Vännin ja Jaatsin ratsutilat, lapsuudenkotini Tyrväällä, ovat sillä
rajaseudulla, jossa Suoniemen, Mouhijärven ja Karkun suuret metsäalueet
loppuvat ja josta alkavat Huittisten, Kokemäen ja koko satakuntalaisen
jokilaakson viljavat seudut, ulottuen aina Ulvilaan ja Kokemäenjoen
suistomaalle saakka.
Vanhasta Vännin kartanosta muutimme n.k. Lavan paikalle. Siihen
rakennutti isäni nälkävuosien aikana uudisrakennuksen, ja tila sai
nimen Jaatsi. Itse päärakennus rakennettiin metsän sisään lähelle
Vammaskoskea, seudulle, jossa karhut vielä hiljattain olivat
temmeltäneet. Uhkea korpi ympäröi taloa kolmelta puolen; neljänneltä
avautui näköala järvelle. Muutaman sadan metrin päässä oli maantie, ja
sen takana jatkui metsä peninkulmittain koskemattomana luoteiselle
suunnalle asumattomille seuduille.
Varsinainen viljelysseutu on tuottanut leipää jo keskiajalta saakka.
Tällä vanhalla pohjalla asui Hein- ja Savujokien varsilla kookasta,
ylpeätä, vanhan talonpoikaissivistyksen omaavaa ylimyskansaa.
Siellä ei sallittu talonpojan mennä naimisiin herroihin kuuluvan
kanssa. Milloin niin kävi, valitettiin tapahtumaa todellisena
mesalliancena.
Miehet olivat niinsanoakseni suomalaisia gentleman-tyyppejä,
vaikka vähän poikkesivatkin tämän käsitteen ihanteesta
puolensapitäväisyydessään ja itsetietoisuudessaan. — Vammalasta
ylöspäin, Kuloveden rannalla, sijaitsi suuri Rautajoen
talonpoikaiskartano, jonka isännän muistan sanoneen, kuullessaan että
ori oli reväissyt itsensä aidanseipääseen: "Taisipa nappi pudota
housuistani!" — Komeaa väkeä se oli.
Naiset pukeutuivat juhlatiloihin mustaan, koruttomaan silkkiin, joka
mahtavin poimuin verhosi heidän komeat vartalonsa. Paksut kultakäädyt
kelluivat kaulalla, — oli kultaiset rannerenkaat, oli "riskit soljet".
Heidän olemuksensa oikein uhkui itsetietoisuutta, mutta samalla siinä
ilmeni suoramielisyyttä ja hyvyyttä sekä hillittyä hienoutta.
Nämä ylimykset olivat aina vieraanvaraisia, mutta eivät koskaan
tunkeilevia. Eivätkä prameilleet muulloin kuin milloin siihen oli
pakko, kun suvun ja talon kunnia, arvo ja maine olivat kysymyksessä.
Sellaista oli ylimystö, mutta millaista oli sitten "alempi sääty"?
Meidän alueellamme oli runsaasti sydänmaan torppareita, joiden
tuttavuuteen pääsin heidän käydessään maksamassa verojaan taloon, — ne
suoritettiin suurimmaksi osaksi luonnontuotteilla: suomuuraimilla ja
kutun juustoilla — oikeilla "Tyrvään juustoilla". Torppariväki ei
jäänyt jäljelle "isoisista" juuri muussa kuin vaatimattomammassa
vaateparressa ja esiintymisessään, jossa ei itsetietoisuutta huomannut
läheskään niin paljon kuin talokkaissa. He olivat hiljaisia, syvästi
rehellisiä takamaan asukkaita, joiden elämää ei silloin vielä
järkyttäneet nykyajan yhteiskuntaa mullistavat aatteet.
Komeimpia kansantyyppejä mitä muistan lapsuuteni ajalta oli oma
voutimme, suuri, rehevä, tanakka ja ratki hyvä mies. Hänen voimainsa
sanottiin olevan yhtä suuret kuin niiden kahdeksan rengin yhteensä,
joiden päämiehenä hän oli. Se oli Tuomas.
Tämä Tuomas nautti sekä alaistensa että isäntäväkensä ehdotonta
luottamusta ja kunnioitusta. Hän oli oikea uskollisuuden perikuva,
jonka sanoille annettiin arvoa muissakin asioissa kuin talon hoitoa ja
töitä koskevissa.
Tuona aikana oli Satakunnassakin vielä yleisenä tapana, että n.s.
herrastaloissakin työväki kävi saunassa miehet ja naiset yhdessä.
Vallan pikku nallikkana olin kerran mukana tällaisessa kylvyssä ja
silloin osui katseeni lihavaan, alastomaan punatukkaiseen piikatyttöön,
joka kaikessa komeudessaan astui lavolta alas. Lausuinpas viattomassa
ymmärtämättömyydessäni sopimattoman ja rivon huomautuksen. Silloin
Tuomas vouti, joka jo oli kylpenyt, nousi pölkyltään, otti nallikkaa
niskasta, kohotti korkealle, ravisteli ja sanoi ankarasti: "Kyllä minä
sinulle — — — näytän!"
