Seuraavana päivänä Matts Brille ja Mossgord matkustivat pois. Petter
Witt ei lähtenyt heidän mukanaan. Neiti Josefina oli jo tullut
leppeämmälle tuulelle ja pyytänyt hänet vieraakseen Munksholmaan
pariksi päiväksi.
Matts Brille ja Mossgord olivat anastaneet yksikseen tupakoimattomien
vaunuosaston. Mossgordilla oli suussaan iso ja karkeatekoinen
sikaarinsa, ja portviiniäkin he olivat hankkineet. Aina kun juna
pysähtyi asemilla, tuli veturinkuljettaja, joka samalla oli lämmittäjä,
junailija, kantaja ja pakkamestari, heidän luoksensa saamaan
lasillisensa ja pakinahetkensä.
"Oikeastaan tämä on ollut kerrassaan hauska matka", puheli
Matts Brille. "Kaunista seutua, erinomaiset sängyt, hyvä isäntä
kestikievarissa. Ja me olemme saavuttaneet hyvän tieteellisen tuloksen.
Minua todellakin ilahuttaa, ettei minusta tullut tilanomistajaa,
sillä se on liian mukavaa laiskanvirkaa. Nyt on minun tosin ollut
pakko lainata rahoja tädiltäni, muutoin en olisi voinut suorittaa
veturinkuljettajalle hänen prosenttiansa. Kyvykäs mies, kyvykäs mies!"
Mossgord oli tehnyt muutamia muistiinpanoja.
"Tiedätkö, kuinka monta prosenttia olet vähin erin luvannut maksaa?
Satakaksikymmentäviisi! Se on melkoinen menoerä."
"Oh, herra varjelkoon, sehän olisi johtanut minut häviöön. Niin, siitä
näkee, kuinka kallista on olla rikas. Sitä ei tule ajatelleeksi,
ennenkuin on joutunut siihen asemaan."
Munksholman kohdalle päästyään juna tavallisuuden mukaan pysähtyi
metsässä, ottaakseen vauhtia mäen yli.
Ylikäytävällä seisoivat Helga ja Petter Witt. He huiskuttivat ja
viittoivat. Matts Brille ojensi vaununakkunasta viinipullon ja lasin,
josta veturinkuljettaja oli juonut.
Petter Witt huuhtoi sen purossa, joka lorisi kivisillan alla, ja hän ja
Helga kilistivät vuorotellen poistuvien kanssa.
"Onnelle ja tulevaisuudelle!"
Mutta se röyhkeä nuori metsäetana oli asettunut poikkiteloin kiskolle
ja makasi siinä, kunnes veturi puhkuen lähti liikkeelle. Vasta sitten
se suvaitsi vetäytyä sivulle.
Seuraavana hetkenä Helga ja Petter Witt astuivat raiteen yli. He olivat
liiaksi kiintyneet toisiinsa, huomatakseen etanaa, ja Witt laski
jalkansa niin lähelle sen mustaa, niljakkaa ruumista, että se ihan
säikähti.
"Ihmiset ovat ihmeellisiä otuksia", ajatteli etana ja katsoi
suuttuneena heidän jälkeensä pitkävartisilla silmillään. "Heidän
veturinsa tieltä kyllä ehtii väistyä, mutta parasta on varoa silloin
kun heillä on se riivaus, mitä he sanovat rakkaudeksi."
Ja närkästyneenä vetäen tuntosarvensa kokoon se ryömi metsään.