Yksityissalapoliisi oli saapunut ja asui majatalossa sanomalehtimies
Hansenina. Hän kuljeskeli kokoilemassa juorujuttuja kaikista
Munksholman nykyisistä ja entisistä omistajista. Sanomalehteä varten,
hän sanoi. Niin, menipä hän niinkin pitkälle velvollisuutensa
innossa, että kihlautui erään navettapiian kanssa, jolla oli paikka
Munksholmassa, joten hänen saattoi otaksua oleskelevan keskellä
tapahtumia.
Hän sai tietää kauniita juttuja. Mutta yksi rengas yhä puuttui
todistusketjusta.
Petter Witt hoputti. Asia täytyi saada loppuunsa. Ja eräänä päivänä hän
löi pöytään suuren valttinsa.
"Minä en lainkaan pidä tästä supinasta ja jupinasta", hän sanoi. "Jos
Matts uskoo, että tila on hänen, niin on kai parasta, että hän esittää
vaatimuksensa. Kyllä nyt on jo kylliksi vakoiltu ja takaportailla
juonittu."
Mossgord teki omasta ja salapoliisin puolesta vastaväitteitä. "Tämä on
hyvin arkaluontoinen asia", hän sanoi. Mutta Matts Brille oli alkanut
väsyä. Tilanomistajan ja miljoonamiehen tulevaisuus ei enää hivellyt
hänen mielikuvitustaan; hän kaipasi uusia näköaloja.
Sovittiin laadittavaksi kirjelmä neiti Josefina Munkille. Tässä
ilmoitti Matts Brille hänelle, että oli syntynyt jonkun verran
epäilystä neiti Munkin perintöoikeudesta Munksholman tilaan.
Asianomaiset eivät olleet tahtoneet esittää vaatimuksiansa ilman
varmoja todistuksia; nyt oli kumminkin ilmennyt eräitä tosiasioita,
hetki oli siis tullut, ja mahdollinen perijä pyysi yksityistä
keskustelua.
Helga tapasi Petter Wittin melkein joka päivä milloin alhaalla
rannassa, milloin metsässä — vieläpä joskus kartanon puistossakin.
Viisaan ja varovan parin onnistui täten pian päästä koko seudun
juorujen esineeksi. Ainoastaan neiti Josefinalla ei ollut
aavistustakaan heidän kohtauksistaan. Helgalta sai Petter Witt tietää,
että kirje oli aiheuttanut neiti Josefinassa hillittömän kiukunpuuskan,
kunnes hän oli joutunut vuoteen omaksi. Neiti Josefina oli määrännyt
varoitustauluja naulattavaksi kaksin verroin ja käskenyt Krappin
ostaa kaksi revolveria, toisen häntä ja toisen itseänsä varten. Mutta
Krapp osasi rauhoittaa häntä. Vähitellen kykenikin neiti Josefina
ajattelemaan asiaa toisessa valossa ja viimein suostui ehdotettuun
keskusteluun.
Kohtaus tapahtui eräänä päivänä siinä herraskartanon huoneessa, jota
jo ammoin oli sanottu kirjastoksi, vaikka kukaan ei ollut siellä
koskaan kirjahyllyä nähnyt. Helga ja Krapp saattoivat neiti Josefinaa
sinne. Musta silkkipuku kiristyi kuin panssariksi hänen suuttumuksesta
paisuneelle povelleen.
Mossgord ja Petter Witt esiintyivät Matts Brillen todistajina.
Petter Witt oli ennen lähtöä pistänyt taskuunsa paperin, jonka hän
oli tavannut Krappin pyhätamineiden taskussa. Hän oli suoraan sanoen
unohtanut sen matkakirstunsa rauhalliseen talteen. Nyt hän sen saakoon!
hän ajatteli. Eipä tiedä, vaikka se voisi merkitä jotakin neuvottelujen
johtamisessa onnelliseen tulokseen.
Matts Brille tiesi, että diplomaattisissa keskusteluissa käytettiin
mitä kohteliaimpia sanontatapoja. Sotia voitiin julistaa, maita
köyhdyttää, tuhansittain ihmisiä surmata — mutta ne, jotka vihreän
pöydän ääressä pitivät ratkaisua kädessään, nimittelivät toisiaan
"teidän jalosukuisuudeksenne" tai "korkeasti kunnioitetuksi
ystäväkseni".