Vakava äänettömyys vallitsi pitkän tovin saunassa. Ei kukaan uskaltanut
vetää suutansa hymyyn, vaikka kohtaus epäilemättä oli sellainen, että
ainakin rengit olisivat hohottaneet suureen ääneen, jos kysymyksessä
olisi ollut vähemmän arvovaltainen henkilö kuin Tuomas.
Minä luikin häpeissäni tieheni koko saunasta. Tunsin tehneeni
sellaista, joka solvasi saunan puhtautta. Ja siitä alkaen heräsin
pitämään kunniassa saunan ja alastomuuden pyhyyttä.
Kuten monet voimamiehet oli Tuomaskin kovasti hyväsydäminen.
Koulumatkoilla saattoi hän meitä Hämeenlinnaan saakka, mistä rautatie
alkoi. Ja kun hän loma-ajan tultua tuli meitä taas samalta asemalta
noutamaan, niin pudisti hän päätään ja sanoi esimerkiksi:
"Kylläpä sen Akselin huulet on siellä koulussa sinisiksi menneet, ja
posketkin on niin kuopalla."
Ja koko kotimatkan hän sääliään osoitti ja syötti meille lihapullia,
joita äiti oli lähettänyt mahtavat eväsvakat täyteen.
Joskus suurina juhlapäivinä saattoi Tuomas ottaa pari ryyppyä liikaa.
Hän tuli silloin niin herttaisen pehmeäksi, otti syliinsä, hyväili ja
silitteli pörröistä tukkaa ja sanoi:
"Voi, voi, jos se Akseli kuolee, niin kyllä minä sille laitan kauniin
hautapatsaan marmorista, ja niin sileän!" Lause syöpyi poikasen mieleen
lähtemättömästi. Kauneimpana kuvana Tuomaan ajoilta säilyy mielessäni
aina hänen paluuretkensä saunasta. Illallispöydässä istuen katselimme
komeaa kahdeksan miehen jonoa, jotka punaisina kuin kravut, Tuomas
etunenässä, rauhallisesti astelivat pirttiin. Kaksi pikku renkipoikaa
lopetti jonon.
Kun selailen muistissani lapsuuteni aikaisia tapahtumia, näen siellä
ylläkerrotunlaisten kauniiden muistojen ohella myös sellaisia, jotka jo
varhain juurruttivat mieleen käsityksen elämän syvästä vakavuudesta.
Eräässä torpassamme asui leskivaimo, jonka pojan kanssa joskus jouduin
yksiin. Hän oli tuommoinen, jota lapset keskenään sanovat pahaksi
pojaksi.
Vaimo kuoli, ja oudon uteliaisuuden valtaamana menin torpalle. Pojan
kanssa menimme sisälle pirttiin katsomaan hänen kuollutta äitiään. Tämä
makasi vuoteessa sinervän kalpeana, suu ja silmät raollaan, harva tukka
vanukkeisena ohimoilla ja laihat kädet ristiinliitettyinä rinnoilla.
Uteliaisuuden ja kammon tunteilla katselin ruumista. Silloin poika
sanoi:
"Siinä se perkele nyt makaa."
Tyrmistyneenä käännyin katsomaan poikaan. Katsoin häneen pitkään ja
muistan että hänen huulensa hieman värähtivät. Sitten juoksin kauhun
valloissa kotiini.
Monet kerrat olen myöhemmin mietiskellyt, oliko tuo poika julkein konna
mitä maa voi päällään kantaa, äitinsä muiston häpäisijä, vai
johtuivatko nuo kauheat sanat halusta räikeällä tavalla peittää surua,
joka ehkä muutoin olisi saattanut pulpahtaa itkuna näkyviin.
Joku piirtonen on jäänyt mieleeni suurilta nälkävuosiltakin 1867-1868.
Muistan kuinka silloin kulki n.s. kimppuämmiä talosta taloon. Tällainen
nainen hoiti kerjuumatkallaan tavallisesti kahtatoista eri perheistä
turvattomaksi jäänyttä lasta. Muistan kuinka erään tällaisen matkueen
lapset estelyistä piittaamatta työnsivät sormensa taikinasaaviin ja
pistivät raa'an taikinan suuhunsa. Akka levitti kangaspuun istuimelle
maksan palasia. Vieläkin voin kuulla korvissani lasten huudot: "Äiti
anna maksaa, anna maksaa!"
Meidän taloon jäi kolme lasta. Tildaan, joka oli mustasilmäinen ja
mustiin vaatteisiin puettu, minä rakastuin vahvasti — kolmivuotiaan
tulisella lemmellä! Selvästi muistan kuinka istuimme hänen kanssaan
punamullatun pirtin seinustalla ja leikimme leikkejämme, muistan miten
hänen joltain herrasväeltä saama surupukunsa hohti vanhuuttaan
vihertävälle auringonpaisteessa.
Kellarihalssi, joka oli väen puolella, mutta vastapäätä
kartanorakennusta, oli meidän mieluisin tyyssijamme. Muistan vielä
värilliset pullonkappaleet, joiden läpi tirkistelimme aurinkoa ja tätä
maailmaa. Maan tuoksunkin muistan, se oli voimakkaasti keväinen.
