Heti kun Bertil Mossgordin vilustuminen oli jonkun verran tasaantunut,
päätettiin tehdä ajateltu anteeksipyyntövierailu Munksholmaan.
"Nyt sinun pitää käyttäytyä säädyllisesti", muistutti Matts Brille
Mossgordille.
"Et saa juoda itseäsi humalaan, jos siellä tarjotaan väkeviä", lisäsi
Petter Witt.
"Et nukahtaa istualle."
"Etkä laisinkaan kiroilla tai syljeskellä lattialle!"
"Sinun on esiinnyttävä naisasian puoltajana."
"Kuivattava jalkasi mattoon."
"Jätettävä piikatytöt rauhaan."
"Luuletteko, että me saamme mitään syödäksemme ja juodaksemme siellä?"
kysyi Mossgord.
"Ainakaan et sinä. Jos sinulle jotakin tarjotaan, niin on viisainta,
että vain kiität. Se vaikuttaa edullisesti."
Paremman tehon toiveissa he olivat vuokranneet kestikievarin vaunut.
Mossgord oli pukeutunut mustaan pitkään takkiin, päässä hänellä
oli korkea hattu ja käsissä vaaleat hansikkaat. Hän näytti peräti
juhlalliselta.
"Minusta tuntuu kuin olisin vielä kerran pääsemässä ripille", hän sanoi.
Heidät otti vastaan Rasmus-koira, jolle tuli vastustamaton halu käydä
hampaistaan riippumaan Mossgordin takinliepeisiin. Mossgord asteli
hermostuneesti edestakaisin ja yritti pitää sitä itsestään irti
pienillä varovilla potkuilla. Näytti siltä kuin hän ja Rasmus olisivat
pujottelehtineet kuviotanssissa.
"Kas niin, pikku koira, kas niin", haasteli hän suostutellen. "Kas
niin, koiraseni. Pieni, soma vou, vou, niin! Osaako se pikku haukku
istua?"
Mutta Rasmus ei varmastikaan osannut istua. Se kieppui yhä ympärillä
ja haukkui vimmatusti, ollen vähällä niellä itsensä pelkästä raivosta.
Vasta kun tallirenki hotaisi sitä ruoskalla, se hiukan tyyntyi.
"Se lienee tyhmä koira", arveli Mossgord hengästyneenä. "Muuten tiedän
varmasti, ettei ole mitään parempaa keinoa koiran tasaannuttamiseksi
kuin saada se istumaan. Jos se onnistuu, niin voi olla aivan huoletta.
Mutta tuo hurtta oli kaikkea sivistystä vailla."
Heidän täytyi odottaa hetkinen neiti Josefinaa. Tämä näyttäysi
viimein pukeutuneena vanhaan mustaan silkkileninkiin. Se oli hänen
vastaanottopukunsa. Hän tunsi, että se tuotti arvovaltaa.
He nousivat kaikki kolme ja kumarsivat, kun hän astui huoneeseen.
Ja Matts Brille esitteli itsensä kandidaatti Brilleksi,
historiantutkijaksi.
"Ystäväni ja minä", hän sanoi — "hra Witt, jonka neiti tunteekin, ja
varatuomari Mossgord — tulemme pahoittelemaan — ä-ä-äh — ikävää —
ä-ä-äh — kohtausta, joka sattui pari päivää sitten."
Kohtauksen päähenkilö mutisi jotakin, että se ei ollut tosiaankaan
mieluisa. Huoneen kaikki akkunat olivat ilmanpitävästi suljetut, ja
hän kylpi hiessä. Korkean hattunsa hän oli laskenut erään kuvapatsaan
päähän sohvan viereen, jolle hän oli istuutunut. Patsas esitti
erästä manalle mennyttä Munkia — kankipalmikkoista vanhaa ja synkkää
herrasmiestä, joka oli ammoin ollut isäntänä Munksholmassa. Ja oli
vaikea ratkaista, kumpi oli surullisemman ja katuvamman näköinen,
Mossgordko vai tuo elähtänyt tekotukan käyttäjä.
Kun erinäisten selvitysten jälkeen neiti Josefinalle lopultakin
valkeni, mitä kohtausta herrat oikeastaan niin pahoittelivat, tuntui
hän ottavan anteeksipyynnön suopeasti vastaan.
"Niin, minähän näin, että joku oli vedessä, eikä aina voi huomata eroa
ihmisen ja elukan välillä", hän sanoi. "Täällä muuten juoksee niin
paljon nuorta väkeä uimassa, ja minä olen sanonut heille, että minä en
tahdo mitään tietää moisesta sikamaisuudesta."
