Oli mittumaarin armas aatto,
veikeä ja vehmas oli maa
niinkuin simasuinen sajasneito
tarjotessaan kisakumppanilleen
tulomaljaa maahan kuohuvaa.
Joka ovensuulla limot loisti,
pihall' lehtimajat vihannat,
pitopuhtaat oli laarit, aitat,
lattialla tuoksui havunoksat,
pesänsuulla tuoreet katajat.
Iltaruskon kultapäärmi hohto
liukui yli rannan halavain;
Sankolass' ei nuorten nauru soinut,
sillä kaikki oli katsomassa
kenttäharjoitusta kasakkain.
Siellä tomahteli rantatanner
alla heilimöivän vainion,
sadan ratsumiehen tummat rivit
tomupilveen peittyi, kuului kopse
neljänsadan kepeen kavion.
Kumarassa arovarsoillansa
hurjaa kyytiä lens kasakat,
välkähdellen väilyi keihäsmetsä,
torvi toitotteli tulta suoniin,
rajut huudot sekaan raikuivat.
Villi kiihko loisti kasvoiltansa
niinkuin tuuli sotaviestin tois
kotimailta, Donin rannikoilta,
miehen korkuisilta heinikoilta,
niinkuin kenttä aava aro ois.
Niin he pölyn sekaan sukelsivat
muistamatta koti-ikävää,
muistamatta vehnävainioitaan,
nuorikkoa, idän mustasilmää,
joka valitulleen hymyää. --
-- "Katsos Heli, katsos!" virkkoi Sanni,
"kuinka hyppii Kuisman hevonen,
tukka heiskuu hänen otsallansa,
lumivalkoisina hampaat hohtaa
alta sysimustain viiksien.
Niinkuin valettuna ratsun selkään
Kuisma kannuksensa kylkiin lyö,
noin hän sormiansa koukistaapi
kiristellen tupsusuitsiansa,
alla leuvan heiluu nahkavyö.
Nyt hän maahan heitti hansikkansa,
tuolla pamppuinensa Mishkan nään,
mutta tuolta jälleen Kuisma karkaa,
maahan kumartuen satulasta
sieppaa hansikkansa lentäissään.
Jestas sentään, sitä ketteryyttä,
-- miksi, Heli, kätes vapisee? --
Kuisman vertaa ei oo missään maassa,
uhoin, kaunein on hän kasakoista,
nyt hän sulle, Heli, viittailee!
Kas, kas, seisaallensa Kuisma nousi,
-- mutta, Heli, ethän kuulekkaan, --
nyt hän selkää pitkin kyykkii, hyppii
tanssiaskelia matkimalla
niinkuin tukkipoika lautallaan!"
Niin se supatteli huuto-Sanni,
hiljaa Heli seisoi sivullaan
puhtaana kuin ensi metsäntähti
valkoisessa pyhäröijyssänsä,
sinikukkaisessa hameessaan.
Liinankulman alta silmä säihkyi,
päässä huumauksen tunsi hän,
suven suloisuuteen rinta riutui,
tunsi tunteen rajun kevättulvan
sydänlähteiltänsä läikkyvän.
Niin hän silmin seuras ratsastusta
ja hän heltyi herkkiin unelmiin,
kauvas, kauvas hänet ratsu veisi
yli monen virran, monen kuilun
metsiin hämäriin ja salaisiin.
Sinne revontulten kylmään maahan
kiitäisi hän kauvas pohjoiseen,
minne kerjuuteitä lasna käyden
kodin tulipalon hurja hohde
kauvas taakse näkyi himmenneen.
Sinne suurin siivin aatos lensi
taakse peninkulmaan taivalten,
siellä muistoissa hän vielä kulki
ohi sammaleisten rahkasoiden,
ohi sumuisien seutujen.
Kuuli mustain metsäin raskaan humun,
näki veripunertavan kuun,
pilven aavevarjot sarven päissä,
kuuli kirouksen, joka ajaa
kulkijata mieron seikkailuun.
Tunsi elonjanon polttotuskaa,
joka maantien lapsen kiihkoon saa
etsimähän onnen kulta-oksaa,
joka polulta se viekoittaapi,
joka risusta se ripsahtaa.
-- Niin hän ratsastajan kanssa kiitäis
sinne, miss' on onnen oudot maat,
kirkkaat pohjanpalot tuohuksina,
raikkaat pakkaisviimat kannuksina,
heppa, heppa, hei, nyt lentää saat!
Heli puristeli Sannin kättä
säikähtyen hurjaa aatostaan,
silloin ratsuparvi ohi laukkas,
Kuisma kumartui ja kukan heitti,
kylään karahutti ratsullaan.
"Heli, tänään oot niin kummallinen",
huusi Sanni, "saithan kukkasen,
tule keinulle, jo leikki alkaa,
Kiljanvaaralla jo palaa kokko,
Heli, Heli ole iloinen!"