Kaksi poikaakin jäi samasta matkueesta taloon: Priimanni — vaalea,
sinisilmäinen, tyhmä — hänestä en juuri välittänyt, sekä Paisti —
viistosilmäinen tyyppi, jolla oli erikoiset lahjat vallattomuuteen ja
pahantekoon.
Tilda kasvoi nopeasti. Hänestä tuli ennen pitkää nuori neitonen. Kerran
astuin väen pirttiin ja näin hänen seisovan siellä tervapytty
vieressään ilkialastomana ja tervasuti kädessä. Ruumiistaan hän oli jo
tervannut suurimman osan, vain toinen olkapäänsä ja kaunis pystyinen
rintansa hohtivat vielä valkeina. Hän oli varttunut kauneushoitoa
harrastavaksi nuoreksi naiseksi, — minä olin jäänyt pikku nallikaksi,
jonka läsnäollessa hän ei huolinut edes alastomuuttaan peitellä.
Ei ole hyvä viipyä kauan lapsuuden herkissä muistoissa, ja niinpä
nyt juttelen myöhemmällä iällä tekemistäni tuttavuuksista n.s.
kansantyyppien kanssa.
Esittelyn arvoinen lienee Saaren Heikki Keuruulta, — hän on
luultavasti jo kauan sitten kuollut.
Ukko oli saareensa rakentanut itselleen pienen saunan, jonka
etelänpuoleisella seinustalla kasvoi vahvasti höystetyssä mullassa
Heikin nurkantakuinen, ja sen lähettyvillä oli pienoinen naurismaa.
Yönsä ukko aina makasi saunan lauteilla. Alhaalla oli rahilla pieni
käsikivimylly, jonka väänninpuu oli kuluessaan saanut jaloimman
mahongin kiillon.
Ukko oli niin likainen, että paitakin oli pikimusta, ja naama ja muu
ruumis tietysti sitämukaa.
Ei ukko puhunut luokseen tulijoille juuri mitään. Mutta kun hänelle
tarjottiin ryyppy, niin jopas aukeni suun seuduille vino rako, ja
siihen se herranvilja lorahti ja silmän valkuaiset muljahtivat.
Kun hänelle tämän jälkeen annettiin pari markkaa "tyttötarpeisiin",
aukeni rako väljemmäksi, ja ennenpitkää se laajeni oikeaan leveään
hymyyn.
Vuosikausia oli ukko asunut saaressaan. Kerrottiin että hänellä kerran
oli ollut luonaan leipäsusikin. Tämä oli kuitenkin kyllästynyt oloonsa
ja karannut. Mutta ukko oli juuri tätä peläten piilottanut veneensä.
Ämmä otti sängyn purreksi ja meloskeli sillä mannermaalle.
Hassuksi mainittiin ukkoa, mutta tuskinpa hän sitä oli. Juttelua ei
hänen kanssaan syntynyt, — mitäs sellaisista joutavista! Ajatteluhan
se on viisaan miehen työtä, akat loruilkoot. Luulen että hän
sisimmältään oli varsin syväkin luonne, joka toisissa oloissa ehkä
olisi käyttänyt kaiken tarmonsa johonkin suureen tehtävään. — Kukapa
sen tietää.
Mahdollisuudet voimakkaaseen tositoimintaan hänellä olivat joka
tapauksessa suuremmat kuin monella tavallisella retkaleella, joka ei
osaa muuta kuin matkia toisten eleitä ja puheita, koitua kommunistiksi
ja siitä ajan tullen kukaties oikein häjyksi porvariksi.
Valtavan vaikutuksen teki minuun kertomus Mouhijärven erakon
kuolemasta. Kuulin sen ensi käden lähteestä, ja se on suuressa määrin
selventänyt minulle suomalaisen luonteen salaista, syvällä piilevää
mahtia.
Mouhijärven erämaissa asusti aikoinaan vanha itsellisukko.
Metsien eläjä hän oli oikeaan vanhaan hyvään laatuun. Ja kunnon äijä
hän oli ollut ikänsä kaiken.
Kun ukko oli tullut korkeaan ikään ja huomasi elämän tulevan yhä
vaikeammaksi, päätti hän itse toimittaa itsensä pois päiviltä ja
samalla pitää huolen vielä hautauksestaankin.
Poliisitutkinnossa kävi ilmi, että hän oli toiminut näin:
Oli kävellyt kauas metsään, kunnes oli tavannut korkeanlaisen aukean
kalliokukkulan, jolla seisoi vain yksi ainoa honka. Hongan juurelle hän
oli laittanut hyvin huolellisesti mallikelpoisen, makuusijan muotoisen
rovion tasankatkotuista ja ristiinpinotuista kalikoista, joitten päälle
hän sitten vielä oli asettanut risuja ja kuusenhavuja.
Ukko oli sytyttänyt rovion, paneutunut siihen makuulle ja laskenut
pyssynsä ja laukkunsa vierelleen.
