Vihdoin viimein tempausi Petter Witt eroon apeista aatoksistansa. Nyt
oli hänen lähdettävä kotiin.
Mutta hänen tarttuessaan ovenripaan olikin ovi lukossa ja avain poissa.
Ajan mentyä näin myöhäiseksi oli nähtävästi arveltu, että hän oli
lähtenyt ja unohtanut sen oveen.
Mitä oli hänen nyt tehtävä? Huutaisiko akkunasta? Se herättäisi vain
tarpeetonta huomiota. Ainoana keinona oli hypätä alas.
Arkistohuoneessa oli akkuna kahdelle taholle. Toinen antoi pihalle
päin, toinen humalatarhaan, jota ympäröi korkea ja vankka muuri.
Muurissa oli pelloille aukeava portti. Tämä muuri ja viereiset
aittarakennukset olivat ainoina jäännöksinä vanhimmasta Munksholmasta.
Missä nyt humalat rehoittivat, siinä oli aikaisemmin ollut osa vanhaa
linnanpihaa.
Siitä portista saattaisi kyllä päästä ulos.
Petter Witt kuroittausi alas. Akkuna oli noin kuusi kyynärää korkealla
maasta, mutta parin kyynärän päässä akkunalaudan alapuolella oli
ulkoneva muurinkulmaus. Hän tarttui akkunakehykseen, heilautti itsensä
muurinkulmalle ja hyppäsi maahan.
Hän astui portille ja koetteli sen ruostunutta rautalukkoa. Mutta se ei
tikahtanutkaan. Entä aitan ovi? Sekin teljetty!
No, ajatteli hän, meidän pitänee siis yöpyä taivasalla. Tänne ei
tietenkään tule ketään illalla. Mutta päivän valjetessa saanee
huudetuksi luokseen jonkun ystävällisen sielun.
Hän alkoi käyskennellä humalatarhan kapeilla ja ruohottuneilla
poluilla. Kuinkahan monta nuorta paria olikaan kuljeskellut täällä,
missä hän nyt asteli niin yksinään, ja antanut sydäntensä huumautua
muurin juurella kasvaneiden kuusamain suloisesta tuoksusta? Ah, jospa
hänkin olisi saanut täällä kävellä erään toisen rinnalla! Mutta hänet
oli hyljätty, ja nämä tunnit olivat viimeiset, jotka vielä viihdyttivät
häntä sillä ajatuksella, että hän edes oleskeli rakastettunsa
asuinsijalla.
Samassa hänen katseensa kohtasi taulun, joka oli naulattu aitanoven
yläpuolelle. Siinä näkyi julistus:
PÄÄSY KIELLETTY.
KAHLEKOIRAT LASKETAAN IRTI
PIMEÄN TULLESSA.
Aluksi hän oli julistuksen suhteen jokseenkin huoleton. Kyllähän
kahlekoirankin kanssa voi tulla toimeen. Kenties Rasmus hoiti tätä
hommaa sivutoimenaan. Siinä tapauksessa tuskin oli hengenvaaraa.
Rasmuksella oli enemmän suulautta kuin toimintakykyä.
Mutta hänen mielikuvituksensa heräsi vähitellen, ja hän alkoi
hermostua. Rasmus ei toki sentään voinut esiintyä talon vahtina.
Kun neiti Josefina otti sellaisen palvelukseensa, niin se oli kyllä
otus, joka ymmärsi tehtävänsä eikä häikäillyt. Siinä tapauksessa oli
asema vähemmän miellyttävä. Mitään aivan selvää käsitystä hänellä ei
ollut kahlekoirien ulkonäöstä ja menettelytavasta, mutta pelkkä sana
synnytti mielikuvan öisistä murhenäytelmistä, revityistä vaatteista,
pureksituista jäsenistä, verestä.
