Sillävälin oli sattunut kiivas kohtaus neiti Josefinan ja Helgan kesken.
Viisas ja varova pari oli sovittautunut lähtemään viimeisenä
kirjastosta. Sehän ei ollut ihmeellistä, hehän olivat istuneet siellä
niin kauan katsellen toisiansa ja janoten hiukan rakkautta.
Ja silloin oli Petter Witt kietaissut käsivartensa hänen vyötäisilleen,
ja Helga oli hiipinyt häneen kiinni poski poskea vasten.
Se oli tapahtunut vain silmänräpäykseksi, joten sitä ei olisi voinut
sanoa poikkeukseksi siitä viisaudesta ja varovaisuudesta, jota he
muutoin niin tunnollisesti noudattivat. Mutta kaikeksi onnettomuudeksi
oli neiti Josefina heidän huomaamattansa pyörähtänyt päin, ja
kiukustunut: "Helga, sinä tulet mukanani, tahdon puhua kanssasi", oli
valmistanut nuorta tyttöä pahimman aavisteluun.
Neidin huoneessa tapahtui tilinteko. Helga tunnusti heti kaikki. Hän
sanoi rakastavansa Petter Wittiä ja tulevansa onnettomaksi, ellei hän
pääsisi vapaaksi siitä lupauksesta, joka esti häntä saamasta Petteriä.
Neiti Josefina vastasi, että sellaisesta ei voinut tulla puhettakaan.
Mutta että Helga saattoi tuollaista ajatellakaan, se todisti parhaiten,
minkälaista Petter Wittin vaikutus häneen oli, ja ellei hän heti
katkaissut kaikkia välejänsä maisemamaalarin kanssa, oli hän kulkemassa
siveellistä häviötänsä kohti. Sitten oli hän syöksähtänyt keittiöön ja
pauhannut piioille, kunnes muuan näistä sanoutui irti ja toinen uhkasi
tehdä samaten. Mutta Helga meni omaan huoneeseensa ja itki silmänsä
väsyneiksi.
Nyt olivat kaikki kokouksen osanottajat jälleen keräytyneet kirjastoon.
Heidän edessään oli pöydällä asiakirjalipas; tilanhoitaja Krapp sai
rinnalleen Mossgordin, jotta tämä etevä lainoppinut voisi valvoa
toimituksen oikeata menoa.
Oltiin aivan hiljaa, kun Krapp mursi ison sinetin, ja kaikki
kumartuivat eteenpäin nähdäkseen paremmin.
"Ensiksi", sanoi Krapp, "tässä on pinkka kirjeitä Matts Iverseniltä
Edla Munkille. Ehdotan ne jätettäväksi kirjoittajan ainoalle
perilliselle, hra Brillelle. Sitten tulee Edla Munkin päiväkirja,
jonka hän on määrännyt annettavaksi Matts Iversenille, jos hän joskus
tulisi takaisin. Päivä päivältä on hän siihen kirjoittanut pikku
kokemuksiansa, käsitellen niitä rakastettunsa muiston yhteydessä."
"Lukekaahan meille jotakin siitä", pyysi Mossgord haukotellen;
"päiväkirjat eivät aina ole hullumpia."
"Niin, tässä on muuan kuvaava kohta:
'Tänään on kevät. Ensimäiset sahramikukat alkavat pistäytyä näkyviin.
Kaikki on luonnossa nuorta ja uutta. Minä yksin tunnen itseni
vanhaksi ja kuihtuneeksi senvuoksi, että sinä et ole täällä. Voin
ainoastaan ajatella, mitä onnea kesä olisi saattanut minulle tuoda,
ja minun täytyy kääntyä pois kaikesta orastavasta vehmaudesta ja
itkeä. Minusta tuntuu, että tuskin siedän nähdä kukkasia ja lehtiä
tänä vuonna.'"
"Jumala varjelkoon", sanoi neiti Josefina, "siinäpä hentomielinen
hupakko. Älkäämme välittäkö enemmästä!"
"Ei, luullakseni voimme tämänkin jättää perilliselle." Ja Krapp avasi
laskoksiltaan ison paperin. "Tämä sitävastoin saattaa merkitä jotakin.
Otsikkona on: 'Viimeinen tahtoni, kirjoitettu kuolinvuoteellani
joulukuun 10 päivänä 1885.' Se on merkitty sanelun mukaan, tohtorin ja
silloisen tilanhoitajan todistamana; he ovat vielä molemmat elossa ja
voivat vahvistaa, että vainaja oli täysissä sielun voimissa."
"Nyt se tulee", sanoi Matts Brille. Ja kaikki vetivät tuolinsa lähemmä
Krappia, joka luki:
"Isäni kuoleman jälkeen Munksholman omistajana lausun täten
viimeiseksi tahdokseni:
"Munksholman tilan tulee jäädä meidän sukumme haltuun, niinkuin se
on ollut vuosisatoja. Se joutukoon siis minun kuoltuani lailliselle
perilliselle, isä-vainajani serkulle, neiti Josefina Munkille,
kuitenkin ehdolla, joka tässä alempana mainitaan. Mitä sitävastoin
tulee minun jälkeeni jäävään irtaimeen, niin sen saakoon rakkain
ystäväni maan päällä, Matts Iversen..."
Matts Brille oli noussut seisaalle mitä suurimman jännityksen
valtaamana, ja Mossgordkin hieman liikahti. "Vihkimätodistus", huudahti
Brille; "eivätkö he muka olleetkaan naimisissa?" Mutta Krapp luki
rauhallisesti edelleen.
"Siten että hän ottaa sen haltuunsa samana päivänä, jona hän palaa
kotiin ja osoitukseni mukaan avaa hautakammioni, ja että hänellä on
oikeus käyttää sitä tarpeen mukaan niin kauan kuin hän elää. Hänen
kuoltuaan siirtyy jäännös minun sukuni haltuun."
Nämä sanat kuullessaan nousi neiti Josefina ja katsoi voitonriemuisena
ympärilleen. Matts Brille tunsi kärsineensä tappion, ja hänen luomensa
kävi lakastuneen vihreäksi.
Mutta vielä ei hän kuitenkaan tahtonut luopua kaikesta toivosta.
"Jatkakaa, jatkakaa!" hän huusi.
Ja Krapp pitkitti:
"Ylläolevaan liitän seuraavan määräyksen:
Viimeisinä elämäni päivinä olen tuntenut itseni syvästi onnettomaksi
ja epätoivoiseksi siitä, että minä en enää täällä maan päällä
saanut nähdä sitä ainoata ystävääni, johon olen kiintynyt kaikesta
sydämestäni. Senvuoksi tahdon tehdä kaiken voitavani, jottei muille
tulisi samaa kohtaloa. Panen kaikkien niiden sydämelle, jotka minun
jälkeeni tulevat Munksholman omistajaksi, että he älkööt ilman syytä
koskaan eroittako kahta ihmistä, jotka vakavasti ja sydämellisesti
pitävät toisistaan. Ja rajoittamattoman omistusoikeuteni nojalla
määrään, että jos joku perilliseni rikkoo tämän ehdon, niin tila
ja irtain käytettäköön heti hyväntekeväisyystarkoituksiin, 'Matts
Iversenin rakkauden muistoksi' nimitettynä lahjoitusrahastona
yksinäisille naisille, varsinkin sellaisille, joiden rakkaus on
pettynyt. — Tämä on minun viimeinen tahtoni.
Munksholmassa joulukuun 10 p:nä 1885.