Ja siinä vanhan hongan juurella, komealla korkealla kalliolla nautitsi
uros yksinäisyydessä kuoleman, siirtyi vapaaehtoisesti, mutta
kuninkaallisen uljaasti nuoremman polven tieltä, aseet vierellänsä.
Kun tultiin paikalle, oli satanut paksulti syyslunta, joka kattoi
puoleksipalaneen rovion ja sillä makaavan vanhan miehen ruumiin.
Konginkankaalla elin erään hupaisen tapauksen niihin aikoihin kun
löysin Niemelän torpan.
Olin tuonut Jyväskylästä muutamia tuttaviani katsomaan Konginkankaan
noitia. Kaupungista hankitulla moottoriveneellä ajoimme pitkin ihanaa
Keitelettä Konginkankaan kirkonkylään, mistä saimme mukaamme tutun
suutarin, joka oli kieleltään sivakka ja suuri humoristi. Ensin
poikkesimme erääseen lahdenperukkaan, josta metsän takaa saimme
pirtistään mukaamme Taavetti noidan, joka paraikaa oli syytteessä
noituudesta.
Täten lisätyin voimin me jatkoimme matkaa vielä suuremman noidan
luokse.
Mutta kun Taavetin tietoon annettiin, että oltiin menossa itse
päätietäjän luokse, niin hän jyrkästi kieltäytyi tulemasta mukaan, ja
oli laskettava maihin.
Tuuli oli yltynyt melkein myrskyksi, kun saavuimme perille. Aallot
olivat sekoittaneet veden aivan sameaksi. Ankkuroimme jonkun matkan
päähän rannasta ja kotvasen huudeltuamme meidät talon väki kävi
noutamassa maihin.
Mentiin tupaan ja ruvettiin juttelemaan. Annettiin ukolle aika ryyppy
suun avajaisiksi. Siitä näytti akka kiivastuvan pahanpäiväisesti.
Luulimme akkaa raittiuskiihkoiseksi ja koetimme lepytellä häntä parilla
aimo räätikällä. Ei apua, joten lopulta arkaillen tarjosimme akallekin
ryypyn, mistä tämä silmänräpäyksessä leppyi ja huomautti, että
hänellekin olisi pitänyt tarjota ryyppy heti tupaan tultua.
Me aloimme sitten selittää, että meidän oppaamme sairastaa kovaa
hammassärkyä, — niin olimme sopineet asian suutarin kanssa,
päästäksemme ukon temppuja näkemään. Kun oli siinä kotvasen istuttu,
niin ukko sanoi:
"Mennäänpäs sitten pajaan."
Mentiin, ja suutari valitteli edelleen kovasti kipujaan. Ukko
lohdutteli, että kyllä se siitä vielä asettuu, — "jahka minä nyt ensin
haen tarpeita metsästä."
Näimme hänen mennä köpittävän läheiselle suolle. Sieltä palatessaan
hänellä oli kädessään ontto haapainen lieriö. Sitten hän otti karkeita
suoloja ja mitähän muuta lie ottanut ja pani ne lieriöön. Taskustaan
hän vielä otti puisen tulpan ja sanoi taas täytyvänsä käydä ulkona. Me
perässä urkkimaan, paitsi seurueeseemme kuulunut apteekkari ja suutari,
jotka katsoivat hetken otolliseksi meidän oman noitakonstimme
valmistamiseen. Me muut näimme että ukko meni nurkan taakse ja siellä
teki lieriöön yleisesti tunnetun tekosen, jolla noitain tiedetään
muitakin kipuja parannelleen. Näimme että äijän huulet samalla
höpelsivät loihtulukuja.
Palattiin sisälle pajaan. Ukko oli jo hyvin vakava ja toimessaan. Hän
pisti lieriön ahjoon ja alkoi sitä kuumentaa. Ja sitä mukaa kuin lieriö
pihisi ja räiskyi, nousi ukon sisukin. En voinut muuta kuin ihailla
äijää, joka miltei haltioissaan siinä ähelsi ja höpisi lukujansa ahjon
ääressä. Hänen äänensä tuli innostuksesta aivan käheäksi. Lopulta hän
otti lieriön ahjosta, avasi sen ja siitä nousi sanomattoman voimakas ja
pistävä käry. Sitten hän otti lieriöstä suoloja kouraansa ja työnsi ne
suutarin avonaiseen, odottavaan kitaan.
Vakavia oltiin kovin, ja ukko höpisi vieläkin jotain. Samassa suutari
tietysti parani ja väänsi suunsa kaikkein katkerimpaan irvistykseen,
jolloin me tietysti emme voineet olla nauramatta.
Sitten aloimme ukolle puhella, että kyllä sitä mekin osataan kovia
taikoja. Pajakiuluun, jossa oli vettä, heitti apteekkari äkkiä aika
möhkäleen mukanaan tuomaansa kaliumia. Se rupesi siinä heti vimmatusti
kiertämään, sähisemään ja sauhua päästämään. Koko panos nousi kiulusta
silmillemme, ja ukkoa, joka hämmästyksissään ja ihastuksissaan oli
mennyt aivan kiulun äärelle, se kaliumi sylki oikein pahasti silmille.