Ja tämä mielikuva syöpyi yhä syvemmälle. "Pimeän tullessa" oli
semmoisenaan hyvin epämääräinen käsite, oikeammiten oli pimeä jo
tullut, sillä nyt oli niin pimeä kuin ylipäätänsä siihen aikaan
vuodesta voi tullakaan. Mutta toiselta puolen oli ilta verrattain
valoisa, ja näin ollen oli epävarmaa, milloin mylläkkää saattoi odottaa
Hetki hetkeltä kävi hän levottomammaksi ja pelokkaammaksi. Mitä nyt...?
Eikö tuolla aitanoven luona kahissut jotakin? Ja nyt? Eikö ovi narissut
saranoillaan? Hän luuli jo näkevänsä ison, susimaisen pedon hölköttävän
esille. Haukahdus — lyhyt kamppailu, ja se olisi hänen niskassaan.
Ritsh — housunlahe revitty! Ratsh — pohje halki — loikkaus — ja hänestä
tuntui kuin olisi hän maannut hirviön mahtavat käpälät rinnallaan
ja nähnyt sen punaisen kidan, josta iso kieli riippui ahnaana, ja
läähättävä hengitys oli huokuvinaan kuumana, ja siihen kaikkeen
sekaantui lämpimän verenkin tihkuminen.
Mutta se oli vain säikkyvän mielikuvituksen ilvettä. Aitanovi oli
yhtä taatusti teljetty kuin äskenkin, ja hän oli kuullut vain lehtien
kahinaa ja tuuliviirin kitinää.
Hän pakoittausi nauramaan ääneen omalle ahdistukselleen. Mutta
nauru kaikui vastaan, ja hän vaikeni äkkiä ja seisoi hetkisen
hievahtamattomana, kunnes hänelle selvisi, mistä se ilkkuva "ha, ha,
ha" tuli.
Ei, tätä hän ei voinut kestää; hänen täytyi pyrkiä ulos täältä. Mutta
miten se kävi päinsä? Mahdotonta oli paeta takaisin arkistoon. Ei
auttanut muu kuin ponnistaa muurin yli. Tämä oli neljä tai viisi
kyynärää korkea, vanhoista punaisista tiilikivistä kokoonliitetty.
Hän koetti kiivetä sen kuvetta, sovitellen käsiään ja jalkojaan sen
rosoisuuksiin. Niin kissa olisi voinut siitä suoriutua. Mutta Petter
Witt vain raapi nahan käsistään ja polvistaan.
Tuskaannus oli nyt vienyt häneltä kaiken maltin. Hän tempasi maasta
humalasalon ja asetti sen vinoon muuria päästäkseen sen avulla yli,
mutta salko katkesi hänen painostaan, ja hän putosi satuttaen itsensä.
Hän röykytti vanhaa tammiporttia kuin hullu. Hän jyskytti aitanovea ja
painoi selkänsä sitä vasten, koettaen työntää sitä auki. Mutta mikään ei
onnistunut.
Sitten hän yritti reipastautua. Häpeä, Petter Witt, hän sanoi
itsekseen, onko tämä mielestäsi miesmäistä? Jos sinut nyljetään, niin
näytä kumminkin, että annat viedä nahkasi kunnialla.
Hän sieppasi katkenneen seipäänpuoliskon ja aikoi siten varustautuneena
odottaa vihollisen tuloa, lujasti päättäen puolustautua viimeiseen
asti. Hän ei liikahtaisi ennenkuin peto oli aivan lähellä. Silloin
hän tähtäisi levollisesti ja varmasti, ja jymäyttäisi aseensa sen
otsaluuhun.
Äkkiä ilmestyi valoisa neliö päärakennuksen mustaan päätyyn, joka näkyi
aitan yli. Jossakin tämänpuoleisessa huoneessa oli sytytetty valo.
Joku asettui avoimeen akkunaan ja katseli ulos. Hän ei kyennyt
eroittamaan, kuka siellä oli, kun hahmo varjosti itseänsä — ei edes
voinut päättää, oliko hän mies vai nainen.
