Keinu heilui, helmat, letit leiskui,
vuorella jo nuoret hilskaroi,
pensaat rattosasti rasahteli,
Heli piirin keskell' liehueli,
vyöllä helmet sekä soljet soi.
Heli tänään oli kisan kiivain,
hilpeä ja huima juostessaan,
monen käsi häntä piiriin pyysi,
monen sydämmen hän heti hurmas
heleällä avonaurullaan.
Tuntui kuin ois satu-aikaa soineet
vanhat satalatvat, harmaat puut,
oravatkin kieppui polskan mukaan,
metsäkyyhkyt tanssi kuherrellen,
jänökansan oli nauruss' suut.
Mutta Kiljan peikko, naavahattu,
ilon kade, rosorintainen,
repi jäkälää ja katinkultaa,
kulki murroksissa murahdellen,
riensi räminällä korpehen.
Peikon kantapäillä ilkkuellen
juoksi kaijun viekkaat tyttäret
korviin karvaisihin toitotellen
kaikki piirilaulun säveljuoksut,
kaikki salaisimmat kuiskehet.
Mutta tulilla vain telme jatkui,
siellä Mishka tanssi brishakkaa,
milloin kyykkysiltään jalkaa heitti,
milloin ponnahutti polven ilmaan
sekaan luikkaellen: hii ja haa!
Taikka löi hän nahkahelistintä,
jossa vaskipallot helisi,
vasten otsaansa ja kyynärpäitä,
kulahutti taskuleilistänsä,
pyyhki partaansa ja irvisti.
Korkeemmalle tuli kiemurteli,
korkeemmalle heilui keinukin,
sylist' toiseen lensi Heli nuori,
tuskin maata koski kengän kärjet,
niin hän kaikist' oli iloisin.
Mutta äkkiä hän kujemielin
riensi piiristä ja piilottui,
läpi tiheikön hän pujottausi,
taakse huminahan huudot vaipui,
nyt hän hiljaisuutta kummeksui.
Kautta metsän kiersi sinisiimat,
mikä hämäryys ja viileys;
niin hän saapui pienen solan suulle
vielä tanssin hehku poskillansa,
rinnass' outo, tyyni tykytys.
Maahan istahti hän sammalille,
siinä lasna usein istui hän,
katsoi suvipäivän kultakerää,
näki avaruuden suuren silmän
ruusutarhoihinsa häipyvän.
Käden nojaan Heli päänsä laski,
kuului kohina ja risahdus, --
yli sanajalkain Kuisma hiipi
silmiss' intohimon ahne tuli,
huulill' liehakoiva viekkaus.
"Heli, Heli, vihdoinkin sun löysin,
älä pelkää, kaunis Helinä,
sua etsin niinkuin kadonnutta,
sinä lymylintu, arkasiipi,
suo mun kanssas kerran kävellä.
Aina siitä asti, kun ma näin sun,
sua pyysin, etsin silmilläin,
sydäniloni sa olit mulle,
kaunis käydessäsi aitan tiellä
taikka kaivon luona, ystäväin."
"Ei, ei... Kuisma, kuule, laske, laske,
en mä tiedä, mitä tahdonkaan,
tänne vilvoittamaan minä lähdin,
anna olla... mun on outo olla,
päästä, Kuisma, neito kulkemaan."
"En nyt pyytä laske pivostani,
Heli kuule, Heli armahin,
katso silmiini ja vastaa mulle,
tahdotko sa mulle vaimoks tulla,
sua kaipasin ja isosin.
Maani tyttäret on kauniit, tummat,
ei ne koskaan mua vanginneet,
vapaa olin tähän hetkeen saakka,
sua rukoilen ja käsin pyydän,
sano mulle, Heli, mitä teet?
Mulla talo on ja isä vanha,
laiho meren lailla laajenee,
vaalijata kaipaa harmaa vanhus,
keritsijää kaipaa sadat lampaat,
huuhtojata kynnys huokailee.
