Kuinka oli Helga Munkin laita? Hänessä oli tapahtunut muutos. Hän
ratsasti nykyään hyvin harvoin liikkeelle, ei enää sadatellut eikä
polttanut pitkiä Sikaareja.
Ei, nyt oli tullut kirjojen vuoro. Hän tahtoi oppia tuntemaan maailmaa,
ja siinä hän otti kirjat avukseen. Hän luki kaikkea, mitä käsiinsä
sai. Pahaa ja hyvää, tyhmää ja viisasta sekaisin. Ja hänet täytti
samanlainen tietämättömän pelko kuin kokelaan, joka sukelluskellossa
lasketaan meren pohjalle.
Tuollaisiako ihmiset olivatkin! Noinko he tunsivat! Noinko he puhuivat
ja toimivat! Oliko tuo todellista — tuo voimakkaiden ja ihmeellisten
intohimojen myrskyisä vaihtelu? Oliko hänessä samoja mahdollisuuksia?
Kävikö hänenkin sielussaan tuollaisia vaarallisia maininkeja —
syvällä sopukoissa, missä hän ei itse kyennyt niitä vallitsemaan? Vai
kehittyikö sellaista vasta vuosien mukana?
Hän kysyi neiti Josefinalta. Neiti Josefina vastasi, että se oli vain
lorua ja teeskentelyä. Kirjojen sepittäjillähän täytyi olla jotakin
täytettä teoksiinsa.
Eräänä päivänä häädettiin muuan palvelustytöistä kartanosta
rakkausjutun takia. Hän oli käyttäytynyt alhaisesti ja kehnosti, sanoi
neiti Josefina.
Helga ajatteli Kaarinin lempeitä kasvoja, hänen ystävällisiä harmaita
silmiään, hänen ujoa esiintymistänsä. Oliko mahdollista, että
tuollaiseen ulkonaiseen kunnollisuuteen saattoi piiloutua kehnoa
halpamaisuutta?
Hänen täytyi saada lähempi selko asiasta. Ja eräänä sunnuntaina, kun
neiti Josefina oli kirkossa, hän lähti Krappin luo.
Krapp istui kumartuneena tähtikartan yli. Tähtitiede oli hänen monia
mielitekojaan, ja hän oli juuri saanut käsiinsä erinomaisen tutkielman
muutamista Kravun sikermän uusista kiertotähti-löydöistä.
Mutta tulijan nähdessään hän pani tähtikartan pois, ja kiharaisen
parran takaa tunkeusi leppeä hymy näkyviin.
"Kas vain, tännehän tulee tosiaan hienoja vieraita!"
"Krapp, mitä rakkaudella ymmärretään? Sanokaa, Krapp!" Hän oli huutanut
kysymyksensä Krappin korvaan, ja tilanhoitaja oli istunut valmiina
vastaanottamaan hänen sanansa niin kiitollisen hyväntahtoisena kuin
vähäkuuloiset useinkin antautuvat keskusteluun.
Mutta asian kuullessaan hän säikähtyi ja punastui hiusmartoa myöten.
"Rakkaudella? Niin, on tosiaankin vaikeata — hm, hm — vastata siihen.
Miten on neiti Helga johtunut sellaisiin ajatuksiin?"
"Täti on ajanut Kaarinin pois rakkauden tähden. Hän sanoo, että
Kaarinin rakkaus on alhaista ja huonoa. Minkävuoksi se oli sellaista?"
"Sitä on minun kerrassaan mahdoton sanoa. Jos neiti Helga välttämättä
tahtoo tietää sellaisista asioista, niin teidän on paras puhua niistä
tätinne kanssa."
"Kyllä kannattaisi! Hänen tapansa selitellä — sen tunnen.
Älkää suinkaan kuvitelko, että minä olen niinkuin tytöt teidän
nuoruudessanne. Niille voi syöttää joutavaa lorua, mutta minä olen
selvillä yhdestä ja toisesta seikasta, nähkääs. Olen lukenut paljon
ja — tuuminut paljon. Minun tarvitsee vain kuulla teidän ajatuksenne
sentähden, että tiedän teidät ihmiseksi — teidän oma sisäinen
ajatuksenne — rakas, hyvä Krapp."
"Minun ajatukseni — mistä sitten, neiti Helga?"