"Minä en ui koskaan", vakuutti Mossgord, "mutta katsokaas, olin
joutunut veteen tapaturmaisesti."
"Eikähän tuo kylmässä vedessä pulikoiminen voi olla hyödyllistäkään,
mutta nuoret tietysti aina uskovat olevansa viisaimpia."
"Lääkärit sentään myös väittävät sitä terveelliseksi", huomautti Matts
Brille.
"Lääkärit!" vähäksyi neiti Josefina; "ovatpa nekin oikeata valioväkeä.
Täällä makasi äskettäin muuan muonamies ja kuoli sormeensa tulleesta
ajoksesta."
"Ja se tapahtui tohtorin takia?"
"Hän ei antanut tuoda tohtoria. Ei, ei, hän sanoi, tohtori kenties vain
vie käsivarren, ja jos kerran on kuollakseen, niin minkäs sille mahtaa.
Niin, kyllähän ne tohtorit tunnetaan."
"Tänne tulee kai paljon matkustajia, jotka mielellään katselisivat
tilaa ja puistoa?"
"Kyllä, ja niistäkös on kiusaa. Äskenkin kävi täällä muuan
kaupittelemassa rotanloukkuja. Hänen mentyään huomasimme, että hän oli
käynyt sikotarhassa ja maalannut viikset kaikille porsaille."
Mossgord puuttui jälleen puheeseen.
"Niin, sellaisiahan ne ovat. Minun vanhempieni luona kävi kerran eräs,
jolla oli hammasjauhetta myytävänä; hän varasti irtokitalaen."
"Niin, mutta juuri tuollaisethan ne nykyään vallitsevat. Muutama päivä
sitten oli täällä poliittinen kokous kunnantalolla. Siellä esiintyi
muuan ministeri, joka oli ollut päivätyöläinen. Eipä voi näin ollen
ihmetellä, että piiat tulevat sellaisiksi kuin ovat! Tuskin viitsivät
enää kauhaa liikuttaa."
"Niin, piiat!"
"Mutta lukea romaaneja ne osaavat. Heille pitää tulla omat
novellilehtensä. Kauheata kerrassaan, mitä ihmiset nykyään
kirjoittelevat! Minä olen ollut eräässä renkaassakin..."
"Missä?"
"Lukurenkaassa! Voi hyväinen aika, kylläpä minä luin lakia
kirjakauppiaalle!"
"Mitä hän esitti puolustuksekseen?"
"Äsh, ei mitään! Minä sanoin hänelle: 'Luuletteko, että me elämme
sikoläävässä? Että uskallattekin tarjota meille sellaista!'"
"Niin, pitäisi ajatella nuorisoa."
"En soisi pahimman vihamiehenikään olevan tilanomistajattarena. —
Saanko tarjota mitään virvokkeita? Hiukan vadelmamehua ja vettä?"
"Tuhannen kiitosta, kun ei vain whiskyä!"
Hän lähti itse antamaan määräystä. Hänen mentyään ovesta Mossgord otti
hattunsa kankipalmikolta ja sanoi:
"Kiitä nyt vanhaa neitiä kauniisti hänen ylevistä lausunnoistaan,
Ferdinand!"
Neiti Josefina oli silminnähtävästi tullut hyvälle tuulelle, saatuaan
tilaisuuden keventää sydäntänsä noille siivoille nuorille herroille.
Hän tyrkytti heille mehua ja vettä; heidän piti kaikin mokomin juoda,
sillä siitä ei ollut täällä puutetta.
Ja hän ei ollenkaan estellyt, kun Matts Brille esitti pyynnön,
että hän ja hänen ystävänsä taidemaalari saisivat tehdä muutamia
arkistotutkimuksia kartanossa. Hän kehoitti heitä vain olemaan
varovaisia ja eritoten välttämään tupakoimista. Tilanhoitaja Krappin
tuli pitää silmällä, että he eivät poikenneet tästä määräyksestä, ja
hänen puoleensa oli heidän myöskin käännyttävä saadakseen avaimet.
Neiti Josefinan tätä selitellessä oli Mossgord anteliaasti valellut
kukkaruukkua sillä vadelmamehulla, joka oli tullut hänen annoksekseen.
Lopulta sitä tihkui aluslautasellekin.
Kunnon neiti joutuu ihmeisiinsä, ajatteli hän, nähdessään jo kasvienkin
saattava langeta juoppouden syntiin. Se antaa hänelle aihetta moneen
vakavaan tutkisteluun.