Niin pian kuin sumuisen punainen aamuaurinko ensimäisellä
valoviirullaan ilmoitti uuden päivän koittaneen, herätti Matts Brille
toverinsa ja komensi: "Airot ulos." He näkivät nyt ihan edessään
Munksholman ympäristön metsät mustana muurina.
Mutta yhäti oli tyventä, ja työlääksi kävi saada yön kangistamat ja
kipeät lihakset toimintaan. Mossgord kieltäysi kerrassaan soutamasta.
Mieluummin he saivat menetellä hänen suhteensa miten tahtoivat,
heittää hänet mereen tai sitoa mastoon tai antaa hänelle kaivovettä
juodakseen tai heitellä häntä tyhjillä olutpulloilla. Hän ei taipunut
koskemaankaan airoihin.
Matts Brille yritti ehtimiseen tavata neiti Tuttanin katsetta. Mutta
neiti Tuttan ei tiennyt, mistä se johtuikaan — nyt tässä aikaisessa
aamunkoitteessa ja heidän kaikkien maattua tuolla veneen pohjalla
purjeen alla — häntä hävetti katsoa Brilleen.
Ja hän ei _voinut_ unohtaa, että Brille joka tapauksessa oli kuorsannut.
He lähestyivät rantaa. Munksholman metsään pisti pieni lahti. He
aikoivat mennä siellä maihin.
Mutta äkkiä kuului kovaa rausketta kölin alta. Veneen keskikohta
kohoutui, ja keula painui syvälle hiekkaan.
He olivat juuttuneet lujasti karille parinsadan kyynärän päässä
rannasta. Samalla oli alkanut tuulla. Muutamia maininkeja vyöryi
lahdekkeella, ja sellainen aalto oli siepannut veneen selkäänsä ja
nostanut sen matalikolle.
He kyllä sauvoivat, hikoilivat ja noituivat, mutta mikään ponnistelu ei
auttanut heitä liikkeelle.
"Tämä ei kelpaa", virkkoi Petter Witt viimein. "Venettä on
kevennettävä. Minä olen kyllä valmis kahlaamaan tai uimaan rannalle."
"Vene keventyisi enemmän, jos Mossgord lähtisi", arveli Matts Brille.
Mutta Mossgord vakuutti, että hän ei ikinä laskeutuisi mereen. Hänellä
oli ainakin kymmenen eri tautia, joista kukin riitti hänet tappamaan,
ja kaikki kymmenen käyttäisivät varmasti tilaisuutta, jos hän taipuisi
noin päättömään tekoon. Niinpä täytyi Petter Wittin lähteä. Neiti
Tuttanin kääntäessä selkänsä hän riisuutui, kääri kokoon vaatteensa
ja astui yli laidan. Pidellen vaatemyttyä korkealla päänsä päällä
kahlasi hän maata kohden. Vesi ei ulottunut missään rinnan puoliväliä
ylemmä; piankin oli hän maissa ja täysissä pukeissa. Vene ei kuitenkaan
tuntunut riittävästi keventyneen. He sauvoivat yhä hiestyksissään.
Lopulta olivat he ankarassa työssä kaikki kolme. Neiti Tuttan ja Matts
Brille sauvoivat kumpikin airoilla, ja Mossgord työnsi kumpaakin takaa
yhtaikaa.
Mutta mitä...? Neiti Tuttan kääntyi vielä kerran selin, ja Mossgord
alkoi riisuutua. Hän pysähtyi tuon tuostakin tekemään vastaväitteitä
vilkkaasti liikehtien. Mutta vaatekappaleet karisivat yksitellen, —
ensin takki, liivit, housut, kengät, sitten poimupaita, paksu harmaa
villapaita, siihen kuuluvat alushousut, vatsavyö, pari harmaita
villasukkia.
Ja Mossgord seisoi tuossa pallonpyöreänä ja valkoisena kuin iso
munavaahtoleivos. Vain valkoisen lakkinsa oli hän jättänyt päähänsä ja
heittänyt hartioilleen vatsavyön, jottei vilustuisi.
Mutta vielä oli tehtävä muutamia ennakkovalmistuksia Ensin pisti yksi
varvas ulos, sitten koko sääri. Vilkkaasti väiteltyään Matts Brillen
kanssa loiskahti lopulta koko mies veteen.
