Paikkakunnalla, jonne he nyt olivat tulleet, muisteltiin
sittemmin, että sikäläisessä kievaritalossa oli kerran muuan
lihava kööpenhaminalainen herrasmies yksinään syönyt kokonaisen
kinkun. Kenties se oli totta; ainakin myönsi Mossgord sinä päivänä
saavuttaneensa syöntiennätyksen.
Sillävälin Matts Brille ja neiti Tuttan astelivat polkua pitkin
harmaanvihreiden vainioiden välissä, kunnes saapuivat pienelle
vihreälle niitylle kiviojan partaalle.
Ojan kivitystä kiipeili vihreä karhunmarjapensas viattomine valkoisine
kukkineen. Pikkuinen nenäkäs pihlaja, joka varmastikin oli itse
kylväytynyt karuun maaperään, kumartui noiden kahden nuoren yli aivan
kuin kuuntelemaan niiden haastelua, — ja heijasti elämäniloa punaisista
marjatertuistaan.
Matts Brillen oli ollut heti otettava taskustaan runonsa "Onneni
venho", ja hän lausui sen nyt tunteellisesti ja pontevasti. Paperi
oli tosin käynyt laikulliseksi suolavedessä, ja varsinkin olivat
sanat: "ma armahan sain" haalistuneet valtavaan tahraan, joka ulottui
melkein koko sivun yli. Mutta Brillestä se tuntui tulvivan rakkautensa
vertauskuvalta.
Ja kun hän kysyi neiti Tuttanilta, huoliko tämä runosta näin
huonossakin kunnossa, säilyttääkseen sen muistona sepittäjästä ja
näistä hetkistä, — silloin neiti Tuttan otti sen ja pisti miehustansa
sisäpuolelle sekä palkitsi runoilijaa säteilevällä katseella. Ja neiti
Tuttan sanoi, ettei hän ollut koskaan kuullut tai lukenut mitään niin
kaunista. Eikä hän ollut koskaan aavistanut, että Matts Brillellä oli
sellainen runosuoni — tai oikeammin, hän oli kyllä kenties aavistanut,
mutta hän ei olisi voinut uskoa, että hra Brille osasi kirjoittaa
niin — tai — niin, hän ei oikein tiennyt mitä hra Brille olikaan
tarkoittanut tai ollut tarkoittamatta.
Tämä päättyi siihen, että neiti Tuttan ihan hukkui suloiseen
hämmennykseen, ja Matts Brille käytti tilaisuutta lausuakseen
runonsa uudelleen. Hän osasi sen ulkoa, mutta neiti Tuttan veti
käsikirjoituksen esiin ja seurasi sormellaan rivi riviltä.
Ja sitten? Niin, ainoana todistajana esiintynyt pikku pihlaja ei
liene ollut oikein taattu salaisuuksien säilyttäjä. Kuinka olisi
muutoin voinut tulla ilmi, että Matts Brille nyt katsoi otolliseksi
suudella neiti Tuttania? Mitä välitti hän neiti Tuttanin typistyneestä
alahuulesta tai hieman liian pitkästä ylähuulesta? Hän suuteli ja tunsi
suudelmiinsa vastattavan, ja kumpainenkin leijui siihen taivaaseen,
missä elämän pienet vajavuudet ja virheet katoavat.
Mutta äkkiä kavahti neiti Tuttan seisaalle: hän oli tuntenut
pihtihännän — niskassansa, luullakseen. Pihtihännät olivat
inhoittavimpia ja iljettävimpiä hyönteisiä, mitä hän tiesi, ja ellei
hän saisi sitä pois, kuolisi hän kauhuun. No, Matts Brillen täytyi
aukaista muutamia hakasia, ja hän ei löytänyt mitään pihtihäntää, mutta
sensijaan hän painoi pari suudelmaa valkoiselle, hieman luisevalle
kaulalle.
Joka suutelon välillä kirkaisi neiti Tuttan ja kielteli:
"Äsh ei, älkää nyt, hra Brille!" mutta hra Brille ei hellittänyt. Ja he
olivat kovin onnellisia.
* * * * *
Myöhemmin he päivällisellä majatalossa tekivät sovinnon Petter Wittin
ja Mossgordin kanssa. Kumpainenkaan ei puhunut siitä, mitä oli
tapahtunut niityllä, mutta ainakin Petter Witt huomasi heidän silmiensä
loisteen ja teki omia johtopäätöksiään.
Samassa hänen ajatuksensa siirtyivät Helga Munkiin ja tämän vaaleaan
pukuun, joka aina hävisi puiden väliin, ja hän vannoi itsekseen vielä
tavoittavansa sen, vaikka hänen pitäisi viettää vuosikausia tuolla
metsässä kuin lumottuna ritarina.