Hän puhutteli senvuoksi koko ajan neiti Josefinaa "armolliseksi neiti
tilanhaltijattareksi". Ja se historiallinen selostus, jolla hän
paksuun paperikääröön nojautuen koetti selittää Munksholman tilan
"vallanperimyskysymystä", kuten hän sitä nimitti, oli niin akateemisen
kuivakiskoinen kuin tohtorinväitös.
Mossgordin piti sitten sommitella lainopillinen esitys asiasta. Kovaksi
onneksi oli hän juuri silloin nukahtanut. Kerätäkseen kestävyyttä
siihen suureen iskuun, jonka hän aikoi lyödä tällä ensimäisellä
"jutullaan", hän oli nauttinut tavattoman tukevan aamiaisen. Mutta hän
oli arvioinut voimansa liian suuriksi, ja luonto otti nyt oikeutensa.
Matts Brille koetti herättää häntä tyrkkäyksillä kylkiluihin.
Mutta ennenkuin tämä hänelle onnistui, oli neiti Josefina ottanut
puheenvuoron.
Hän sanoi, että tämä oli totisesti pahinta, mitä hän oli koskaan
joutunut kokemaan. "Vento vieraat ihmiset tulevat tänne ja väittävät
olevansa tilani perijöitä." Eikä ollut apua siitä, että Matts Brille
yritti selitellä jälleen hyvin mielisteleväsi ja hoki: "mutta
armollinen neiti...!" ja vakuutti kaiken olevan vain muodollisuutta —
tai että Mossgord nyt lopultakin havahtuneena kuvasi pikku haukotusten
lomassa, miten oli tehtävä ero tosiasian ja oikeuskysymyksen välillä:
neiti Munk saattoi olla toisessa tapauksessa oikealla puolella,
mutta toisessa väärällä, kenenkään kykenemättä silti sanomaan, minkä
tuomion korkein tuomioistuin tällaisessa asiassa langettaisi. Neiti
Josefinan täytyi saada ilmaa, silkipanssari joutui ankarien jännitysten
koetukseen, kunnes hän vaipui tuolille ja nyyhkyttäen vakuutti, että
kukaan ei olisi uskaltanut esiintyä tuollaisin väittein, jos hän olisi
ollut mies.
Tilanhoitaja Krapp oli ottanut käsiinsä paperit, joita Matts Brille
oli käyttänyt esitelmänsä tukena, ja tutkinut niitä neiti Josefinan
puhuessa. Hän nousi nyt seisomaan ja sanoi kääntäen lempeät silmänsä
Matts Brilleä kohti.
"Sikäli kuin olen ymmärtänyt, perustuvat hra tohtori — tai
maisteri Brillen oletukset siihen lappuseen, joka on tavattu Matts
Iversen-vainajan peruissa. Se viittaa muutamiin papereihin — hm, hm —
joiden tulisi osoittaa, kuinka Edla Munk rakasti häntä."
"Se on tosiasia", vakuutti Matts Brille ja löi kädellään papereihin;
"hän sanoo sen itse."
Mutta Krapp ei häntä kuullut. Hänen katseensa oli siirtynyt sekä Matts
Brillestä että neiti Josefinasta ja leijui nyt pikku seurueen yli —
kauas johonkin, mikä oli mennyttä noilta toisilta, mutta hänelle vielä
kuvastui nykyisyyden varmoin ääriviivoin.
"Minä tunsin Edla Munkin", sanoi hän, "valkoisen neitsyen, joksi
häntä nimitettiin. Tulin tänne tilankonttoriin aivan nuorena, vähää
ennen hänen kuolemaansa. Jo lapsuudestaan hän oli kuoleman leimaama.
Senvuoksi oli hänessä aina jotakin hermostunutta ja rauhatonta. Niihin
muutamiin vuosiin, mitä hänellä oli elettävänä, hän tahtoi keskittää
kokonaisen rikkaan ihmiselämän, kaikkine iloineen ja suruineen. Hänellä
täytyi olla joku, jota hän saattoi rakastaa rajattomasti, ja sen aseman
sai Matts Iversen, tullessaan tänne maanviljelysoppilaaksi. Vanha
kamariherra asettui naimiskauppaa vastaan, ja siihen hänellä oli täysi
syy. Matts Iversen oli tyhjäntoimittaja ja onnenetsijä."
