikuussa. Surin sitä, että se minkä ennen olin
huomannut esiintyvän täällä harvinaisena poikkeuksena, alkoi muuttua
säännöksi. Kansan kuva alkoi himmetä sielussani, märkähatut
kummittelivat unissani tämän maan tuhoojina, — kun aavistamattomaksi
ilokseni sain oman kansani takaisin entistään kauniimpana ja uljaampana
ensin lapualaisten ja härmäläisten joukoissa ja sitten koko valkoisella
rintamalla. Se oli elämäni suurinta aikaa.
Vapaussodassa näin kansani kasvot niiden korkeimmassa kauneudessa.
Pahimpienkin pohjamutien myllertäessä olin kyllä jaksanut uskoa kansani
kuntoon ja sen suureen tulevaisuuteen, mutta vasta tällöin se lujeni
raudankovaksi vakaumukseksi.
Meidän kansamme nousee vielä mahtikansaksi, jossa hämäläis-pohjalainen
miehekkyys ja juurevuus ovat yhtyneet karjalais-savolaiseen
runollisuuteen ja uljuuteen. Ja tämän tapahduttua Suomen kansa on
palannut omaan itseensä, se nojaa silloin kalevalaisiin juuriinsa ja se
kehittää silloin keskuudestaan ylimystön sanan suuressa merkityksessä.
Ja tämä ylimystö, kansan jalot valitut ja uskotut, tulee johtamaan
kehitystä sinne, mihin kauneimmat aavistuksemme nyt viittaavat. Se
tulee nostamaan Suomen kansan sille tasolle, jolta se voi vielä itse
Eurooppaakin tuoreella verellään elähdyttää.
Ja silloin on myös kuvaamataiteillamme, kirjallisuudellamme ja
säveltaiteellamme, tieteellämme ja koko henkisellä viljelyksellämme
suuri satoaikansa.
Kunpa saisi kuolla tässä vakaumuksessa.