Mutta kenties hänen äänensä kantoi tuonne ylös. Ja hän alkoi huutaa:
"Olen teljetty tänne. Auttakaa minua auttakaa! Olen Petter Witt!
Maisemamaalari Petter Witt."
Hän uudisti huhuilunsa useaan kertaan. Haamu hävisi, eikä hän tiennyt,
oliko hänet kuultu. Kului joku minuutti. Hänen sydämensä jyskytti ja
hyppi.
Äkkiä kalahti avain aitanovessa. Se ammahti auki.
Hänet valtasi väristys.
Mitä oli tulossa...? Kahlekoirako? Niin — ei...
Kuului naisen ääni: "Onko täällä joku?" Ja nopeita askeleita — vaalea
haamu... kuun metallihohteisessa kumotuksessa seisoi hänen edessään
Helga!
Yllätys oli liian järkyttävä. Ylivoimaisesti tempasi hänet myrskynä
valtaansa vapautuksen ilo, leimahtava rakkaus ja sen onnen kaipuu, jota
hän ei enää äsken ollut uskaltanut ajatellakaan.
Hän lennähti tulijan luo ja tarttui tämän molempiin käsiin. Helgan
kasvot olivat kääntyneet häntä kohti. Niiden ilme oli avuton. Ja näitä
avuttomia kasvoja kohti tulvivat hänen sanansa:
"Minä rakastan teitä! Rakastan — rakastan teitä! Ettekö pidä minusta?
Ettekö, neiti Munk? En voi elää ilman teitä!"
Helga irroitti kätensä.
"Hra Witt..."
"En voi elää ilman teitä!"
"Teidän täytyy."
"Ettekö siis pidä minusta?" Hän tarttui Helgaan uudestaan.
"Teidän on päästettävä minut irti!"
"En ennenkuin vastaatte."
Pimeässä hän näki Helgan silmien loistavan vastaansa. Ne olivat täynnä
tuskaa. Mutta tuskan takaa hän näki jotakin muuta — jotakin, mistä hän
ei voinut erehtyä. Ei, ei mistään maailman aarteista hän nyt voinut
päästää rakastettuansa, vaan päinvastoin veti häntä luokseen! Ja hän
huomasi, että Helga mukautui — ei yrittänyt irtautua hänen syleilystään.
"Nyt olet minun", hän riemuitsi. "Helga! Helga!"
Mutta silloin tämä irroittausi.
"Minä en voi... Tehän ette tiedä... Voi, mitä minun on tehtävä?"
"Etkö sinä siis rakasta minua? Helga, pikku Helga, etkö vähääkään pidä
minusta?"
Hänen vastauksensa oli suutelo, ja toinen — ja vielä — ja niin monta,
ettei kannata niitä lukeakaan.
Lopulta riistäytyi hän irti — kolmannen kerran tänä iltana. Mitä
olikaan hän tehnyt? Rikoksen! Tämähän oli hulluutta! Ja hän pyysi
Wittiä levollisesti kuuntelemaan, minkätähden hän ei voinut lupautua
Wittille.
He kävelivät edestakaisin noilla puutarhakäytävillä, joilla niin moni
nuori pari oli astellut ennen heitä ja antanut kuusamain tuoksun
huumata sydämensä. Ja Helga kertoi hänelle lupauksesta, jota hän ei
uskaltanut rikkoa. Perintöoikeutensa tilaan olisi hän kyllä keveällä
sydämellä luovuttanut. Mutta se ei riittänyt! Hänet oli ostettu — sillä
suosiollisuudella, jota hän oli jo vuosikausia saanut osakseen, niillä
rahoilla, joilla hänen isänsä oli selviytynyt veloistaan, kykenemättä
milloinkaan suorittamaan lainaansa takaisin. Sitäpaitsi hän tavallaan
todella piti täti Josefinasta eikä hevillä suonut heidän väliensä
rikkoutuvan.