Pelkäsimme, että leikki oli kääntynyt pahaksi, ja rupesimme ukkoa
hoitamaan. Hänen silmänvalkuaisensa loisti aivan verillä. Äijä oli
sähäyksestä huolimatta aivan haltioissaan meidän taiastamme ja
vakuutti, ettei hänelle tullut mitään vahinkoa, — oli hän siksi suuri
noita! Eikä siinä vahinkoa todella tullutkaan.
Hyvillä mielin mentiin pirttiin ja otettiin uudet ryypyt. Ja kun olimme
emännällekin muistaneet antaa lähtöryypyn ja ukolle runsaasti
korvanneet suutarin parantamisen, valmistauduimme lähtemään.
Sitä ennen ukko kuitenkin ennätti kehua esi-isiään, jotka olivat olleet
vielä parempia tietäjiä kuin hän. Hänen isänsäkin oli semmoinen mies,
että kun sitä kuoltuaan lähdettiin viemään kirkolle haudattavaksi, niin
ei hevonen suostunut vetämään. Täytyi härkä valjastaa eteen. Kaamea oli
matka ja suurella tuskalla päästiin lopulta hautausmaalle, "_mutta
silloin tuli jo koko pohjoinen taivas mustana kaarena perässä_."
Kotimatkalla sitten, poikamaisia kun oltiin, ruvettiin ilveilemään
suutarin hammassärkyä ja varsinkin hänen nauttimaansa lääkettä.
Kuultuaan ukon tempuista suutari sydämistyi niin, että lopulta veti
puukon esiin. Mutta humoristi kun oli, hillitsi hän pian luontonsa ja
nauroi meidän kanssamme tapaukselle.
Kaiken taitavana tekoukkona oli minulla kerran palveluksessani Sehva
Hukkanen, pieni mies, vilkkaat tummat silmät, harmaa tukka ja
luonnostaan parrattomat kasvot.
Hän osasi kaikkea: oli seppä, kelloseppä, tinaaja ja timpermanni — ja
suuri noita ja humoristi. Minulla hän etupäässä toimi muurarina ja
kirvesmiehenä. Taitonsa hän kai oli perinyt isältään, joka oli ollut
samanlainen tekomies ja noita. Messingistä Sehvan taatto teki pyssynsä
ja oli myös ollut taitava pronssiluistinten valmistaja.
Sehva nukkui yönsä ateljeerini parvella pienellä patjalla mahtavan
uunin kohdalla käppyrässä kuin koira, ja päivisin värkkäili minun
hommissani, parannellen välitöikseen piikojen hammastaudit ja muut
rikkeet.
Viinaa Sehva maisteli mielellään ja tuppautui humalassakin muuraamaan,
mutta jälki tuli kovin huonoa. Kun tästä huomautin, tarjosi hän minulle
vetoa puolta litraa viinaa ja korppukahveja vastaan, että hän täydessä
humalassa osaa purkaa taskukellonsa sanomalehden päälle ja sitten
samassa humalassa panee sen jälleen täyteen kuntoon. Masentaakseni
hänen kerskailuhaluaan suostuin vetoon — ja hävisin. Kerran joulun
alusviikkoina tuli luoksemme saksalainen urkujenrakentaja. Miehellä oli
yllään ohut tummansininen sadetakki ja kädessä pahvinen kapsäkki, jossa
olivat hänen työkalunsa: pääharja, rikkinäinen kampa, kumiset
kalvosimet ja kaulus.
Kun muukalainen ja Sehva Hukkanen sitten yhdessä urkuja paikoilleen
pannessaan "keskustelivat", niin oli se kylläkin kuulemisen arvoista.
Kun urkumestari komensi "Wind machen", niin Sehva vastasi että "kyllä
minä vinttaan", ja samaan tapaan sujui juttelu päiväkausia. Meille
Sehva usein ylpeydensekaisella tyytyväisyydellä lausui ihmettelynsä
"tuosta saksankielestä, jonka oppii niin helposti".
Tämä saksalainen oli aika poika kehumaan sekä itseään että kaikkea
saksalaista. Kun hän nyt aina kerskaili, niin julkesin minä lopulta
huomauttaa hänelle semmoisistakin seikoista, joita oli Suomessa, mutta
ei Saksassa. Sanoinpa mitä hyvänsä, niin aina tuli vastaus, että
samanlaista on Saksassa vaikka kuinka paljon. Kun kerran mainitsin
noidista, oli vastaus heti valmiina: "Ach, das haben wir auch!"
Päätin että miestä on vähän masennettava. Kutsuin Sehvan paikalle ja
käskin hänen näyttää urkumestarille, miten suomalainen noita
työskentelee.
"No mitä minä teen sille?" kysyi Sehva.
"Näyttäkää kuinka lyötte sukallanne lehmän reisiluun poikki."
Hukkanen pani komppeensa kuntoon ja yks kaks yhdellä sivalluksella löi
luun sukallaan poikki.
