"Vielä tuoppi viinaa!" puhui Mishka
Tiitan mökiss' syksy-yöllä päissään,
"tääll' on elämä kuin paratiisi,
juoppas Isma, mies on parhain peijaisissaan,
pahin vieras on hän usein häissään. --
Jollet hiiskahda, niin kerron sulle:
Busulukin rannall' Ukrainassa,
kotikylässäni Kuisman kanssa
juoksin arolla kuin huima villivarsa
kaiten lammaslaumaa aivan lassa.
Kujan päässä seisoi savimaja,
siitä ohi vein ma usein karjan,
yli viinitarhan päivä paistoi,
mutta akkunassa läpi köynnöksien
näin ma solakan ja sorjan Darjan.
Darja itämaiden tumma ruusu,
elämäni, armas aurinkoni,
valtavanhempien valitsema,
liekuss', alla pyhän kuvan kihlattuni
oli pyhitetty morsioni.
Kilpaa kasvoin minä varsan kanssa,
usein satulaan ma Darjan nostin,
usein istui hän mun polvellani,
levoton hän oli niinkuin Mustameri;
Tsherkaskista jo ma kihlat ostin.
-- Juo ja naura, Isma, naisen mieltä! --
Kaulaan kietoessaan valko-kättään
nainen päihdyttää kuin viekas viini,
hän sun hurmaa rintojensa rypäleillä,
oikun orjatar sun kesken jättää. --
Tuli yrttitarhaan kaunis käärme,
Kuisma kiiltokarva, musta kettu,
näin hän sanoi mulle ilkkuellen:
'helppo saalis sulle on tuo kasakkatar,
jok' on liekussa jo vannotettu!
Varsa väliä! Ma valheeks saatan,
että vanha rakkaus ei ruostu,
en oo Kuisma enkä vaimon saama,
jollei vihillä jo kolmen viikon päästä
minun omakseni Darja suostu.'
Ja ma nuori houkko pilaan suostuin,
sanoin: 'voittaa tahdon kilvoituksen,
parhaan vuonani saat päälle päätteeks,
jos sa sulhasena astut Darjan kanssa
yli pyhitetyn kirkon uksen.
Stanitsoilla kuljin heimon luona,
palatessa kolmen viikon päästä
tuli mustalainen tiellä vastaan,
kysyin: 'mikä kumma kumu solan päässä,
älä, kuomaseni, sanaas säästä!'
'Orihilla kaksikesäisellä
Kuisma Guljan poika kotiin tuotti
Iljan tyttären, sen kauniin Darjan,
siit' on ilo suuri sulhon huonehessa,
hyvin matkamiestä syötti, juotti.'
'Mishkaa Dunjan poikaa Darja suosii,
turhaan, ukko, koitat uskotella.'
'Kautta Jumal'äidin, totta haastan,
katsos, kuomaseni, neijon kyyhkyislakkaan
päästään kultaisella avaimella.
Kuisma rikas on kuin atamaani,
ensin mutso itki hämärässä,
naittajat ne tuli neuvoinensa,
tyly taata käski, oma emo pyysi,
hyv' on neidon olla miehelässä!'
Mustalainen sauvan tielle työnsi,
minä sulholahan häihin läksin,
oven auvetessa kävi remu
luihin ytimiin kuin nauru helvetistä,
ovensuulta siirryin lähemmäksi.
Seinät häilyi minun silmissäni,
nurkass' soittelivat juutalaiset,
sulhaiskansa loisti silkkiliivin,
Darja helyissään ja kullan koltuskoissa,
ympärillään kaikki sajasnaiset.
Niinkuin häpypaalussa ma seisoin,
sydän synkkä oli, katse karsas;
tuli Kuisma, kaatoi huomentuoppiin
sekä virkkoi: 'tulit liian myöhään, Mishka,
tallissa jo korskuu orivarsas!'
'Moni naikko karkaa vaoltansa,
vaan ei isäntäänsä hepo hylkää!'
vastasin ja join, ma teeskentelin,
päihdyin, nauvuin, heitin lakkiani ilmaan
nauratellen kansaa sekä ylkää.
Juotin juutalaiset pöydän alle,
pahnoille ma pitkän papin kannoin,
talliin hiivin, ratsun satuloitsin,
karahutin kauvas pitkin mustaa kenttää,
tuulen haltuun minä ohjat annoin.
Juokse hoikkasääri, kultakarva,
valjeta jo alkaa taivaanranta,
et sä enään hirnu tammallesi,
etkä kirkolta sä enään koskaan kanna
uskotonta, maire morsianta!
Katsos, mustat linnut eelläs entää,
kohta seljälläsi korpit koikkuu,
lennä, lennä, hepo, surman suuhun,
rakkaus on myöty, rakkaus on kuollut,
ristinpuulla kylmä ruumis roikkuu!
Vedin pistoolini putkivyöstä,
kaksikesäisen ma varsan ammuin,
tanner punertui, kun hengen heitti,
silmä sammui. -- Aron takaa päivä nousi,
silloin minussakin jotain sammui.
Silloin vannoin kerran kostavani
kovan kohtaloni, häpeäni,
siksi Kuismaa niinkuin synti seuraan,
häntä vihaan niinkuin murhantekijätä,
hän on tahrannut mun elämäni.
Sillä Kuisma on kuin vuorisissi,
joka salakähmää lyö ja ryöstää,
rotkon luolaan kiskoo kalliin aarteen;
ajan armastaa hän, sitten väsyneenä
naisen heittää niinkuin kukan vyöstään.
Varo Kuismaa, Isma, varo Kuismaa,
kauvas ulettuvi Kuisman käsi,
häll' on tuntosarvet, tuntee naisen,
katso, ettei iske metsäkyyhkyhysi,
silloin hukassa on Helinäsi!" --
Niin se Mishka kertoi syksy-yöllä,
Tiitan mökissä kun viinaa maistoi.
Isma läksi, kulki kujaa pitkin;
yli saunojen ja vanhan vesimyllyn
virtaa hopeoiden kuu jo paistoi.
Tulipunaisina haavat hohti,
nahkasiipat lensi riihen yli,
peltosängen kaste kimmelteli,
mutta vuoren takana kuin jousen kaari
häämöitteli metsän musta syli.
Sankolassa kiilsi ruokakello,
hiljaa viiriin soitti öinen tuuli,
pihan varjopuolta Isma kulki,
luhdin solassa hän näki miehen varjon,
kuisketta hän tuomen takaa kuuli:
"Hyvää yötä, Kuisma, älä viivy,
korvat puilla on ja itse yöllä,
katso taakses, varo askeleitas,
varo varjoja, ne salaa salamoita,
pitkä puukko heiluu Isman vyöllä!"
"Älä pelkää, hellä Helinäni,
minä keihäälläni puuhun naulaan,
vaan en hanki minä turhaa riitaa,
kunhan vielä kerran tulet, tupuseni,
lymylintuseni lennät kaulaan."
Lyö kuin leimaus ja tapa kurjat! --
kuiskas häijyt henget helvetistä
Isman korvaan; mutta hyvät henget:
anteeks anna, muista, Heli viel' on nuori,
pakene ja puukko tuppeen pistä!
Ja hän väistyi kiusauksen ääntä,
Kiljanvaaralla hän samos' yössä,
paadet jyrkänteeltä laaksoon työnsi,
niin hän kauvan riehui puiden nyrkkiänsä,
varhain aamulla taas reutoi työssä.