Tieltä kuului talven kirkkaat tiuvut,
pakkanen se ajoi nurkkiin lyöden,
missä hengitti, niin ruudut jäätyi,
mihin katsoi, seinät huurtuivat,
viima vinkui harjahirttä myöden.
Metsäkyläss' oli hyisen hiljaa,
harvoin matkamiehet ajoi reessä,
virran reunall' loisti hienot hilseet,
vanha myllynkatto lumessa,
jäiset vesirattaat seisoi veessä.
-- Sankolaan jo joulupyhäin eellä
kasakoille muuttokäsky tuotiin,
päreet paloi nurkkapihdeissänsä,
miesten varjot taittui orsihin,
tuvass' iloittiin ja joukoin juotiin.
Kasakat ne eron huumehessa
päästi huuliltansa naurun raikkaan,
yli honkapöydän viinaa virtas,
Isma joi ja hautoi halujaan,
musta-Mishka tarttui balalaikkaan.
Mutta kahden pirtin karsinassa
Kuisma keimaeli Helin kanssa
soudatellen häntä polvellansa,
sinne Isma kasvot tulessa
katsoi synkkä leimu katseessansa.
"Heijaa, Isma, heitä musta muoto,
hiisi vieköön kaikki kauniit noidat,
kiitos kaikesta ja muista joskus
vanhaa Mishkaa maita käydessäs
tai kun tallissa sa ruunaas hoidat!
Ilo soikoon, tänne jano jääköön,
terveeks Sankola, sen maat ja mannut,
kuolkoot sotakirput, heinähiiret,
terveeks vajat puhki järsityt,
piiskaryypyt, Tiitan rakkaat pannut!"
Lauloi Mishka, mutta siihen Isma:
"soita Mishka, älä heitä kesken,
enemmän kuin hyvät erovirret
viina virvoittaa, siis terve, juo,
Darjan muistoks, kauniin kotilesken!
Sentään remutaan tää viime ilta,
nyt ei enkelitkään saisi unta,
peli käy ja sydän kurkkuun kiipee,
katsos, kasakat jo hoipertaa,
nurkass' supattavi pariskunta!
Mennään ison turkin uskoon, Mishka,
yksi vaimo tekee usein hallan,
tataarill' on vara valitessa,
eikä Kuisma tyydy kahteenkaan,
me, me, Mishka, jäätiin ilman vallan.
Kuisma veikeilee kuin sudenpoika,
silmänvalkuainen yöhön vilkkuu,
papin kauhtanassa vieress' seisoo
itse paholainen vihkien,
hiljaa hihittää ja meitä ilkkuu.
Sinä Mishka, laula vihkivirttä,
minä kumarran ja solkkaan saksaa:
rahaa, rakkautta toivon teille,
parikunta kauvan eläköön,
saisko tietää, kuka viulut maksaa?!
Täyden kukkaron ma pöytään heitän:
'pistä, sulho, lykky lakkariisi,
kiitos kunniasta, iltarahvas!';
paholainen lausuu aamenen, --
minä päihdyn, Mishka, siitä viisi.
Kirous ja tuska, tuho tulkoon,
hurja aatos sydänpohjaa huumaa,
ei oo rajaa, rantaa sillä missään,
sano, onko kurjaan sydämmeen
lyhyin matka, onko kahta tuumaa?
Voinko helvetin ma taivaaks muuttaa,
voinko tehdyn tyhjään puoleen siirtää,
katsos, kavaluus käy kuninkaana,
Kuisman kalloon sydänverellään
mustan tahransa nyt tahdon piirtää!"
"Isma, Isma, miss' on selvä järkes!"
sanoi Mishka, "heitä puhe tyhmä!"
Isma mumisi ja sarkkaan tarttui,
pöydän ympärillä mellastain
lauloi kasakoitten raju ryhmä.
"Älä itke, Heli, turhan tähden,
täytyy mennä, käskee isä tsaari,
taattokin on kuolinvuotehella,
papin palkkaan, kylän tsasovnaan
vien ma siunattuhun multaan vaarin."
"Lupasithan, Kuisma, viikko sitten
kotimaahasi mun viedä mukaan,
täällä kylän silmät mua seuraa,
sormet osoittaa, oi, tuskiain,
niit' et tiedä sinä eikä kukaan."
"Enhän ijäksi ma täältä lähde,
luokses palaan ennen kahta kuuta,
Piiteristä ostan silkkikengät,
kultarenkaat, ristit hopeiset,
kuivaa kyynel, Heli, anna suuta!"
"Älä heitä mua, Kuisma, yksin,
tääll' on elämä niin mustaa, mykkää,
korpi kohisee ja paha painaa,
virta viekas on, oi, tiedäthän,
synnin tähden mulla sydän sykkää.
Kuule, kulkukoirat tiellä ulvoo,
ota, hyvä Kuisma, ratsun selkään,
sua seuraan vaikka ilman ääriin,
otathan mun... sua rukoilen,
kuule Kuisma... minä pelkään, pelkään!"
Heli päänsä kätki käsihinsä,
vaipui sanattoman surun valtaan,
pirtin perällä vain yltyi melu,
Isma nousi, kaatoi kannunsa,
kumoon pöydän heitti kauvas altaan.
Tasajalkaa hyppi hän ja hihkui:
"joko annoit, Kuisma, viime suukon,
nyt saat kerran maistaa surman suuta!"
niin hän huusi vihaa sähisten,
veti tupestansa pitkän puukon.
Iskuun valmiina hän aseen nosti,
vitkastellen kohden Kuismaa horjui,
kasakat ne laukes seisaallensa,
Mishka takaa iski nyrkillään,
puukko putos, Mishka iskun torjui.
Mellakassa päreen tuli sammui,
kasakat ne Isman pihaan raastoi,
läävän kytkyimeen ne hänet köytti
kutitellen häntä keihäillään,
mutta jälkeen jääden Mishka haastoi:
"Älä vihaa kanna! Kotimaille
Kuismaa väijyen ma kostoon lähden,
aro luita kätkee, yö on mykkä, -- --
sua estin... hyvästi nyt jää,
itse tapan Kuisman Darjan tähden!"
Mishka läksi, huokas kynnyksellä
niinkuin veljen tähden huokaa veli,
kasakat jo istui satulassa,
Kuisma vihelteli ratsuaan,
viereen pimeässä hiipi Heli.
Kuisma hoputteli ratsuansa,
alla Heli riippui ohjaksissa,
riehui, rukoili ja itki, pyysi,
hajahapsin maassa laahustain
kiljui hän kuin villi metsäkissa.
Lumi pihamaalla ilmaan ryöppyi,
hevot korskuivat ja pamput vinkui,
Kuisman kannustaissa ratsun pystyyn
hennot käsivarret heltisi,
Heli kinokselle kauvas sinkui.
Tulta iski alta kavioitten,
tähdet tuikki yli talvi-illan
mustan joukon yöhön kadotessa
niinkuin kaarneet aaveet paeten
yli jytisevän myllysillan. --
Tähti yksinäinen lentoon lähti
hetken kirkastaen avaruutta,
Heli taivasalla tajutonna
katsoi tähtitarhan tulia,
ilotonta, kylmää ikuisuutta.