Saksalainen ällisteli.
"Haben Sie das auch?" kysyin minä.
Sitten kerroin hänelle, että Sehva kantaa paljain käsin tulikuumia
kiviä. Puheeni vahvistukseksi Sehva kuumensi lapsenpään kokoisia kiviä
aivan punaisiksi, otti ne sitten näppeihinsä ja pani ne höylänlastujen
sekaan, jotka heti leimahtivat palamaan. Sitten hän ojensi kiven
saksalaisen partaa kohti. Silloin vieras suuttui niin, että kävi aivan
sanattomaksi, hyökkäsi ulos, eikä näyttäytynyt vähiin aikoihin.
Mutta liiallinen kerskailunhalu oli hänestä hävinnyt.
Tuli kuitenkin vielä hänen vuoronsa. Uruissa oli muuan ääni, joka ei
millään kurin ottanut soidakseen puhtaasti ja kirkkaasti. Saksalainen
rupesi Sehvan ihmetykseksi merkillisellä tavalla koluamaan ja
kolkuttelemaan suuren huoneen seiniä, ikkunoita ja siellä olevia
esineitä. Vihdoin hän pani kätensä eräälle ikkunaruudulle, ja kas
silloin soi vastahakoinen ääni aivan puhtaana. Ruutu peitettiin
vernissalla ja niin tuli kaikki kuntoon. Sehva vuorostaan ällisteli.
Eipä ollut juuri semmoista paikkaa, mihin Sehva ei olisi tiennyt
neuvoa.
Jos oli laivalaituri laitettava, niin mikäpäs siinä, kyllä se saatiin
syntymään: "kyllä tuska neuvon antaa". Kun 16 metriä pitkät seinäparrut
olivat longistuneet, osasi hän ne vivuta taitavasti kuin opinkäynyt
rakennusmestari. Vaistoillaan hän ymmärsi semmoiset asiat ja tehtävät,
joihin muut tarvitsevat usein hyvinkin perusteellisia laskelmia.
Kerran sitten muuan läheinen sukulaiseni matkusti Amerikkaan, aikoen
perustaa Brasiliaan plantaasin. Hän tiedusteli minulta mukaansa sopivaa
ja taitavaa miestä. Minä silloin luovuin jokapäiväisestä työtoveristani
ja kelpo noidastani ja runoilijastani (höylätessään hän vielä runoakin
lasketti), ja niin läksi Sehva meren yli kaukaiseen länteen. Mutta
mies, joka täällä kotimaassa eli varsin moitteettomasti, ei sopeutunut
sikäläiseen ilmanalaan. Tropiikin rommi maistui hänelle niin hyvältä,
että hän liian usein teki sunnuntain.
Siellä Sehva ukko sitten kuolikin.
Santa-Jannen tapasin ensi kerran kauniina alkukesän päivänä. Hän loikoi
ojassa pikku humalassa, keltaiset kutrit häilyivät hiljaa ja
silkinhieno parta vipajoi lämpöisessä tuulessa. Sinisten silmäin katse
liiteli pitkin siniulapan pilviä. Hän soitti siinä viuluaan ja leivoset
kajahuttivat hänen soittoonsa helisevän vastauksen ylhäältä pilvien
rajoilta.
Noin sinikellojen lomitse nähtynä hän vaikutti kuin ilmestys
Arkadiasta, keskellä todellista nykyaikaista elämää.
Rupesin häntä siinä puhuttamaan, ja pian meistä tulikin hyvät tuttavat.
Alettiin yksissä metsiä samota ja soudella pitkin selkiä minulle
työpajan paikkaa katsellen. Lahnoja syötiin, hauskoja juteltiin ja
elettiin huolettomien vaeltajain päiviä.
Löytyihän se työpajan paikka lopulta, ja nyt piti Jannen näyttää
minkälainen hän oli miehiään työssä ja taidossa. Hän tarjoutui tekemään
harmaastakivestä kivijalan kellareineen päivineen 250 markan hinnasta.
Paikalle vedetyistä kuuden ja seitsemän metrin pituisista kiviparruista
kellari sitten tehtiinkin, mutta huono siitä tuli. Vesi ei sieltä
pysynyt poissa ja rotat viihtyivät hyvin sen kosteudessa. Rakennustyön
aikana huomasin, että Jannella oli erinomainen kyky aina asettautua
sellaiseen paikkaan, missä työ oli helpompaa kuin muualla, ja
senpävuoksi häntä silloin usein käytin mallina. Hänen erikoisuuttaan
kuvaa sekin, että hän kesähelteelläkään ei luopunut paksuista
tallukoistaan, joita hän kehui maailman parhaiksi jalkineiksi. Astua
löntysti kuin laiskiainen. Kun ei hän liikoja asettanut vahvaa
ruumistaan vaivoille alttiiksi, oli hän pysynyt merkillisen terveenä,
ei ollut koskaan sairastanut eikä uskonut kipuja olevan olemassakaan.
Ensi tapaamisessa saamani aurinkoisen runollinen kuva tästä miehestä
himmeni himmenemistään, mitä pitemmälle minun täytyi nähdä häntä.
