Petter Witt oli istunut ääneti. Neiti Josefina ei ollut kääntynyt
häneen, eikä hän tuntenut erityistä halua palauttaa mieliin ensimäistä
käyntiään Munksholmassa.
Mutta tuokion kuluttua ajaessaan vaunuissa leveällä lehmuskäytävällä,
joka johti kartanosta maantielle, hän huomasi vaalean puvun, joka
silmänräpäykseksi vilahti esiin parin olkiauman takaa.
Samassa oli hän tehnyt päätöksensä. Hän sanoi toisille mieluummin
kävelevänsä kotiin. Häntä halutti piirtää luonnos puistokujasta.
Mutta vaunut eivät olleet vielä kunnolleen hävinneet näkyvistä, kun hän
hyppäsi ojan yli ja kapaisi juoksemaan aumoja kohti.
Hänen ehtiessään perille ei siellä kuitenkaan ollut ainoatakaan
elollista olentoa. Hän juoksi aumojen taakse, niiden väliin, mutta
tulos oli sama.
Tallin ovella katseli hevosrenki ihmeissään nuorta herraa, jota huvitti
leikkiä piilosilla itsensä kanssa.
Mutta mitä tuo oli? Kasvismaalle johtavalla polulla loisti jotain
punaista. Hän syöksähti paikalle ja huomasi, että se oli palmikkonauha.
Tässä oli siis jälki! Nopeasti joutui nauha taskuun, ja nyt hän
porhalsi veräjästä kaali-, herne- ja porkkanasarkain poikki, kunnes
saapui toiselle veräjälle.
Tämä johti pienemmälle pihalle, jota ympäröi neljä ulkohuoneriviä.
Yhteen näistä näki hän vaalean puvun häviävän.
Se oli komea, pitkähkö kivirakennus, portti kummassakin päädyssä.
Salamannopeasti hän laski, että jos hän nyt meni sisään toisesta
portista, yrittäisi vainottu paeta toisesta. Senvuoksi hän ensin
telkesi lähimmän portin säpin lujalla kalikalla, jotta kukaan ei voinut
päästä siitä ulos, riensi sitten vastapäiselle portille ja astui
sisälle.
Kirpeä haju lemahti häntä vastaan. Hän oli joutunut sikoläävään.
Toistasataa kärsää tervehti häntä pauhinalla, joka oli halkaista
hänen rumpukalvonsa. Komeat tanskalaiset jouluporsaat ja puolilihavat
englantilaiset siat ja tylppäkuonoiset yorkshirelaiset täyttivät
ilman röhkimisellään. Onnelliset imisät, jotka lojuivat pahnoissa
puolipökertyneinä äidinrakkaudesta, kuorssasivat: hrum, hrum, ja
kymmenistä pienistä vaaleanpunaisista, sokerileivoksilta näyttävistä
porsaista, jotka pyöriskelivät ja tunkeilivat täysinäisten utareiden
ääressä, kuului lakkaamaton piipitys hry — hry — y — y! Ja vanha karju,
suvun esi-isä, joka tunnustukseksi ansioistaan oli saanut tilavan
yksinmaattavan karsinan, yhtyi meluun törähdyksillä, jotka tuntuivat
jättiläispasuunan puhalluksilta.
Mutta Petter Wittin aistimukset kohdistuivat vain vaaleaan pukuun.
Hän näki sen rakennuksen toisessa päässä röykyttävän porttia,
painavan säppiä, raivoavan ja seuhtovan. Ja vasempaan tai oikeaan
katsomatta syöksyi Witt suoraan päämääräänsä kohti, niin että muuan
vanha sianhoitaja, joka parhaillaan laitteli isoon ammeeseen maukasta
hakkelusta mädänneistä perunoista, keittiönjätteistä ja mäskistä, oli
kuukertua päistikkaa ammeeseen pelkästä säikähdyksestä.
Vihdoinkin! Hän seisoi Helga Munkin edessä, joka katseli häntä samalla
kertaa surullisin ja suuttunein silmäyksin.
"Neiti Munk", hän huudahti, "minun täytyy puhua kanssanne! Minun
täytyy."
Mutta karsinoissa syntyi suuri hämmästys.
"Öh, öh", päivitteli muuan vanha imisä, joka oli synnyttänyt useita
satoja porsaita maailmaan ja jota suunnaton makkarapaljous sai kiittää
olemassaolostaan, "öh, öh, mitä voi hänellä olla neiti Helgan kanssa
puhuttavaa! On hävytöntä tunkeutua tuolla tavoin kunnialliseen ja
säädylliseen läävään. Röhkikää, lapseni, röhkikää! Ei ole suinkaan
terveellistä teidän kuulla, mitä hän sanoo."
Ja nuoret porsaat röhkivät kaikesta sydämestään, niin että Helgan ja
Petterin täytyi huutaa lujasti, voidakseen kuulla toisiaan.
"Mitä tahdotte minusta?" huusi Helga. "Miksi ajatte minua takaa? Jos
tahdotte puhua kanssani, niin voittehan tulla tätini luo."
"Minulla ei ole mitään asiaa tädillenne", karjui Petter. Witt
maltittomasti; "teidän on kuultava, mitä minulla on sanottavaa! Koko
onneni on kysymyksessä!"
Mutta Helga katsoi häneen surullisesti. Saadakseen sanansa käsitetyiksi
oli hänen lähennettävä suunsa aivan Wittin korvanjuureen.
"Onnenneko, hra Witt! Kuinka se voisi riippua minusta! Meidän
tuttavuutemmehan on niin lyhyt, ja — parasta on, ettemme enää tapaa
toisiamme! Antakaa minun nyt mennä, kuuletteko!"
Hän tahtoi saada neiti Helgalle sanotuksi, että hän rakasti Helgaa,
että hän — oh, hän ei osannut ajatella, niitä tyhmiä ja tulisia sanoja
hän olisi tahtonutkaan lausua! Mutta siat tulivat väliin. Ne täyttivät
ilman kiukustuneella hornanmelskeellä.
Mitä olisivat hänen sanansa voineet tässä vaikuttaa. Niiden oli saatava
voimansa siitä, että tulvivat raikkaina hänen sydämestään; mutta
päteekö yksi ihmissydän sadan kärsän röhkimistä vastustamaan?
Hän väistyi syrjään ja antoi Helgan hiipiä ohi. Raskain, murheellisin
katsein hän näki vaalean puvun soluvan noiden monien karsinain riviä
pitkin.
Seuraavana hetkenä tullessaan raittiiseen ilmaan hän oli lentää suoraa
päätä tilanhoitaja Krappin syliin, joka seisoi ihan portin takana
ikäänkuin odottamassa jotakuta.
Hän hämmästyi tapaamisesta siinä määrin, että unohti vastata
tervehdykseen. Mutta niin kauan kuin hän oli tilanhoitajan
näköpiirissä, oli hänellä aivan ruumiillinen tunne siitä, että tutkiva
silmäpari seurasi hänen kulkuaan.