"Niin, se on selvää", tokaisi neiti Josefina.
"Hän oli minun enoni", huudahti Matts Brille.
"Kenties ei vanhan kamariherran olisi kuitenkaan sopinut noissa
olosuhteissa pysyä jyrkkänä Tytär kuihtui, eikä hänen sittemmin nähty
enää koskaan hymyilevän. Tätä ei vanha kamariherra jaksanut kestää
— hm, hm — ja mehän tiedämme kaikki, kuinka kävi. Hänen kuollessaan
tuli Edla tilanomistajattareksi, ja niitä kahta viikkoa, mitkä hän
eli isäänsä kauvemmin, ei hän viettänyt toimettomasti. Hän kirjoitti
luonnollisesti heti Matts Iversenille, pyytäen tätä tulemaan kotiin.
Mutta paria päivää myöhemmin huomatessaan, että hän ei voinutkaan elää
rakastettunsa paluuseen asti, hän ryhtyi erinäisiin toimenpiteisiin.
Hän otti ympäristöltään lupauksen, että hänet haudattaisiin muurattuun
holviin, jonne hänen vanhempansakin ruumiit oli siirrettävä. Hänen
viereensä oli jätettävä tila Matts Iversenin arkulle. Hän lienee tehnyt
joukon muitakin säädöksiä — mahdollisesti tilan perimysoikeudestakin."
Matts Brille hypähti ylös.
"Sellaisia siis todellakin on!"
"On olemassa eräitä kirjallisia määräyksiä. Ne laati hänen sanelunsa
mukaan lakineuvos Thomsen, joka oli minun edelläni tilanhoitajana. Hän
ja tohtori olivat testamentin todistajina. Ainoastaan nämä kaksi saivat
tietää, mitä se sisälsi. Paperit pantiin lippaaseen, joka suljettiin
tilankonttorin sinetillä ja muurattiin hautaholviin. Sieltä piti Matts
Iversenin itse noutaa ne palattuansa. Mutta nähtävästi hän ei katsonut
asian maksavan vaivaa. Hän on kai luullut, että Edlan peitellyt
lupaukset olivat vain tyhjiä sanoja."
"Hän on käyttäytynyt kuin aasi", murahti Mossgord.
"Kenties! Se selviää piankin. Jos herrat olisivat heti näyttäneet
minulle tuon repeytyneen paperilappusen, niin olisin sanonut
teille, että teidän oli etsittävä perhehaudasta eikä arkistosta.
Todennäköisesti sopiikin Iverseniltä jäänyt avain siellä säilytettyyn
lippaaseen."
"Pääseekö itse hautakammioon?" Matts Brillen luomi oli mustansininen
kuin ukkospilvi.
"Voiko sinne päästä sisälle?"
"Kyllä, se on muurattu kammio, noin kaksi ja puoli kyynärää korkea,
niin määräsi Edla."
"Meidän täytyy heti mennä sinne."
"Sitä minäkin ajattelin. Tosin oli Edla Munkin tarkoituksena, että
kukaan muu kuin Matts Iversen ei saanut tulla lepokammioon, missä hän
on nyt maannut jo monta vuotta; mutta kun Iversenin ainoa perillinen
nyt pyrkii hänen oikeuksiinsa, ei minun mielestäni meidän sovi asettua
vastustamaan. Neiti Josefina Munk ei ole tiennyt mitään siitä, mitä nyt
olen kertonut. Minä olen ainoa, jolle lakineuvos Thomsen uskoi tämän
tiedon siltä varalta, että Iversen palaisi hänen ollessaan jo poissa.
Mutta neiti Munk tietenkin vain toivoo täyttä oikeutta — hm, hm — ja
sitä eivät kuolleetkaan saata estää."
"Minä en toivo mitään", sanoi neiti Josefina väsyneesti. "Te saatte
tehdä niinkuin tahdotte, Krapp, minä en ymmärrä rahtuakaan tästä
kaikesta."