"Hyvä Jumala, rakkaudesta luonnollisesti. Onko täti mielestänne
oikeassa, väittäessään sitä heikkoudeksi ja luonteenlujuuden
puutteeksi, että antaa — tuon tunteen vallata itsensä? Katsokaas,
minähän olen paljon lukenut nykyaikaisesta naisesta. Ja onhan selvää,
että itsenäinen olemus voi aina löytää jonkun arvokkaan elämäntehtävän.
On muitakin kutsumuksia kuin ruokkia lapsia ja kutoa sukkia. Mutta
onhan miehilläkin elämäntehtävänsä, ja kuitenkaan eivät he luovu
rakkaudesta — sanokaa, minkätähden me naiset emme siis myöskin voisi
rakastaa ja silti olla ihmisiä?"
Hän oli tarttunut tilanhoitajan takinrinnukseen ja huutanut hänen
korvansa juuressa. Nyt hän seisoi punaisena ja innostuneena odottaen
vastausta.
Mutta Krapp kaikkosi hänestä ja alkoi hypistellä tähtikarttaa.
"Hm, hm — pikku neiti Helga-parka! Niin, pikku neiti Helga-parka."
"Minkätähden säälittelette minua? Sanokaapas, Krapp, minkätähden?" Ja
hän karttoi Krappin katsetta. "Siksikö, että — minun on täytynyt luvata
olla menemättä naimisiin?"
Krapp tuumi kotvasen.
"Ei, en siksi, vaan syystä että te kyselette niin paljon sellaisia
seikkoja, joihin ei kukaan muu kuin te itse voi vastata. Se osoittaa
minulle, että te ette tunne itseänne täysin varmaksi."
"Tahdotteko vastata minulle kysymykseen, johon te voitte vastata — ja
ainoastaan te? Jos te rakastaisitte onnettomasti, niin toivoisitteko
silloin, että te ette koskaan olisi oppinut tuntemaan, mitä rakkaus on?"
Krapp silmäili Helgaa kirkkaalla ja levollisella katseellaan.
"En, neiti Helga — en, sitä en tekisi. Minulla kenties on se tunne, ja
olen aina tiennyt, että se ei johtaisi minua mihinkään onneen. Mutta
minun olisi mahdoton toivottaa sitä pois elämästäni. Se on antanut
minulle syvän ja vakavan sisällyksen, ja kun täältä kerran erkanen
— kun olen ulkopuolella kaikkien maallisten toivomusten ja — hm —
halujen, tiedän sen tunteen silloin esiintyvän onnenani."
Helga huokasi.
"Minusta tuntuu — että se onni — kun kaikki on kuitenkin loppunutta..."
Hän reipastausi ja kohotti päätänsä. "En muuten paljoakaan usko niin
sanottuun suureen rakkauteen! Järjetöntähän on yhtäkkiä kiintyä vento
vieraaseen ihmiseen siinä määrin, ettei luule voivansa elää ilman
häntä."
"Niin, niin, neiti Helga, hyväpä teille, jos olisitte oikeassa!"
"Voitte olla huoletta. Minä en ole mikään sellainen. Hyvästi, Krapp,
kiitos haastelustanne. Se oli hauskaa..."
Ja hän riensi pihan yli, Krappin seuratessa häntä akkunasta
katseellaan, kunnes tyttö vilahti ulos portista.
Mutta toden teolla Helga uskoi enemmän kuin koskaan siihen suureen
rakkauteen, ja hän pelkäsi sitä...
Niin, semmoisen kauhun hän oli saanut, että hän tuskin uskaltausi
ulkosalle. Sillä se vaani heti ulkopuolella — tuolla metsässä. Siellä
se istui maalauslippaineen, telineineen ja värilautasineen, ja jos
se vain näki hänestä vilahduksenkaan, niin se ajoi häntä takaa läpi
orjantappurapensaiden ja yli mättäiden.
Illalla istuessaan neiti Josefinan kanssa suuressa arkihuoneessa hän
kysyi:
"Sanokaa minulle, täti Fiina, — Edla Munk, olikohan totta, että hän
kuoli onnettomaan rakkauteen?"
"Loruja! Hän kuoli keuhkotautiin — tuberkeleihin, niinkuin nykyään
sanotaan. Yksi kuolee yhdestä ja toinen toisesta syystä. Varo sinä vain
vilustumasta! Nyt on aamukaste kovin runsas."
Mutta Krapp oli lopuksi päivää kerrassaan menettänyt kiintymyksensä
Kravun sikermän kiertotähtiin.