Seuraavana aamupäivänä alottivat Matts Brille ja Petter Witt Edla
Munkin papereiden etsinnän. Mossgordin piti toistaiseksi pysytellä
loitolla ja ilmestyä näyttämölle vasta sitten kun lainopilliset
vaikeudet ilmenivät.
He olivat varustautuneet tarpeellisilla työkaluilla
arkistotutkimuksiinsa. Heillä oli vasara, sorkkarauta, viila,
pölyriepuja, mittanauha, suurennuslasi, muutamia käsikirjoja,
joissa selviteltiin vanhoja käsialoja, kemiallisia aineita musteen
koettelemiseksi sekä munia ja kaakaota siltä varalta, että työ vaatisi
heitä jäämään yli ruoka-aikojen.
Siten olivat he valmistautuneet kaikkien mahdollisuuksien varalle, ja
varmoja olivat he siitä, että mikään asiakirja ei voinut jäädä heiltä
kadoksiin; jostakusta umpeenmuuratusta rautalippaasta se kaivettaisiin
päivänvaloon ja sitten luettaisiin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.
Matkalla kartanoon Matts Brille selitteli, mitä hän aikoi tehdä
saadessaan tilan ja omaisuuden haltuunsa.
"Jarjestänkin mallitalouden. Ulkomaalaista karjaa: kameeleja ja
laumaeläimiä. Aion koetella niitä vetojuhtina. Ja koeviljelystä.
Tupakkaistutuksia, kenties tee- ja kahvipensaitakin. Olen myös
ajatellut maanviljelyskoulun perustamista. Ja minä rakennutan kuistin
puiston puolelle. Sinne järjestän ruusutarhan. Kerran vuodessa kutsun
kaikki naapurit suureen ruusujuhlaan. Kuistilla ruusumorsian pitäjän
kaunein ja viattomin tyttö. Ja kaikki nuoret miehet astuvat rivissä
hänen ohitsensa, hänen valitakseen niistä ritarinsa."
Petter Witt kuunteli ivallisin sydämin. Kenties tämä inhimillinen sydän
olisi itkenytkin, mutta hän inhosi ihmisiä, jotka haikailivat surujaan.
"Sinä olet suuri lapsi, pikku Matts", hän sanoi. "Ja sinun sielusi on
aivan kuin silmäpuoli."
"Mitä sillä tarkoitat, hä?"
"Sinä matkaat maailmaa ainaisessa herttaisessa pöyhistelyssä. Ja sinä
et koskaan näe muuta kuin yhden puolen asiasta. Nyt olet tietysti sitä
mieltä, että tämä meidän hommamme on kaikin puolin kunniallinen?"
"Niin, kun kartano on minun, lienee kai minulla oikeus ottaa se
haltuuni."
"Kun kartano on sinun — niin, paperilapun perusteella — jonka
lemmensairas tyttölapsi on kenties houreissaan kyhännyt — sinä ilman
mitään tunnonvaivoja ajat maailmalle kaksi yksinäistä turvatonta
naista. Lisäksi riistät ikivanhalta suvulta maatilan ja lasket
rahvaanomaiset koipesi satavuotisille sohville."
Matts Brille seisahtui. Hänen katseensa oli arka, ja luomi kalpeni.
"Minusta tuntuu — kun minulla nyt on ohjelma, joka voisi hyödyttää koko
maan taloutta — miksi en siis saattaisi voimaan laillisia oikeuksiani?
— Ja — Munk-neidit eivät joudu kärsimään mitään hätää. Olin juuri
ajatellut myöntää heille eläkkeen — määrätyn prosentin — syytingiksi
sitä kai sanotaan. Saattaa sattua, että rakennutan heille kauniin ja
hauskan huvilan."
"Vapautuaksesi omantunnon soimauksista!"
"Niin — voidakseni täydellä tyydytyksellä — mutta kun sinun nyt
tulee heitä niin sääli, niin ihmettelenpä, että sentään olet mukana
etsinnässä?"
"Olen senvuoksi, että ihminen toisinaan tuntee tarvetta esiintyä
alhaisesti ja kehnosti. Me sivistyneet aikaihmiset emme tyydy repimään
kärpäsiltä siipiä tai katkomaan kastematoa, nähdäksemme palasien
liikkuvan. Mutta me suuntaamme julmuudenhalumme lähimäistämme vastaan
kaikenlaisten verukkeiden nojalla, ja onnistuttuamme meitä kutkuttaa
salainen mielihyvä."
