Petter Wittin oli vallannut järjetön uutteruus. Päivä päivältä
pettyivät toiveet. Nyt olivat he jo tarkastaneet kaikki paperikääröt.
Mutta kun Matts Brille pyrki jättämään sikseen, sanoi Petter Witt vain:
"Me jatkamme taas huomenna!"
Mutta työn tultua käyntiin hänen intonsa aina laimeni merkillisesti.
Enimmäkseen hän istui akkunan ääressä ja katseli pihalle. Ja kun Matts
Brille kutsui hänet takaisin velvollisuuksiinsa, istui hän tylsin
katsein selailemassa huolimattomasti, mitä ystävä hänelle ojensi.
Mutta kaikella täytyy olla loppunsa, ja eräänä päivänä selitti Matts
Brille, että nyt hän ei tahtonut nuuskia enää pitempään.
"Mossgord on tilannut Kööpenhaminasta yksityisen salapoliisin, joka
ryhtyy kaikessa hiljaisuudessa tutkimaan asiaa. Siitä tulee ruma juttu,
jos joku on pistänyt asiapaperit piiloon. Niin, siitä tulee hyvin ikävä
juttu."
Petter sanoi kuitenkin tahtovansa yrittää vielä kerran, eikö papereita
löytyisi. Ja kun Matts Brille ei suostunut enää kumppaniksi, lähti hän
yksinään.
* * * * *
Hän oli istunut arkistohuoneessa tavallista pitempään. Auringon säteet
lankesivat vinosti matalaan, pölyiseen huoneeseen.
Hän istuutui mielipaikalleen akkunan ääreen ja katseli ulos. Nyt oli
hänellä vain pari tuntia jäljellä. Sitten ei hänellä enää ollut mitään
tekosyytä vieraillakseen Munksholmassa.
Ja hän vaipui mietteisiin. Mitä tekemistä hänellä olikaan täällä?
Minkätähden hän ei voinut pysyä täältä poissa? Hänhän oli
kunniallisesti ja rehellisesti saanut rukkasensa. Eikö hänen siis
pitänyt tyytyä siihen loppuun?
Mutta minkätähden oli Helga työntänyt hänet luotansa? Epäilikö Helga
häntä? Luuliko hän rahojensa olevan houkuttimena? Sitä ei hänen tehnyt
mieli uskoa. Mutta jos se oli syynä, niin täytyi jonkun salassa
taistella kosintaa vastaan. — — —
Tuolla asteli tilanhoitaja Krapp aatoksissaan pihan yli ja hävisi
päärakennukseen. Hänkö siten juonitteli? Vai tilanomistajatar? Vai
molemmat yhdessä?
Hän aprikoitsi yhä, kunnes aivot väsyivät ja turtuivat. Mutta hän istui
edelleen akkunan pielessä epämääräisin aavistuksin, että jotakin oli
tapahtumassa.
Mitään mainittavaa ei kuitenkaan tapahtunut. Työrattaat tulivat kotiin
pelloilta, ja sitten lehmät, lampaat ja hanhet. Rasmus-koira ilmestyi
kaahaamaan hanhia, yksi näistä lensi lehmien pariin ja näistä jälleen
yksi piika- ja renkiparveen, joka oli keräytynyt suuren lehmuksen
katveeseen jaarittelemaan — niin, tietysti siitä, mistä tytöt ja pojat
tavallisesti haastelevat suuren lehmuksen alla. Hetkisen oli piha
räpyttelevien ja kaakattavien hanhien, virmapäiden lehmien, kirkuvien
piikojen ja noituvien renkien sekamelskana.
Mutta nyt näyttäysi Helga ovella ja kutsui Rasmusta. Ja Rasmus löi
itsensä solmuun ja laahautui vatsallaan pitkin pihaa, ylenpalttisesti
huiskuttaen häntäänsä ja naamassa ilme, jonka piti kai hänen oman
arvelunsa mukaan vastata sikstiniläisen madonnan lempeyttä. Ja
hanhi palasi parveensa, ja lehmä meni pilttuuseensa, ja piiat ja
rengit ryhtyivät jälleen keskusteluunsa lehmuksen alla ja Helga veti
madonna Rasmuksen mukanaan sisälle, puhutellakseen tätä siellä kahden
kesken. Ja Petter Wittistä tuntui, että hän oli jäänyt kaksin verroin
yksinäisemmäksi kuin ennen.