-- Tuli veren viesti, tulen viesti,
itämaiseen sotaan käskettiin,
silloin satuloin ma hevoseni,
saapui heimolaiset hyvästellen,
isän silmät puhkes kyyneliin.
Mua suudellen hän käteen tarttui:
poikani, nyt pyhäin nimeen käy,
Luoja tiennee, minne tiesi päättyy,
jos sä palaat, älä tule yksin,
koskei täällä sulle onni näy!
Krimin kahakoista palatessa
mennä pohjoiseen ma käskyn sain,
harhailin kuin vento mustalainen
koputellen onnen ovipieliin,
naista, nauruhuulta aina hain.
Sinä, Heli, olet onni mulle,
sinun sydämmees jos löydän tien,
en ma maailmassa muuta kaipaa,
sinut satulaani nostaa tahdon,
sinut, ilohuuli, kotiin vien!"
"Outo puhees on, miks tänne hiivit,
ei, ei... Kuisma, sinä pilkkaat vaan,
toisten vastaan, tahdon yksin olla,
sanas huumaa minut, päästä, päästä,
mua piirissä jo kaivataan!"
"Ei ne kaipaa sua, tyynny tyttö,
siirry mättähälle vierellein,
suo mun silmistäsi arvaella,
tutkia ja tukkaas silitellä
kerran elämässä iloksein!" -- --
"Voi, mua onnetonta, jätä rauhaan,
etkös kuule, minä huudan... ei..."
Kuisma kuihutteli, vaati, vannoi,
Heli turhaan torjui... huusi, itki,
Kuisma suulle käden väen vei...
Mutta tulilla ei laulu laannut,
Isma yksin seisoi, mietti vaan
varhaisia paimenvuosiansa,
jolloin kerran metsäneitoselleen
soitteli hän tanotorvellaan.
Niin ne vuodet oli tulleet, menneet
taakse taistelun ja raskaan työn,
Isma muisti monet juhannukset,
monen riutuvaisen suvi-illan,
monen epäilyksen mustan yön.
Mykkänä hän oli kauvan käynyt,
ratkaisuun hän tahtoi päästä nyt,
silmin etsi hän nyt Helinätä,
parvessa ei nähnyt armastansa,
minne piiristä lie hävinnyt?
Isma muisti vanhan lempipaikan,
mistä Heli katsoi laaksohon,
sinne aikoi hän, kun lepikössä
Kuisma vastaan tuli keikahdellen:
-- "Kuisma, näitkö, missä Heli on?"
-- "En oo nähnyt --, minne miehen kiire?
En ma hempujesi paimen lie,
ehk' on lammas muiden laitumilla..."
-- "Varo sanojasi, kiero Kuisma,
muuten saatana sun vielä vie!"
Sanoi Isma; painui metsän rintaan
murahdellen tiellä itsekseen,
löysi solakummun, vaan ei neittään,
huomas pirstoellut pensaan varvut
sekä sammalissa syvänteen.
Pois hän kulki niinkuin uroskarhu,
jonka talvimajaa möyritään,
alas laaksoon purren hammastansa,
jos ois Kuisma silloin eteen käynyt,
oisi Isma lyönyt veitsellään.
Luhdissansa kädet päänsä alla
Heli tuijotti vaan kattohon,
ruumis vavahti kuin polttehissa,
yli sielun oli myrsky käynyt,
nyt hän vaiti oli, hervoton...
Vaan hän säpsähti kuin käärme pistäis,
ovilautaan Isma koputti
kuiskaten kuin jostain haudan takaa:
"Heli aukaise, miks et sä vastaa,
hetken haastaa tahdon kanssasi!"
Vaan ei vastausta Isma saanut,
läksi niinkuin lamaan lyöty ois. --
Mutta vuorella vain kisa kiihtyi,
Mishka joi ja soitti sirmankkaansa,
harmaa sauhu leijui puihin pois.