Rakkaus on lain täyttämys.
Tilanhoitaja työnsi syrjään murattiköynnöksen ja avasi tammioven.
Avopäin astuivat nuo kolme herrasmiestä kammioon. Ummehtunut ja
pilautunut ilma lemahti heitä vastaan, ja pari lihavaa rottaa, jotka
olivat asettuneet tänne asumaan, livahti säikähtyneinä rakoonsa.
Silmien hiukan totuttua pimeään häämöitti täällä kolmen arkun
ääriviivat. Kaksi takimaista oli mustaksi maalattua, etumainen paistoi
valkoiselta. Valkoisen vieressä oli tyhjä tila.
Krapp sytytti lyhdyn, jonka oli ottanut mukaansa. Tämä loi kellertävän
hohteen hämyiseen hautaholviin ja noille kolmelle arkulle, joista
kukin oli koristettu tavanmukaisella, tilan alustalaisten antamalla
hopeaseppeleellä. Ja niiden päällä oli kuihtuneita seppeleitä
maatuneine silkkinauhoineen.
"Tämä ei ole kovinkaan viihdyttävä paikka", sanoi Matts Brille. "Niin,
minä sanon, hra Krapp, että tämä ei ole juuri hauska paikka — ei
lainkaan hauska."
"Hauskako? Ei toki. Kuolema vaikuttaa mielestäni sitä kaameammalta,
mitä enemmän yritetään häivyttää sen katoavaisuusvaikutelmaa. Minusta
tuntuu, että kallis marmoriarkku tai tällainen komeasti muurattu
hautaholvi muistuttaa selvemmin katoavaisuutta ja tomuksitulemista
kuin vaatimaton kumpu kukkasinensa. Ei voi olla ajattelematta kiven
häviämättömän loiston ja niiden vaivaisten ihmisjäännösten vastakohtaa
— hm, hm — jotka lepäävät sen alla maatumassa. — Mutta kulkekaammepa
nyt sen paperin mukaan, joka oli Iversenin kätköissä. Vasen kulma, se
voi olla ainoastaan tämä ovinurkka, koska holvi kupertuu sisäänpäin. Ja
kolme kyynärää vasemmasta kulmasta voidaan saada vain, jos seurataan
pitkää seinää, koska oviseinä ei ole kolmea kyynärää. Lipas on siis
toisen ja kolmannen pilarin välissä, mutta kuinka monen tuuman
korkeudella maasta, se ei käy tuosta selville..."
"Meidän on koputettava seinään. Meidän täytyy..."
"Tässä on kivi, joka ulkonee hiukan muusta pinnasta."
"Se on noin puolentoista kyynärän korkeudella", huomautti Petter Witt,
joka muuten oli vaiteliaana kärsinyt paperin tulkitsemisessa saamansa
tappion. "Minä sanoin kaksi kyynärää, siinä siis osasin sentään
jokseenkin oikeaan."
Krapp väänsi irti kiven, joka olikin aivan löyhästi kiinnitetty,
ja veti esiin pienen metallilaatikon. Se oli sidottu vihreällä
silkkilangalla, jonka solmussa oli tilan sinetti.
"Tässä on etsimämme", hän sanoi ja silmäili lipasta lyhdyn valossa.
"Jos herrat tahtovat katsoa, niin sinetti näyttäytyy koskemattomaksi.
Me viemme kai lippaan täältä neiti Josefinan luo; sen enempää ei meillä
olekaan sitten täällä tekemistä. Nyt saa valkoinen neitsyt maata
levossa ja rauhassa."
Tammiovi painui kiinni heidän jälkeensä. He seisoivat jälleen
hautuumaalla.
"Puh! Kerrassaan ihanaa päästä jälleen ulos", huokasi Matts Brille, kun
tunsi auringon paistavan selkäänsä. "Minusta tuntui kaiken aikaa kuin
hän olisi seissyt selkäni takana."