Samaan aikaan istui tilanhoitaja Krapp neiti Josefinan luona. He
puhuivat juuri Helgasta.
Krapp oli pannut merkille, että tämän silmät olivat viime aikoina
olleet usein itkettyneet. Siitä oli hän ottanut aiheen puhutteluunsa.
Ja vähitellen oli hänen äänensävynsä käynyt kiivaammaksi kuin tällä
säyseällä miehellä oli tavallista.
"Te olette menetellyt aivan hullusti häntä kohtaan", hän sanoi. "Ei saa
tehdä väkivaltaa ihmisluonnolle."
Neiti Josefinakin oli huomattavasti kiihdyksissään.
"Älkäämme puhuko luonnosta hänen ijällään, hyvä Krapp! Puuttuisipa
vain, että tuollainen nuori tyttö..."
"Ihminen on nuori tyttökin."
"Nuoren tytön tulee hillitä itseään."
"Niin tulee meidän jokaisen, tarpeen tullen, hm, hm! Luulenkin
Helga-neidin siihen pystyvän ja siten tekevän, milloin hän tietää sen
velvollisuudekseen. Mutta sääli on häntä!"
"Säälikö?"
"Niin — sääli! Neiti sanoo kyllä aivan oikein, että paljon
onnettomuuksia johtuu rakkaudesta. Mutta sadasta ihmisestä se on
yhdeksällekymmenelleyhdeksälle joka tapauksessa se ainoa, mikä antaa
elämälle — hm, hm — hiukkasen henkistä arvoa, hieman enemmän sisältöä
kuin pelkästä syömisestä, juomisesta ja nukkumisesta lähtee."
"Jo nyt jotakin! Minäpä voin vakuuttaa teille, hyvä Krapp, että minun
elämälläni on ollut sisältöä ilman tuota törkyä."
Krapp pudisti päätänsä.
"Sitä en usko, neiti Josefina Munk."
"Mitä sanottekaan, mies! Ettekö usko puhettani?"
"En, minä en usko, neiti Munk! Tällä hetkellä en puhu teille
palvelijana, vaan vanhana hyvänä ystävänä. Minkä tähden emme me kaksi
yksinäistä ihmistä voi olla rehellisiä keskenämme? Minä tiedän, että
te sydämessänne myönnätte olevani oikeassa. Ellei meillä ole jotakuta,
josta voimme pitää ja joka omasta puolestaan pitää meistä, ei elämämme
ole ollut kokonaista ja täydellistä. Soisin kovin mielelläni, että te
ja minä..."
"Herra armahda! Mies ei vain aikone kosia minua! Ettekö kuule, mitä
minä sanon: ettehän vain yrittäne kosia minua?"
"En — sitä en toki tee. Mutta minä puhun neiti Helgan asiassa: älkää
tehkö hänestä yksinäistä ja onnetonta ihmistä. Sellaisia on jo enemmän
kuin kylliksi, ja hänestä tulee sellainen, jos te yhä pidätte kiinni
merkillisistä ehdoistanne! — Nyt tietysti suututte minulle. Mutta
mieluummin kärsin sen kuin että tuhoatte nuoren tytön elämän ja vielä
omannekin."
"Omani?"
"Niin — omannekin! Tiedänhän varsin hyvin, että te pidätte tytöstä
— hm, hm — omalla tavallanne. Hän on teille korvauksena siitä
rakkaudesta, mitä te ette ole saanut — niin, hän on teidän elämänne
ainoa sisältö. Jos hänen käy huonosti, niin ette tekään siitä lähtien
enää tunne iloa."
Tilanhoitaja lähti.
Mutta ylhäällä arkistossa istui Petter Witt edelleen ja katseli ulos
pihalle, missä hämärä teki tuloaan.
Ja omassa huoneessaan vietti, Helga Munk hämyhetkea omien surullisten
ja tuskallisten ajatustensa vallassa.