XV.

Paikkakunnalla, jonne he nyt olivat tulleet, muisteltiin

sittemmin, että sikäläisessä kievaritalossa oli kerran muuan

lihava kööpenhaminalainen herrasmies yksinään syönyt kokonaisen

kinkun. Kenties se oli totta; ainakin myönsi Mossgord sinä päivänä

saavuttaneensa syöntiennätyksen.

Sillävälin Matts Brille ja neiti Tuttan astelivat polkua pitkin

harmaanvihreiden vainioiden välissä, kunnes saapuivat pienelle

vihreälle niitylle kiviojan partaalle.

Ojan kivitystä kiipeili vihreä karhunmarjapensas viattomine valkoisine

kukkineen. Pikkuinen nenäkäs pihlaja, joka varmastikin oli itse

kylväytynyt karuun maaperään, kumartui noiden kahden nuoren yli aivan

kuin kuuntelemaan niiden haastelua, — ja heijasti elämäniloa punaisista

marjatertuistaan.

Matts Brillen oli ollut heti otettava taskustaan runonsa "Onneni

venho", ja hän lausui sen nyt tunteellisesti ja pontevasti. Paperi

oli tosin käynyt laikulliseksi suolavedessä, ja varsinkin olivat

sanat: "ma armahan sain" haalistuneet valtavaan tahraan, joka ulottui

melkein koko sivun yli. Mutta Brillestä se tuntui tulvivan rakkautensa

vertauskuvalta.

Ja kun hän kysyi neiti Tuttanilta, huoliko tämä runosta näin

huonossakin kunnossa, säilyttääkseen sen muistona sepittäjästä ja

näistä hetkistä, — silloin neiti Tuttan otti sen ja pisti miehustansa

sisäpuolelle sekä palkitsi runoilijaa säteilevällä katseella. Ja neiti

Tuttan sanoi, ettei hän ollut koskaan kuullut tai lukenut mitään niin

kaunista. Eikä hän ollut koskaan aavistanut, että Matts Brillellä oli

sellainen runosuoni — tai oikeammin, hän oli kyllä kenties aavistanut,

mutta hän ei olisi voinut uskoa, että hra Brille osasi kirjoittaa

niin — tai — niin, hän ei oikein tiennyt mitä hra Brille olikaan

tarkoittanut tai ollut tarkoittamatta.

Tämä päättyi siihen, että neiti Tuttan ihan hukkui suloiseen

hämmennykseen, ja Matts Brille käytti tilaisuutta lausuakseen

runonsa uudelleen. Hän osasi sen ulkoa, mutta neiti Tuttan veti

käsikirjoituksen esiin ja seurasi sormellaan rivi riviltä.

Ja sitten? Niin, ainoana todistajana esiintynyt pikku pihlaja ei

liene ollut oikein taattu salaisuuksien säilyttäjä. Kuinka olisi

muutoin voinut tulla ilmi, että Matts Brille nyt katsoi otolliseksi

suudella neiti Tuttania? Mitä välitti hän neiti Tuttanin typistyneestä

alahuulesta tai hieman liian pitkästä ylähuulesta? Hän suuteli ja tunsi

suudelmiinsa vastattavan, ja kumpainenkin leijui siihen taivaaseen,

missä elämän pienet vajavuudet ja virheet katoavat.

Mutta äkkiä kavahti neiti Tuttan seisaalle: hän oli tuntenut

pihtihännän — niskassansa, luullakseen. Pihtihännät olivat

inhoittavimpia ja iljettävimpiä hyönteisiä, mitä hän tiesi, ja ellei

hän saisi sitä pois, kuolisi hän kauhuun. No, Matts Brillen täytyi

aukaista muutamia hakasia, ja hän ei löytänyt mitään pihtihäntää, mutta

sensijaan hän painoi pari suudelmaa valkoiselle, hieman luisevalle

kaulalle.

Joka suutelon välillä kirkaisi neiti Tuttan ja kielteli:

"Äsh ei, älkää nyt, hra Brille!" mutta hra Brille ei hellittänyt. Ja he

olivat kovin onnellisia.

* * * * *

Myöhemmin he päivällisellä majatalossa tekivät sovinnon Petter Wittin

ja Mossgordin kanssa. Kumpainenkaan ei puhunut siitä, mitä oli

tapahtunut niityllä, mutta ainakin Petter Witt huomasi heidän silmiensä

loisteen ja teki omia johtopäätöksiään.

Samassa hänen ajatuksensa siirtyivät Helga Munkiin ja tämän vaaleaan

pukuun, joka aina hävisi puiden väliin, ja hän vannoi itsekseen vielä

tavoittavansa sen, vaikka hänen pitäisi viettää vuosikausia tuolla

metsässä kuin lumottuna ritarina.