"Mutta sittenhän" — Matts Brille seisahtui taas — "lienee parasta, että
käännymme takaisin."
"Niinkö arvelet? — Minusta tuntuu parhaalta astella vain eteenpäin,
alistumatta tunteellisuuteen."
He pitkittivät kulkuansa, mutta Matts Brille oli menettänyt
sen lapsellisen ilonsa, jolla hän oli äsken ajatellut läheistä
kartanonherruuttaan. Nyt hän hiipi työhön kuin pahantekijä.
Pihalla tuli Krapp vastaan.
"Saanko kysyä, mitä herrat oikeastaan haluavat tutkia? Te voitte
saada minulta kaikkia selityksiä. Rohkenen väittää, että — hm hm —
perhearkistossa ei ole montakaan paperilappua, joista minä en olisi
selvillä."
"On hiukan vaikea sanoa täsmälleen — mutta..." Matts Brillen täytyi
korottaa ääntänsä: "Minä sanon, että on hiukan vaikea määritellä
tarkoin..."
"Miten herrat vain haluavat... Minullahan on kunnia puhutella
filosofian tohtori Brilleä? Tilanomistajatar sanoi minulle nimen, mutta
kun en kuule oikein hyvin...
"Nimeni on Brille, mutta minä en ole tohtori! — En ole tohtori!! — Minä
sanon, että minä en ole tohtori!!!
"Niinkö! Vai niin, maisteri Brilleksi saanen siis sanoa. Tarkoitin
vain, hra maisteri, että jos on joku erityinen historiallinen aihe
käsiteltävänä..."
"Niin — kysymys koskee Munk-suvun historiaa — menneiltä ajoilta
tietenkin."
"Niin, te luonnollisesti tiedätte, että nämä Munksholman Munkit eivät
ole samaa juurta kuin tunnettu aatelinen Munk-suku. Mutta saanko
kysyä, mitä ajanjaksoa te olette erityisesti aikonut tutkia? Me voimme
seurata Munksholman Munkeja ajassa taaksepäin aina renessanssiin
saakka. Silloin osti Jörgen Hansen Eriksdalin tilan. Hän oli matkannut
vierailla mailla, ja hänen kerrottiin rikastuneen merirosvouksella,
hm, hm. Hän lienee muun muassa ottanut vangiksi erään hyvin hurskaan
munkin, joka osasi tehdä ihmeitä ja siten hankki luostarilleen suuret
vuositulot. Jörgen Hansen vaati runsaita lunnaita, ja luostarin täytyi
ne maksaa. Jörgen piti hurskasta isää sittemmin hyväntekijänään,
ja kotiin palattuansa hän nimittäysi Jörgen Munkiksi, ja luostarin
rahoilla ostetusta tilasta tuli Munksholma."
"Olipa hän hienotuntoinen, kun omisti tilansa munkin muistolle."
"Mitä osaa Munkien sukuhistoriasta herrat siis haluavat tutkia?"
"No — vanhan Jörgen Munkin esimerkiksi. Annan mielelläni hyvän
prosentin."
"Kaikki Jörgen Munkia koskeva on täällä. Neljäs hylly, osasto IX.
Siellä on tilan alkuperäinen kauppakirja, kihlakunnanoikeuden
sakkotuomio toisen aatelismiehen iskemisestä kuoliaaksi tinakolpakolla,
hänen virsikirjansa ja postillansa, — hm, hm, sekoitusneuvo voiteeksi,
joka humalassa estää paholaista näyttäytymästä, anomus niiden naisten
kurittamisesta, jotka ovat vietelleet häntä haureuteen, sekä hänen
testamenttinsa ja papintodistuksensa. Jos herrat haluavat mitään muuta,
niin suvaitkaa vain kysyä minulta; asun sivurakennuksessa."
"Hänellä oli omat epäilyksensä", sanoi Matts Brille, ja hänen katseensa
oli tuikea. "Hänellä oli omat epäilyksensä. Näitkö, kuinka hän tähysti
meitä?"
"Sinä olet hullu — tarjota hänelle prosenttia! Onneksi hän ei sitä
kuullut."
"Sen tein voittaaksemme hänen suosionsa. Mutta nyt nopeasti toimeen!
