Krapp käänsi asiakirjan kokoon, ja huoneessa oli aivan hiljaista.
Matts Brille istui kiikutellen hermostuneesti tuolia. Mossgord oli
vajonnut suloiseen horrostilaan. Hänen suupielissään väikkyi onnellinen
hymy. Hän oli istuvinansa kotona kestikievarissa, missä tarjottiin
päivälliseksi nuorta sorsaa. Petter Witt oli salaa tarttunut Helgan
käteen, puristaen sitä.
Sitten nousi neiti Josefina ja sanoi:
"Pitäisikö tuon muka olla lakina ja oikeutena minulle?" Krapp katsoi
häneen ja vastasi lempeällä äänellään: "Sikäli kuin voin ymmärtää on
testamentti pätevä."
"Siitä minä en välitä rahtuakaan!"
"Täti!" Tämä oli Helgan ääni, ja siinä oli rukoileva sävy. Mutta neiti
Josefina keskeytti:
"Vaiti, Helga! Ottaessani sinut kasvatikseni asetin nimenomaiseksi
ehdoksi, että täällä Munksholmassa ei saanut liikkua mitään miesväkeä.
Siihen sinä suostuit. Jos et tahdo pitää lupaustasi, niin älä
vainkaan! Mutta minäpä tahtoisin nähdä sen, joka voisi kieltää minut
peruuttamasta kaikkea. Vielä on kai tila minun, minä voin menetellä sen
kanssa miten tahdon. Voin ottaa Krappin kasvatikseni sinun sijastasi,
jos haluan. Hän ei ainakaan antautune lempijuttuihin — vaikka — kukapa
senkään tietää."
"Meitä olisi sentään kaksi päättämässä siitä asiasta", tokaisi Krapp
vastoin tapaansa hyvinkin kiihtyneenä. "Sinä päivänä, jolloin neiti
Helga lähtee täältä, lähden minäkin."
"Vaiti, Krapp, minä nyt puhun. Minä uskoin Helgaa kyllin järkeväksi
oivaltamaan, että minä harrastin hänen parastansa! Kaikki nuo
kihlaukset ja naimiset ja rakkaushoureet — mihin ne johtavat? Millaisia
avioliittoja näemmekään ja kuulemme mainittavan! Ihmisen tulee kiittää
Jumalaa, kun on säästynyt tuollaisesta."
Matts Brillestä tuntui, että hänenkin oli virkettävä sanansa.
"Minäkin olen jo kauan sitten jättänyt hyvästi kaikelle sellaiselle",
hän huomautti. "Toiselta puolen täytyy kuitenkin myöntää..."
Mutta neiti Josefina ei kuunnellut häntä.
"Sinä olisit voinut viettää täällä hyviä päiviä, Helga", hän
jatkoi, "kunnes olisit tullut vanhaksi ja harmaaksi. Mutta kun nyt
välttämättömästi tahdot syöksyä turmioon, olkoon se oma asiasi. Minä en
tahdo siihen puuttua. Nyt voit mennä kihloihin, jos sinulla on siihen
halua, ja voit jättää sen tekemättä, jos katsot paremmaksi. Mutta sinä
et tietenkään välitä minun puheistani."
Helga tahtoi tarttua hänen käteensä. "Oi, täti, sinä saat nähdä, että
kun on kulunut joku aika..."
Mutta täti Josefina keskeytti hänet taaskin.
"Tahdon sanoa sinulle vain yhden asian. Kaiken täytyy tapahtua
säädyllisesti. Hän tulkoon tänne kerran kuussa tervehtimään sinua, ja
sillä hyvä. Ja minä tahdon pysyä selvillä kaikesta. Vuoden tai parin
kuluttua voimme neuvotella lopullisesti. Ensi kerralla hän voi tuoda
mukanaan jotakin maalaamaansa. Minua voisi huvittaa tutustua hänen
puuhiinsa. — Niin, sinun ei tarvitse kiittää minua. Jos tahdot olla
jollekulle kiitollinen, niin kiitä Krappia. Ellei hän olisi saarnannut
minulle, että on turha koettaa tehdä ihmisiä viisaammiksi kuin Luoja on
heidät muodostanut, niin en olisi rahtuakaan perääntynyt, vaikka minua
olisi kahdellakymmenellä testamentilla kielletty toimimasta järkevän
ihmisen tavoin! Ja nyt lähden makuulle, tarvitsen hiukan lepoa."
Hän aikoi poistua, mutta Matts Brille asettui hänen tielleen.
"Pyydän vain saada lausua... että tämä on mielestäni ylevää... ja
suurta... ja minä olen vakuutettu siitä, että rakas ystäväni Petter
Witt..."
Mutta neiti Josefina ei ollut herkkä kohteliaisuuksille.
"Joutavia!" hän sähähti. "Esiintykäämme ihmisiksi! Nyt en tahdo kuulla
enää sanaakaan tästä asiasta!"
Ja jäykkänä kuin kaartilainen hän asteli ulos huoneesta.
"No, no", virkkoi Matts Brille hiukan nolostuneena, "saammehan ainakin
lausua onnittelumme vastakihlautuneille." Hän puristi Helgan ja Petter
Wittin kättä. "Minua todella ilahuttaa, veikkonen, ilahuttaa kaikesta
sydämestäni!"
"Se merkitsee, että mieltäsi kaivelee", väitti Mossgord.