Veneen nyt loitotessa hän alkoi rämpiä maata kohden, arasti
tunnustellen jaloillaan joka askeltansa.
Taivalta oli vielä noin seitsemän syltä, kun hän menetti jalansijansa,
horjui, pudotti vaatemytyn ja kaatui ulvahtaen pitkäkseen, veden
roiskuessa ympärilleen.
Yrittämättäkään nousta hän jäi virumaan matalassa vedessä ja potki,
pärskyi ja aivasteli, sai vettä suuhunsa ja huusi apua. Häntä
innostuttaakseen Petter Witt heilutteli hattuaan ja hurrasi kolmasti
pitkään ja kolmasti lyhyeen.
Mutta Mossgord ei lainkaan välittänyt tästä suosionosoituksesta. Sitten
vähitellen päästyänsä jaloilleen ja saatuansa syljeksityksi pari litraa
vettä hän ensi sanakseen karjaisi: "Pöllö!"
Äkkiä kahisi vesaikko Petter Wittin takana, niinkuin olisi iso tiikeri
työntymässä kaislikkoon. Voimakas naisääni huusi:
"Mitä julkeattekaan tehdä? Ettekö tiedä, että uinti on täällä
kiellettyä? Ettekö osaa lukea?"
Petter Witt tunsi äänen. Siellä oli itse neiti Josefina Munk. Nyt
vasta hän näki, että ihan vieressä oli naulattuna taulu, johon oli
kirjoitettu: "Uiminen kielletty".
Mutta vedessä seisoi Mossgord. Kaikki hänen tavallinen varmuutensa
oli mennyttä. Peljästyksissään hän oli ottanut lakin päästään ja
koetti verhota alastomuuttaan vaatemytyllä, jonka oli siepannut
vedestä. Varmistuttuansa siitä, että iso tiikeri oli jälleen kadonnut
viidakkoon, hän rohkeni kahlata maihin, pukeakseen märät vaatteet
ylleen, ja lähti kotiinsa majataloon, yhä kiivaasti noituen Petter
Wittiä.
Koko sen päivän hän oli vuoteen omana. Seuraavana päivänä tuli hän
ryömien aamiaispöytään. Hänen lihavuutensa oli saanut vihertävän
vivahduksen kuin homehtuva juusto, ja hänen yskänsä muistutti
nälistyneen ketun haukuntaa.
"Olen pelkkä varjoni", ähki hän. "Olen saanut äh — vilustuksen —
möh, hrömen, öhö, öhö — vilust — hrakk, hrakk, pthyi — vilustuksen,
hemmetissä, niin että kapakoitsija voi nyt huoletta antaa koiralleen
lomaa, sillä minä kyllä peloitan maankiertäjät, jos niitä tänne tulee."
Matts Brille oli tulta ja tappuroita, kuullessaan puhuttavan, että
neiti Josefinakin oli ollut mukana aamuisessa näytelmässä.
"Nyt", hän sanoi, "nyt on meillä tilaisuus, joka antaa meille
kaikki voiton mahdollisuudet! Meidän on lähdettävä herraskartanoon
pyytämään neiti Munkilta anteeksi! Sillä tavoin saamme jalkamme oven
sisäpuolelle, ja niin pitkälle kerran päästyämme —"
"Minä luulin, että sinun ajatuksesi olivat toisella suunnalla", sanoi
Petter Witt. "Neiti Matthisen."
"Ole vaiti! Onko hän mikään nainen? Aamulla — soutaessani häntä tänne
satamaan — minut ihan tenhosi luonnon kauneus. 'Ihanaa', sanoin,
'ihanaa! Katsokaas aurinkoa — vettä — sinitaivasta!' Mutta mitä hän
vastasi? 'Minä tahdon kotiin nukkumaan, hra Brille. En ole saanut unen
hiventäkään silmiini! — Te kuorsasitte niin kauheasti veneessä.' Onko
hän mikään nainen? Onko hän — onko? Ei, kiitos, siitä sukupuolesta
olen saanut tarpeekseni! Sen sanoinkin hänelle. Ja tänä iltana hän
matkustaa."
"Se olikin parasta, mitä hän saattoi tehdä, saadaksemme Munksholman
jutun käyntiin. Hänelle pitäisi oikeastaan antaa prosentti pikaisesta
paljastautumisestansa."
"Prosentti! Sen hän voisi kernaasti saada, mutta sydäntäni ei koskaan."