Maisemamaalarikin antoi luottamuksensa hänelle ja kertoi, millä
asialla hän ja hänen toverinsa olivat tulleet kartanoon. Mutta Matts
Brillen perintövaatimuksista kuullessaan Helga löi kätensä yhteen ja
huudahti: "Oi, kuinka täti raivostuukaan! Soisinpa, että hra Brilleä
onnistaisi! Silloin ei mikään maailmassa voisi eroittaa minua rakkaasta
ystävästäni."
He lohduttausivat uskottelulla, että asia oli muka johtumassa siihen
loppuun. Ja Petter Witt ilmoitti nyt pyytävänsä Matts Brilleä
jouduttamaan ratkaisua.
Jos Mattsin suunnitelmat raukeisivat, niin he heittäytyisivät neiti
Josefinan jalkoihin. Kenties se voisi liikuttaa hänen sydäntänsä.
Helgan kasvoille tuli huolestuneita ryppyjä, kun he ajattelivat
tätä mahdollisuutta. Mutta vähitellen tarttui häneen Petter Wittin
valoisampi katsantokanta, ja lopulta he puhellessaan johtuivat
toiveisiin, jotka melkein saivat heidät unohtamaan kaikki vaikeudet.
He rakensivat itselleen päiväpaisteisen ja onnekkaan tulevaisuuden.
He päättivät asua Helgan linnassa tai Petterin taiteilijamajassa.
Kummassakin tapauksessa he varmasti olisivat niin onnellisia kuin
yksikään nuori pari ennen heitä, ja Petteristä tulisi maan kuuluisimpia
taiteilijoita. Mutta kaikki hänen siveltimensä loihtima olisi vain
Helgan palvomista.
Näin he haaveilivat, ja vasta aamukoitteen selkeä todellisuus
palautti heidät arkielämään. Heidän täytyi lähteä kotia, Helgan omaan
huoneeseensa kartanoon ja Petterin kievaritaloon. Sillä he eivät
ainoastaan olleet rakastuneempia kuin muut, vaan myöskin viisaampia
ja varovampia, ja tämä viisaus vaati heitä ennen kaikkea välttämään
herättämästä huomiota ja toimittamasta ilkeämielisiä huhuja liikkeelle.
Heidän oli silti kovin vaikea sanoa toisilleen hyvästi. Se aiheutti
monta syleilyä, ja Petter Witt oli jo moneen kertaan ehtinyt portin
ulkopuolelle, mutta joka kerta hän tuli ajatelleeksi, että hänellä oli
jotakin välttämätöntä sanottavaa tyttöselle, ja hän tuli takaisin ja
avasi portin uudestaan.
Kun ero viimein toden teolla tapahtui, saattoi Helga häntä, ja tuo
viisas ja varovainen pari kulki yhdessä ensi auringon punertamia maita
pitkin kasteen kostuttamilla poluilla, kunnes saapuivat metsän reunaan,
missä heidän oli epuuttamattomasti sanottava toisilleen hyvästi.
Luonnollisesti ei tämä voinut tapahtua ilman uusia syleilyjä.
Viimeisen kerran irtautuessaan hänen käsivarsistaan Helga kysyi:
"Miten sinä oikeastaan jouduit humalatarhaan? Ja minkä vuoksi huusit
apua?"
Witt kertoi telkeytymisestään ja tunnusti avomielisesti peljänneensä
kahlekoiraa.
Silloin Helga nauroi sydämellisesti.
"Ei meillä ole mitään kahlekoiraa! Meillä ei ole koskaan ollut
sellaista. Täti on vain hyvänä keksintönään naulauttanut tuollaisia
tauluja sinne tänne puistoon ja pihalle. Hän ajattelee niiden
peloittavan pois varkaita, jos sellaisia pyrkii tänne. Ja näyttäähän
niillä siis levänkin säikähdyttävää tehoa, mutta eiköhän tätini sentään
katune sitä keinoa, kuullessaan sen toimittaneen meidät kaksi yhteen."