"Eipä, eipä suinkaan, ei mitenkään. Koska minun — koska tila joka
tapauksessa... niin, Mossgord, lienee parasta, että me lähdemme nyt
kotiin."
"Kotiin syömään", sanoi Mossgord. "Totisesti on jo aikakin."
He jättivät hyvästi.
Mutta Helga ja Petter Witt astuivat Krappin luo, joka seisoi syviin
ajatuksiin vaipuneena.
"Minulla on hyvitettävää, hra Krapp", sanoi Petter Witt. "Erehdyksestä
olen saanut haltuuni teille kuuluvan paperin, jolle te näytte
panevan arvoa." Hän veti taskustaan kotelon, jossa salaperäinen
paperilappu oli, ja ojensi sen tilanhoitajalle. "Minun olisi pitänyt
jättää se takaisin jo aikoja sitten, sen tunnustan. Mutta vakuutan
kunniasanallani, että minä en ole sitä lukenut."
Mutta näitä viime sanoja ei Krapp kuullut. Hän oli ottanut paperin
kotelosta ja seisoi tuijottaen siihen. Hän oli punastunut korvia
myöten, ja hänen silmänsä olivat aivan ilmeettömät.
"Oh, hyvä Jumala", hän sanoi, "enkö siis saanut pitää tätä omana
salaisuutenani! Teitte väärin, hra Witt, hyvin väärin."
Hän kääntyi Helgaan ja ojensi tälle paperin.
"Näin ollen suon kernaasti, että saatte lukea sen itse, neiti Helga.
Sulhasenne ei vastedes kuitenkaan malta olla siitä puhumatta. On ollut
aikoja, jolloin minä — hm, hm — jolloin haaveilin — no niin, senhän
saatte heti tietää — ja sellaisina hetkinä saatoin istua kyhäämässä
ajatuksiani paperille. Nyt saatte nähdä, kuinka lapsellinen olen ollut.
Mutta en missään tapauksessa häpeile sitä — hm, hm. Hyvä Jumala,
sydänhän on kaikilla — ja ihminenhän olen minäkin! Nyt se siis on
mennyttä."
Helga otti paperin. "Mutta, Krapp, tämähän on runoa", ja hän luki
puoliääneen:
"Rakkaan kammioni rauhass' istun
yksiksein. Jo syksy tummenee.
Sadekuuron viime pisaroita
räystäskouruun vielä rapisee.
Hiljaa kaikk' on muu. Mut mieleheni
hämyhetken haaveet myrskyn tuo —
eikä vanha, tyhmä sydämeni
viihdytystä vaivatulle suo.
Oi, kuin lasta liekutellen koitin
saada sydäntäni tyyntymään, —
suostutella, ja se näytti vihdoin
malttuneenkin rauhaan järkevään.
Uinu huolet pois! On väsymystä
sulle tuonut päivän raskas työ — —
Oi, se havahtuu, ja nyyhkytystä
kuulee kylmä, tähtikirkas yö.
Tyhmä sydän, miksi vaikeroitset?
Ei sun tuskaas kuule ihminen!
Kenpä tietäis, että turhaan kaipaat?
Kelle voisit ilmoittaakaan sen?
Mutta yksin saat sen ilmi päästää:
Helga, Helga..."
Helga vaikeni äkkiä. "Minulleko te..." Krapp nyökkäsi.
"Lukekaa vain loppuun, neiti Helga", sanoi hän rauhallisesti. "Niin,
teille se on omistettu, nyt tiedätte sen."
Mutta havainto oli niin järkyttänyt Helgaa, että hänen oli vaikea lukea
viimeisiä rivejä:
"Helga, Helga on mun kalleimpain! —
Onneksesi pilkan sulta säästää
yksinäisyys — uinu siis jo vain!"
Helga oli tuskin lopettanut, kun jo lennähti Krappin kaulaan ja suuteli
häntä.
"Voi, rakas, hyvä Krapp! Minä olen hirveästi pahoillani! Ei ole maan
päällä ketään, ketään ihmistä, josta pidän niin paljon kuin teistä."
"No, no!" Krapp katsahti Petter Wittiin.
"Niin — hänestä kyllä. Mutta häntä en ota lukuun."
Krapp hymyili hieman kaihomielisesti.
"No, olipa hyvä, että teitte kuitenkin sen poikkeuksen. Muutoin olisi
sulhasenne kenties tullut mustasukkaiseksi. Se olisikin sentään ollut
hänelle vain oikein. Mennä lukemaan toisten ihmisten — hm, hm —
tärkeitä papereita."
"Mutta minähän en ole sitä lukenut, en ole lukenut", huusi Petter Witt
epätoivoissaan hänen korvaansa.
"Hän ei kai nytkään käsittänyt sinua", sanoi Helga, "mutta minä selitän
sen hänelle sittemmin."
Krapp seisoi katsellen häntä suurilla lempeillä silmillään.
"Pikku Helga, te tietenkin pidätte minua vanhana hupelona."
Mutta Helgan sanat pidätti nenäkäs kyynel, joka tahtoi hiipiä hänen
poskelleen.
"Niinhän kyllä", hän virkkoi lopulta, "on kai kovin tyhmää, että
ihmisellä on sydän."
"Mutta kaikkein viisaimmat eivät ole kuitenkaan aina oikeassa", arveli
Petter Witt ja veti hänet luokseen.