Kerran hän sitten alkoi puhua eräästä myllystä, joka aina paloi ja
omistaja sai siitä joka kerta niin paljon rahoja, että saattoi aina
rakentaa paremman myllyn entisen sijalle.
En ymmärtänyt tätä puhetta. Lopulta hän sanoi, että eikös tässäkin
sopisi vähän niinkuin tienata samalla tavalla.
Nyt ymmärsin, mutta sain selville, ettei Jannen ajatusjuoksu kulkenut
ollenkaan rikollisia teitä. Hän käsitti, että palovakuutus otetaan sitä
varten, että talo saadaan polttaa ja yhtiö sitten antaa hyvät rahat
uuden rakentamiseen.
Siitälähtien ei keskustelu Jannen kanssa enää tuntunut hauskalta. Kerta
kerralta hän yhä enemmän paljasti tarmonsa suuntautuvan pyrkimykseen
päästä elämään vähillä vaivoilla.
Elämän mukavuuksia tulikin sittemmin hänen osakseen kunnallisen
köyhänavun muodossa.
Niinä aikoina, jolloin asetuin asumaan Pohjois-Hämeeseen, oli seudulla
vielä mahtavia entisajan metsiä, joista sai rakennuspuuta parhainta
mitä ajatella saattoi. Metsänhoitajat eivät ehkä usko sanojani, mutta
olen laskenut eräässäkin hongassa yhdeksänsataa vuosilustoa.
Suuret olivat metsät, ja huonosti saattoi käydä sille, joka eksyi
niissä. Liikuttavaa on muistella 90-vuotista Niittysen torpan
ruotimummoa, jonka silmät olivat aivan pehmenneet ja vuotivat alinomaa
vettä ja märkää.
Nämä vuotavat silmät sanoi mummo saaneensa itkusta silloin kun kadotti
lapsensa. Hänen pieni poikansa oli eksynyt metsään. Koko kylän väki oli
ollut hakemassa, mutta poikasta ei löydetty mistään. Vasta seuraavana
kesänä vaimo itse metsässä suruissaan harhaillessaan löysi lapsensa
valjenneen luurangon erään suuren kuusen juurelta.
Tappura-Leena oli pienen käpsäkkä, mutta lihavan pullea,
punaruskoposkinen keski-iän vaimoihminen. Silmät pälyilivät ympärilleen
hyvin maallisenintohimoisesti, vaikka Leena olikin samalla hyvin
jumalinen.
Hän lauloi virsiä ja kutoi ja oli kaikin puolin ahkera. Uskon asioista
me useimmiten juttelimme keskenämme, ja mikä lie eukon jumalisuudessa
ollut sellaista, joka sai minut aina laskettelemaan kaikkein leveintä
puuta-heinää ja ilakoimaan hänen kustannuksellaan.
Värillisistä ikkunauutimista hän kehoitti meitä luopumaan, koska ne
olivat synnillisiä ja sotivat Jumalan tahtoa vastaan. Mutta itse hän
otti luokseen sokean ukon, vaikka papit selittivät sellaisen
pirttisuden pitämistä varsin synnilliseksi. Hän hoiti ukkoa parhaansa
mukaan, asettelipa synkän metsän läpi kulkevan polunkin viereen kiviä,
joita ukko voi kulkiessaan kepillään kolkutella, pysyäkseen tiellä.
Leena kaupitteli kutomamatkoillaan virsikirjoja ja muita hengellisiä
herkkujulkaisuja. Niiden sisältöä hän kimakalla äänellään kertaili niin
että hongikot kajahtelivat ja värinä kävi pitkin iltatyynten vetten
pintoja.
Näitä virsikirjoja ja muita kirjavarastojaan Leena säilytti
aitassa omassa ruumisarkussaan. Kerran pyysin saada nähdä tätä
varastokonttoria, mutta Leena ei suostunut siihen.
Vuosien kuluttua tapasin hänet pellolla perunoita nostamassa. Minut
nähtyään hän tuli luokse, sovitti vatsansa aidanrakoon ja alkoi
pauhata, että:
"Kuinka se herra on häväissyt minua sillä kuvalla! Ja minua hullua kun
annoin maalata itseni. Ruustinnakin kertoi, että kaikki ovat sen
nähneet."
"No mikä siinä sitten oli häpäisemistä?" kysyin.
"Ka sepä, kun siihen oli kirjoitettu että jumalinen akka."
"Eikös se ollut sitten oikein?"
"Niin, mutta ei sellaista saa painaa."
Siinä ei hyödyttänyt ruveta pitempiin väittelyihin. Läksin hyräillen
jatkamaan matkaani. "Jumalinen akka" vetäsi vatsansa aidanraosta, otti
kalikan kouraansa ja alkoi äkäisin ottein kaivaa perunoita.