Ja hän nousi puhumaan innostunein sanoin rakkaudesta. "Rakkaus", hän

haastoi, "opettaa linnut laulamaan. Rakkaus kehittää taiteilijat

luomaan teoksiaan. Rakkaus saa meidät tekemään suurimmat hullutuksemme,

suorittamaan mainehikkaat urotyömme. Se nostattaa meidät itsemme

yläpuolelle ja avaa taivaan portit. Minä juon sen maljan! Ne, jotka

tuntevat rakkauden merkityksen, eivät anna toisten koskettaa huulillaan

lasia, josta ovat juoneet rakkauden maljan."

Hän sinkautti lasinsa huoneen nurkkaan pirstaleiksi. Neiti Tuttan

ja Matts Brille nousivat innostuneina tekemään samaten, ja heidän

katseensa osuivat yhteen.

Mutta Mossgord vain särpi viininsä rauhallisesti ja kaatoi lasiinsa yhä

lisää.

Kun heidän sitten tuli illalla palata kotiin, lepäsi meri nukahtaneena,

peilikirkkaana ja hiljaisena kuutamon läikkeessä, joka kuvavirtana

välkkyi sen kalvossa. Tuntui vain heikkoa tuulenvärettä, ja vene

lipui verkkaan ja aivan äänettömästi eteenpäin. Suurine purjeineen se

muistutti jättiläismäistä yöperhosta.

Mutta he eivät olleet ehtineet puolitiehenkään matkaa, kun tuli ihan

tyven. Ei päästy paikalta mihinkään. Oli tartuttava airoihin.

Mossgordinkin täytyi soutaa. Hän pani närkästyneesti vastaan, mutta

hänet uhattiin laskea maihin muka läheiselle asumattomalle saarelle,

missä hän sitten menehtyisi nälkään ja janoon.

He soutivat rakkoja käsiinsä. He soutivat hartiansa helliksi ja

turvonneiksi. Ja vähitellen taukosi puhelu. Kuului vain kiukkuisen

kiivaasti vedeltyjen airojen siukumista.

Ja sitten katosi kuu. Yö kietoi kostean, harmaan vaippansa

huvimatkailijain ympäri. Matts Brille tuli ajatelleeksi, että hän ehkä

sittenkin oli suunnitellut päivänsä tyhmästi.

Ja neiti Tuttan oli alkanut säikkyä. He olivat kerran nähneet pari

laivan sivulyhtyä tuikahtavan esiin ihan lähellään, ja nyt istui neiti

Tuttan tuskitellen yhteentörmäyksen vaaraa. Äkkiä veti Matts Brille

airot veneeseen.

"En oikein tiedä, missä olemme. Näinköhän soudamme väärään suuntaan!"

"Sepä kaunista! Eikö sinulla ole kompassia?"

"Ei."

"Eikä mitään juotavaakaan?" Tämä oli Mossgordin valittava ääni.

"Ei yhtään pisaraa."

"Mitä kello on?"

"Hiukan yli kahdentoista. On parasta ankkuroida tähän, kunnes aamu

valkenee."

He alkoivat puhella, mutta tuulettomalla säällä tuntui olevan sama

vaikutus keskusteluun kuin purjeisiin; se herpautui.

Niinpä ojentausivat he kaikin veneen pohjalle ja levittivät purjeet

ylitseen. He aikoivat nukkua.

Mutta mikä ääni kohosikaan Matts Brillen puoliavoimilta huulilta ja

vähitellen kiiri kirkasta vedenkalvoa pitkin kuin myrskyn kohina?

Mossgord, joka itse kuorsasi, heräsi ja tuuppasi häntä kylkeen. Petter

Witt töykkäsi häntä myöskin. "Sinä kuorsaat, Matts, sinä kuorsaat! Etkö

voi olla hiljaa, senkin nauta?"

Mutta Matts Brille kuorsasi yhä; häntä tyrkittiin taas, eikä siitä

ollut apua.

Vain yksi ei häntä tyrkkinyt. Mutta itse hän sai sitä kovemman

kolauksen sydämeensä. Siis hän todellakin kuorsasi! Mossgord oli

puhunut totta. Mutta entä se kaikki muu? Falsterilla asuva mielitietty,

ja hänen rakkautensa huikentelevaisuus...?

Ja veneen hiljalleen keinuessa alallaan ja Matts Brillen jyrisevien

kuorsausten kaikuessa koetti neiti Tuttan turhaan sovittaa noita

soraääniä "Onneni venhoon", jonka kauniit sanat vieläkin soivat hänen

sielussaan.

Keveä kesäinen tarina · 第 20 / 36 题