He olivat purjehtineet tunnin verran. Matts Brille oli sovittanut
itsensä ja neiti Tuttanin siten, että purje eroitti heidät kahdesta
matkustajastaan. Valkoisen purjekankaan takana saattoivat he istua
jutellen melkein yhtä hyvin kuin olisivat olleet kahden kesken.
Mutta Mossgordin kasvoilla kuvastui levottomuuden ja huolestuksen ilme,
jollainen oli muutoin vierasta hänen järkkymättömälle luonteelleen.
Viimein hän virkkoi:
"Anteeksi, että kysyn — milloin laskemme maihin?"
"En tiedä. Kenties parin tunnin kuluttua."
"Parin tunnin! Ei käy laatuun!"
"Miksikä ei kävisi laatuun? Se olisi hauska tietää."
"Tietysti senvuoksi, että meidän täytyy saada aamiaista."
"Sepä ei ole minun asiani. Me, jotka olemme veneen vuokranneet, olemme
murkinoineet."
"Niin, mutta me toiset? Kuules nyt, Matts hyvä, oleppa nyt hieman
sävyisä ja esiinny kuten tosikristityn tulee. Sinä et suinkaan tahtone
pakoittaa kahta rakasta ystävääsi istumaan täällä menehtymässä nälkään
ja janoon."
"En tiedä muuta neuvoa kuin että sinä ja Petter vedätte pitkää tikkua,
kumpi teistä on teurastettava ja syötävä."
"Sinun pitää nyt poiketa rantaan ja laskea meidät maihin, kuuletko."
"En voi, Mossgord hyvä, en voi. Ranta on kovin laakaa tuolla... Vene
saattaisi tarttua pohjaan. Mutta tehän voitte uida — se on erinomaista
voimistelua — vain neljännesvirsta rantaan."
"Sitä me emme halua, senkin aasi."
"No, se on teidän asianne."
Oltiin tovi vaiti. Mossgord näytti loukatulta epäjumalan kuvalta, eikä
Petterkään voinut kieltää tuntevansa kiihtyvää hiukaisua.
Mossgord sai käsiinsä hummerirasian. Siinä oli muutamia jätteitä,
jotka hän kopeloitsi kokoon. Petter Wittillä oli makeisia matkassaan.
He tyhjensivät koko laatikon. Lopuksi he saivat kumpikin suuhunsa
sikaarin — noita karkeatekoisia mossgordilaisia — pureksivat
niitä surumielisinä, sytyttivät ja sauhuttelivat niinkuin olisivat
tavoittaneet pöllähdyksistä ravintoa.
"Varmastikin olen laihtunut vähintään kilon", huokasi Mossgord. "Ei
käy helpoksi päästä takaisin entiseen painoonsa. Tämä retki koituu
kalliiksi."
Matts Brille ilmestyi purjeen alta näkyviin.
"Tämä on ihana purjehdusretki, eikö totta?"
"Kuule nyt sydämesi ääntä, Matts", pyysi Petter Witt.
"Mossgordhan kuolee nälkään."
Matts Brille hymyili.
"Olemme tulleet pikku lahdelle. Täällä on muutamia venelaitureita,
laskeaksemme maihin, ja erinomainen majatalo lähellä — kuuluisa
ruokapaikka! Mossgord, veikkoseni — onko minulla mitään mielitiettyä
Falsterilla?"
"Sehän oli pelkkää pilaa, senhän tiedät!"
"Niin, mutta minähän olen kovin vaihtelevainen. Kukaan ei tahdo mennä
naimisiin kanssani. Kuorsaan — antaudun uuteen rakkausseikkailuun
kerran kuussa. Minun sietänee vilvoitella itseäni pitemmällä
purjehdusretkellä."
"Lopeta jo! Sinä olet miesten parahin! Sinun uskollisuutesi ystävänä,
uskomattoman sitkeä kiintymyksesi niihin, joista olet kerran alkanut
pitää, sinun ylväs ja suopea luonteesi, nehän kaikki ovat tunnettuja
tosiasioita. Ja sinäkö kuorsaisit! Ha, ha, ha — sinä, joka nukut kuin
kielo — milloin ylipäätänsä nukutkaan. Sillä me olemme viettäneet
yhdessä useita öitä, jolloin sinä..."
"No, no, älä nyt liioittele!"
"Sanalla sanoen, Petter Witt ja minä olemme yhtä mieltä siitä,
että tyttö, joka kerran saa sinut mieheksensä voi katsoa itsensä
onnelliseksi. Hö, hö, hö! Eikö totta, Petter?"
"Ho, ho! Siispä käännymme! Vasempaan peräsin neiti — lujasti vasempaan!
Neiti Matthisen ja minä olemme muuten ajatelleet joka tapauksessa
poiketa täällä maihin."