Ja hän nousi puhumaan innostunein sanoin rakkaudesta. "Rakkaus", hän
haastoi, "opettaa linnut laulamaan. Rakkaus kehittää taiteilijat
luomaan teoksiaan. Rakkaus saa meidät tekemään suurimmat hullutuksemme,
suorittamaan mainehikkaat urotyömme. Se nostattaa meidät itsemme
yläpuolelle ja avaa taivaan portit. Minä juon sen maljan! Ne, jotka
tuntevat rakkauden merkityksen, eivät anna toisten koskettaa huulillaan
lasia, josta ovat juoneet rakkauden maljan."
Hän sinkautti lasinsa huoneen nurkkaan pirstaleiksi. Neiti Tuttan
ja Matts Brille nousivat innostuneina tekemään samaten, ja heidän
katseensa osuivat yhteen.
Mutta Mossgord vain särpi viininsä rauhallisesti ja kaatoi lasiinsa yhä
lisää.
Kun heidän sitten tuli illalla palata kotiin, lepäsi meri nukahtaneena,
peilikirkkaana ja hiljaisena kuutamon läikkeessä, joka kuvavirtana
välkkyi sen kalvossa. Tuntui vain heikkoa tuulenvärettä, ja vene
lipui verkkaan ja aivan äänettömästi eteenpäin. Suurine purjeineen se
muistutti jättiläismäistä yöperhosta.
Mutta he eivät olleet ehtineet puolitiehenkään matkaa, kun tuli ihan
tyven. Ei päästy paikalta mihinkään. Oli tartuttava airoihin.
Mossgordinkin täytyi soutaa. Hän pani närkästyneesti vastaan, mutta
hänet uhattiin laskea maihin muka läheiselle asumattomalle saarelle,
missä hän sitten menehtyisi nälkään ja janoon.
He soutivat rakkoja käsiinsä. He soutivat hartiansa helliksi ja
turvonneiksi. Ja vähitellen taukosi puhelu. Kuului vain kiukkuisen
kiivaasti vedeltyjen airojen siukumista.
Ja sitten katosi kuu. Yö kietoi kostean, harmaan vaippansa
huvimatkailijain ympäri. Matts Brille tuli ajatelleeksi, että hän ehkä
sittenkin oli suunnitellut päivänsä tyhmästi.
Ja neiti Tuttan oli alkanut säikkyä. He olivat kerran nähneet pari
laivan sivulyhtyä tuikahtavan esiin ihan lähellään, ja nyt istui neiti
Tuttan tuskitellen yhteentörmäyksen vaaraa. Äkkiä veti Matts Brille
airot veneeseen.
"En oikein tiedä, missä olemme. Näinköhän soudamme väärään suuntaan!"
"Sepä kaunista! Eikö sinulla ole kompassia?"
"Ei."
"Eikä mitään juotavaakaan?" Tämä oli Mossgordin valittava ääni.
"Ei yhtään pisaraa."
"Mitä kello on?"
"Hiukan yli kahdentoista. On parasta ankkuroida tähän, kunnes aamu
valkenee."
He alkoivat puhella, mutta tuulettomalla säällä tuntui olevan sama
vaikutus keskusteluun kuin purjeisiin; se herpautui.
Niinpä ojentausivat he kaikin veneen pohjalle ja levittivät purjeet
ylitseen. He aikoivat nukkua.
Mutta mikä ääni kohosikaan Matts Brillen puoliavoimilta huulilta ja
vähitellen kiiri kirkasta vedenkalvoa pitkin kuin myrskyn kohina?
Mossgord, joka itse kuorsasi, heräsi ja tuuppasi häntä kylkeen. Petter
Witt töykkäsi häntä myöskin. "Sinä kuorsaat, Matts, sinä kuorsaat! Etkö
voi olla hiljaa, senkin nauta?"
Mutta Matts Brille kuorsasi yhä; häntä tyrkittiin taas, eikä siitä
ollut apua.
Vain yksi ei häntä tyrkkinyt. Mutta itse hän sai sitä kovemman
kolauksen sydämeensä. Siis hän todellakin kuorsasi! Mossgord oli
puhunut totta. Mutta entä se kaikki muu? Falsterilla asuva mielitietty,
ja hänen rakkautensa huikentelevaisuus...?
Ja veneen hiljalleen keinuessa alallaan ja Matts Brillen jyrisevien
kuorsausten kaikuessa koetti neiti Tuttan turhaan sovittaa noita
soraääniä "Onneni venhoon", jonka kauniit sanat vieläkin soivat hänen
sielussaan.