Heli kotiin astui kirkolta
iltahämärässä lauvantaina,
vaan ei käynyt hän nyt unelmissa
otsin avoimin kuin rippineitsyt,
jot' ei himmeimmätkään huolet paina.
Ohi töllien hän kiiruhti
huivi silmäin yli painettuna,
poissa oli silmän kirkas sävy,
poissa askeleiden kevyt sointu,
poskipäillä hehkui sairas puna.
Kuuset latvaa puisti suruissaan,
haavat värjyi soimausta soiden,
metsä kuiskasi ja kummitteli,
kotihaasta kuului häijy nauru
syksykiimaisien harakoiden.
"Hähhähhää", ne nauroi, "hähhähhää!
sinä Kuismalta oot kihlat saanut,
miksi sormuksesi kirstuun kätkit,
luhdiss' salaa sitä päivin katsoit
tai kun yksin olet yösi maannut?"
"Voi te kullan kiihkeet harakat,
kylmä pilkkanne ei voi mua viiltää,
Kuisma isällensä kirjan laittoi,
joulun joutuessa sana saapuu,
silloin sormessani kihlat kiiltää!"
"Hähhähhää, sä neito siveä,
pahat aavistukset mieltäs hyytää,
Kuisman katse sua illoin karttaa,
Kuisman tuhlaava ja runsas käsi
laimeten sua lemmen leikkiin pyytää!"
"Heretkäätte pahat parjaajat,
naurakaatte muille neitosille,
Kuisma ilon tuopi tullessansa,
kevättalvella jo kaunis Kuisma
vie mun vieraan kirkon alttarille!"
Niin se Heli syksypolulla
kävi sydämmessään käräjöitä,
katumus ja uhma vaihetellen
syytti, sääli muistutellen hälle
tuskan päiviä ja ilon öitä.
Tietä astui hän jo tyyneemmin,
pois jo harakatkin lensi puulta,
silloin outo melu korviin sattui,
kirous ja sadatusten tulva
kuului hämärässä raitinsuulta.
Kylän miehet sekä kasakat
seisoi vastakkain ja sappi kiehui,
kivet vingahdellen maata viisti,
heilui kartut sekä aidanseipäät,
muiden etupäässä Kuisma riehui.
Naapur'renkiä hän rintaan tarttui,
joka pukareista oli paras:
-- "miksi löit sä, koira, kasakkaamme?"
-- "Itse koira liet ja lemmon ruoja,
miss' on kasakka, se heinävaras?"
Miehet kiroten ja mylvien
hyppi hihkuellen Kuisman luoksi,
kasakat ne hoki aseitansa,
kuului kumaus ja nyrkin läiske,
Mishka kielteli ja väliin juoksi.
Silloin Isma juoksi myllyltä
pölyisenä jauhosta ja hiestä
kylämiesten läpi tietä tehden:
"miehet, hoi, jo laatkaa riehumasta,
monta teit' on vastaan yhtä miestä!
Sinä Kuisma, anna sisus käydä,
kukon kannuksia ei oo mulla,
vaan on työssä sierottunut nyrkki,
lyö kuin mies, vaan heitä ratsupiiska,
tässä seison, Kuisma, anna tulla!"
Musta-Mishka väliin ehätti:
"järkimiehet, mistä vimman saatte,
ei oo tasoitusta tappelussa,
mitelkätte varsin voimianne,
kunnon kumppaneina painikaatte!"
Riihen eessä ristipainihin
Kuisma, Isma kädet yhteen löivät
niinkuin kaksi vahvaa karhun poikaa
leuka olkaa vasten ottelussa,
että korkoraudat säkenöivät.
Kuisma kiemuroi kuin liukas kyy,
Isma seisoi niinkuin rautatammi
jäykin niskoin tyynnä kasvoiltansa,
mutta tulisena Kuisma kieppui
yhä kiivaammin ja notkeammin.
"Iske päältä, Kuisma, tanssimies,
nyt ei naikko ole rinnallasi!"