Kolme askelta vasemmasta nurkasta, toisen ja kolmannen hyllyn välillä,
noin kolmen kyynärän korkeudella..."
Kävi kuitenkin selville, että tätä ohjetta ei ollut kovinkaan helppo
noudattaa. Mikä nurkka oli vasen? Se riippui siitä, miltä suunnalta
tultiin. Kolme askelta vasemmasta nurkasta — se saattoi johtaa yhtä
hyvin oikeanpuoleiselle kuin vasemmanpuoleiselle seinälle siitä
nurkasta, eikä tätä nurkkaakaan voitu määrätä. Ja lopuksi — mitä
merkitsi toisen ja kolmannen hyllyn välillä? Hyllythän olivat telineinä
keskellä lattiaa. Olivatko nuo tärkeät paperit lattialankkujen alla?
"Niitä on kerrassaan mahdoton löytää", tuskitteli Matts Brille. Hän oli
mittaillut vatsallaan maaten ja niin tomuttunut, että ainoastaan luomi
vielä antoi väriä kasvoille. "Mahdoton löytää. Sinä olet tietenkin
väärin tulkinnut sen paperilapun."
"Salapoliisivaistoni ei yleensä petä. Mutta onhan mahdollista, että
olen jättänyt vaarinottamatta jonkun yksityisseikan tai erehtynyt
siitä."
He hieroivat uudelleen älynystyröitänsä; he keksivät nerokkaita ja
hämmästyttäviä otaksumia; he penkoivat vuosikausien likaa saumoista.
He tärvelivät kunniallisten hämähäkkien luvallista käsityötä. He
ryömivät nelinkontan pimeissä nurkissa, joista vetivät esiin paksuja
paperikääröjä, ja natisevilla tikkailla he keikkuivat katonrajaan asti.
Mutta Edla Munkin papereista ei näkynyt jälkeäkään.
"Meidän on pakko koputella kaikkia kattoja, seiniä ja lattioita", sanoi
Matts Brille. Hän oli saanut kurkkunsa täyteen pölyä ja kakisteli ja
köhi vimmatusti.
"Mitä tarkoitat — koputella...?"
"Niin, kulkea ympäri ja nakutella vasaralla, äänestä tunnustellaksemme
onttoa paikkaa. Onhan tila ja miljoona pelissä!"
He alottivat sen puuhan. Kalkinpölyä ja karstaa satoi heidän päällensä.
"Lopuksi vielä saamme repiä koko rakennuksen", sanoi Petter Witt.
"Nyt olemme todenneet, että täällä ei ole mitään salakammiota. Se on
toki tulos! Hyvin tärkeä tulos! Paperit ovat siis toisella taholla,
tahi — —"
"Tai niitä ei ole lainkaan."
"Tai ne on rikollisesti kätketty, kenties hävitetty. Jos ne on
kätketty, niin täytyy joillakuilla olla... Mutta sinähän et lainkaan
kuuntele, mitä sanon. Mitä sinä tuijotat?"
Hän tuli akkunan ääreen, missä Petter Witt seisoi katsellen ulos.
Pihalla oli Helga parhaillaan syöttämässä Attilaa leivällä. Joka
palasesta täytyi sen tehdä joku temppu, joko maata kuolleena tai nousta
takajaloilleen, kun hän komensi: _"allez"_.
Komea eläin kohotti välkkyvän ruskeata ruumistaan ja seisoi auringon
paisteessa kiiltävänä, liehuvin harjoin ja etujalat iloisesti
kuopimassa ilmaa, nuoren tytön leijuessa suosikkinsa ympäri, milloin
nojaten solakkaa vartaloansa sitä vasten, milloin taas juosten pois,
tanssien ja hyppien, tukan hulmutessa kuten kevyt pilvi pään ympärillä.
"_Allez!_ No — kas noin! Seiso nyt! Seiso, kuuletko." Ja hevonen seisoi
suorana kuin sotamies.
"Hiisi vieköön, eikö hän olekin herttainen!" sanoi Matts Brille.
"Tiedätkös, Petter, yhtä hyvin voisi mennä naimisiin hänen kanssaan
ja ottaa taloon tädin. Sillä tavoin me helpoimmin selviäisimme
vaikeuksista. Minulle voi olla jo yhdentekevää, kenet vien vihille.
Olenhan tehnyt lopputilin rakkauden kanssa."