Kaukaisina takavuosina teimme kerran Louis Sparren kanssa pitemmän
kalastus- ja aiheensaalistusretken Keuruun vesille. Oppaanamme oli
muuan Heikki-isäntä, jolla tuntui olevan jumalaisten kalamieslahjojen
ohella verissään oikea isiltä peritty pyynti-into. Eipä ollut mikään
ihme, että kun selkiä soudellessamme olimme aikamme tarinoineet
tuulastamisen taiteesta, niin jopas lankesimme sanoista tekoon. Tiesin
että tuulastaminen oli kiellettyä, mutta sitä täytyi nyt saada kokea.
Jo pikkupoikana oli mielikuvitustani askarruttanut taulu, jossa
kuvattiin tuulastusta.
Yöt olivat pimeät ja kalaa saimme runsaasti. Tuulastuksessa Heikin
eräkyvyt vasta oikein esiintyivät loistossaan. Vieläkin sykähtää
sydämeni, kun muistelen että olen saanut läheltä ihailla miestä, jonka
koko olennosta huokui sitä, mikä on meidän parastamme; hänessä oli niin
paljon metsästysatavismia, ettei hän yrittänytkään peräytyä tästä
mieltäkiihoittavasta urheilusta.
Muistan kuinka uljaana hän seisoi roihun valossa veneen keulassa ja
iski atraimella veteen, kaiken aikaa puhua höpisten: "Tuossapa taas on"
— isku — "säynävän poika". Ja samassa päristeli kala atraimessa, ja
niin jatkui edelleen. Mutta kun oli kysymyksessä joku suurempi kala,
joita niitäkin tuli runsaasti, niin silloin hän ei puhunut yhtään
mitään, kohdisti kaiken huomion työhönsä.
Tervaksista oli hän laatinut oivat tuulastussoihdut.
Sydäntäni aina viilsi kun Heikki rupesi silmäilemään puitten latvoja,
sillä tiesin, että silloin oli uhrina kelohonka, josta saatiin
tervaskanto. Mutta tiesin että silloin oli kaatuva kaunis muisto
menneistä ajoista, ja siksipä ohjasin hänet aina pienimpiin
räkämäntyihin.
Eräänä iltana piti minun koettaa onneani kalan iskijänä. Seisoin
kokassa ja näin aikamoisen kalan pohjamudassa. Se sai minut niin
intoihini, että polveni alkoivat täristä, ja koko vene tutisi. Odotin
oikeata henkeä ja sitten iskin, ja sitten — tuli ympärilleni äkillinen
pimeys ja suuri märkyys. Ensiksi ajattelin ainoastaan omaa häpeätäni ja
toisten vaaraa, mutta suureksi lohdutuksekseni kuulin melkein heti
läheltäni voimakkaita manauksia sekä selvällä että ruotsiin murtavalla
suomenkielellä, ja silloin ajattelin, että vielä on miehiä elossa, ei
hätä olekaan ehkä aivan tämän näköinen. Rannalle siitä sitten
veneinemme pulikoitiin ja vaatteemme nuotiolla kuivattiin ja kauniilta
näytti maailma taas.
Sitten tuli kolkkoja ilmoja, pitkiä tuulen ja sateiden aikoja. Saimme
paljon pysytellä saarilla, mutta emmepä me nuoret miehet paljoa ilmoja
surkeilleet, hauskoja ja karkaisevia olivat kolkot säät. Eräänä
tällaisena harmaana ja tuulisena päivänä istuessamme saarellamme — se
oli kai sunnuntai — näimme kaukana joukon kirkkoveneitä soutavan.
Sparre ja minä merkitsimme pyssyjemme tukkiin niiden symbooliset kuvat.
Mutta äkkiä alkoi yksi veneistä lähestyä saartamme. Heikki sanoi, että
"jokohan tuli papille — — hätä." Saaren nimessä oli sekä pappia että
jotakin mitä ei juuri näe painettuna muuta kuin maanmittarien
virallisissa kartoissa. Istuimme ja odottelimme, ja tosiaan nousi pappi
veneestä ja astui maihin. Hänen jälkeensä tuli mies ja lopuksi nainen
kapalolapsi sylissään. He tulivat kaikki meitä tervehtimään, mutta
katsoivat meitä pitkään, — mehän olimme asultamme kuin metsärosvoja.
Sitten asettuivat kaikki pyöröpiiriin. Pappi astui keskelle ja siihen
viereen vaimo lapsineen ja miehineen. Mies oli leikannut papille
tuohesta lipin ja täyttänyt sen vedellä. Pappi aukaisi virsikirjansa ja
alotti kastetoimituksen. Tuulen vuoksi emme kaikkea kuulleet oikein
selvästi, mutta itse nimittämisen kuulimme selvästi: "Minä kastan sinut
Urho Abner — — —" ja vesi lirisi pitkin pienen täyttä kurkkua
huutavan pojan paljasta kalloa. Laihan virrenvärssyn tultua laulettua
oli toimitus päättynyt. Siinä oli ollut paljon yksinkertaista kauneutta
ja usein haastelimme siitä myöhemmin. Kastelipistä sain aiheen erääseen
vignettiin ja Kalevala-aiheiseen tauluun.
Kukapa tietää, vaikka tämä Urho Abner jo makaisi todellisena urhona
jonkun vapaudenpatsaan alla.