Kuisma iski, nauroi nokkelasti:
"niinhän väännät niinkuin sysitonttu,
nyt on pitkä kanto kaskessasi."
"Monen pahan kannon kaataa sain",
sanoi Isma hiljaa, käheästi,
"muistatkohan vielä juhannustas,
sinä silloin kartoit kynsiäni,
nyt et pääse yhtä näppärästi."
"Mitä mangut, mustasukka mies,
ei oo aron poika arkalasta,
sulla nainen oli vallassasi,
syytä itseäs ja tuhmuuttasi,
miks et tunnustellut tyttölasta?"
"Kuule Kuisma, sinä kerskaaja,
miksi väliin tulit puun ja kuoren,
miksi hiiviskelit luhdin luona,
miksi tallasit sa kauniin taimen,
miksi häväisit sä neidon nuoren?"
"Ei mua liikuta sun lintusi
enempää kuin viime syksyn lehti,
hetket naisen kera pian kiitää,
sinä hidas oot kuin kilpikonna,
omat hankkees, Isma, myöhään ehti."
"Mitä lepertelet viekas mies,
makea sa olet hymyilyssä,
voitko katua ja hyvitellä,
mitä tahrasit ja rikoit, taitoit,
muuten muserran sun, rietas ryssä?"
"Sin' oot, Isma, oiva puhemies,
tahtoisitko uuden puhtaan paidan,
mitäs sanot, jos ma varsallani
nuoren Helin kanssa vihkituoliin
karahutan yli kirkonaidan?"
"Tuhat tulimmaista, röyhkeä,
moni tähtesi on onnetonna,
kysy ensin lupaa papiltasi,
sull' on naitu vaimo Ukrainassa,
senkin Mishkalta oot vienyt, konna!"
"Usko miestä, kun hän humaltuu,
pajun köyttä silloin Mishka syöttää,
olen kylläinen jo kyyhkystäsi,
jollei suukkoihisi neito suostu,
voit sen sängynjalkaan kiinni vyöttää."
"Tuki suusi, herja, hävytön,
sinä tulit niinkuin susi luhtaan,
sinä tahmasit mun taivahani,
muutit helvetiksi elämäni,
veit mun enkelini lumipuhtaan.
Älä luikerra, vaan kavahda,
tiedän kaikki, välttää koitat turhaan,
nyt en pelkää edes perkeleitä,
rukoile, jos ruma sielus saattaa,
sulle himon ääni huutaa murhaa!"
Isma karjasi ja kiehahti,
läpi ruumiin kävi voima vihan,
ja hän ravisti kuin raivohullu,
nosti Kuisman ilmaan yli päänsä
kantain häntä yli nurmipihan.
Niin hän heitti hänet maahan suin
niinkuin tahmean ja märän kintaan,
sylkäsi ja syöksyi kimppuhunsa
kolkutellen Kuisman takaraivaa
sekä polven painoi vasten rintaa.
Heli esiin juoksi piilostaan
salaa, näkymättä niinkuin luoti,
sysäs Isman käden kauvas luotaan,
itkien hän heittyi Kuisman viereen,
jonka suusta verta maahan vuoti.
Kuisman silmiä hän suuteli
ja hän huivillansa huulta pyyhki,
"mene Isma", sanoi Heli hiljaa,
"en sua nähdä tahdo tämän jälkeen!"
Heli peitti kasvonsa ja nyyhki.
"Heli raukka, säästä kyynelees,
turhaan vuotavat ne kurjan tähden,
vaan ei viel' oo tullut tilin hetki,
vielä vimmani ma irti lasken,
sinun tahdostasi nyt ma lähden."
Niin hän sanoi, lähti kuohuissaan
myllytietä niska kumarassa.
Onneton se oli syksy-ilta,
rauha, onni oli pakosalla,
suru koturina Sankolassa.
Niinkuin paha salakirous
painoi Sankolassa monen mieltä,
levotonta silmää uni vältti,
myllyrenki näki pihall' yöllä
mustan koiran, joka juoksi tieltä. --