"Hei", tuumi Matts Brille seuraavana aamuna herätessään "Ihanampana
ei luonto olisi koskaan voinut tervehtiä rakkauteni syntymäpäivää!
Taivas heloittaa sinisenä kuin armaani silmät; aurinko loistaa kuin
suuri onnenraha! Kun me, Tuttan ja minä, piakkoin purjehdimme selälle,
huojuttelee heikko tuulenväre puiden lehtiä, ja silloin tuntuu tuhannen
pikku lemmenhaltijaa lymynneen kaislistoon kuiskimaan: 'Onnea, onnea!'"
Maakauppiaalta oli hän edellisenä iltana ostanut parin valkoisia
housuja ja sinisen lakin, jossa hohti kolme kullattua kruunua. Lisäksi
oli hänellä yllään sininen takki, punainen kaulahuivi ja valkoiset
kangaskengät.
Hän oli näköjään kuin ikänsä kaiken ulapoilla viettänyt.
Hänellä oli taskussaan runo "Onneni venho" sirosti puhtaaksi
kirjoitettuna. Koko yön oli hän istunut sitä sommitellen, ja se oli
tuottanut hänelle monta huolta.
Mutta nyt olikin siinä loppusoinnut niinkuin muissakin
runosepityksissä. Häntä itseänsä miellytti erityisesti viimeinen
säkeistö; tässä verrattiin hänen rakastettuansa tuuleen, joka pullisti
purjeita.
Ma korvas juuressa kuiskailen:
Oot onneni tuuli sä herttainen.
Oi purppuraruusua rohkenen anoa
ja sinua morsiamekseni sanoa,
kun onnemme venhoa ohjaten vain
me riemuitsemme: "Ma armahan sain!"
Aamukahvia, juodessa oli hänen määrä tavata neiti Tuttan, ja huoneeseen
tullessaan hän tunsi silmiänsä häikäisevän. Hän ei ollut milloinkaan
nähnyt neitoansa niin lumoavana. Tällä oli yllään kermankeltainen
puku, joka sopi mainiosti hänen kalvettuneeseen hipiäänsä. (Ah,
kalvetustautikin kaunisti häntä! Brille oli jo ajatellut sepustaa runon
"Valkoinen hirveni", tai "Valkea liljani.") Pienen pieni nenä oli
päiväpaisteen hivelemänä saanut elämänhaluisen hohteen, jonka hyvänä
täydennyksenä hänen vyössään loisteli iso tummanpunainen piooni.
Brille tempausi väkisinkin koholle tuoliltaan ja huudahti:
"Totta tosiaan, neiti Matthisen, jopa te tänään olette viehättävä!"
Mutta hän ei huomannut, että pöytäliinan nurkka oli sotkeutunut hänen
sääriinsä. Noin äkkiä kavahtaessaan seisaalle hän kaatoi kahvikupin, ja
sen sisältö läikähti hänen valkoisille housuilleen.
Neiti Tuttan kirahti: "Voi taivas!" Ja Matts Brille seisoi suruissaan
katsellen vaaleanruskeata tahraa.
"Näissä minä en vähään aikaan voi näyttäytyä", hän huokasi.
Mutta hänen teki mielensä siunata tapaturmaa, kun neiti Tuttan itse
lähti hänen kanssaan keittiöön yrittämään hangata pois laikkua.
Kuinka herttaisen kainosti hän kävikään käsiksi valkoisen kankaan
liepukkaan — kuinka suloisen innokkaasti hän hieroikaan ja saippuoi ja
kostutteli, kunnes koko housunlahe oli likomärkä ja kahvitahra levinnyt
muistuttamaan Europan karttaa.
"Ei se sentään näy lähtevän", sanoi neiti Tuttan ja hymyili säälivästi.
"Kuivanakin se varmaan jää näkyviin."
Matts Brillen täytyi siis mennä muuttamaan housuja. Heti senjälkeen
he astelivat alas rantaan, Brille tummansinisissä housuissa, mutta
molemmat täysin onnellisina.
Brillellä oli eväskori käsivarrella; leivonen liverteli. Koirat
haukkuivat; siellä täällä pistäysi miehen alku liian lyhyeksi käyneessä
koltissa talonpoikaistuvan ovesta esille.
"Kalastajaapa" oli pienen kallion takana. Sinne päästiin erästä
onkalotietä. Matts Brille ja neiti Tuttan kävelivät haastellen
aamuhetken tenhoavasta tunnelmasta ja siitä viehätyksestä, jota
tällainen tuttavallinen seurustelu tuotti ollessaan vapaata äänekkäistä
saattajista.
Mutta äkkiä he kuulivat raikkaasti helähtävän: "Hyvää huomenta". Ja
kaksi hahmoa sukelsi esiin ojasta, huudellen yhä: "Hyvää huomenta!
Hyvää huomenta!" kunnes viimein lauloivat sitä säveljaksona: "Kas hyvää
huomenta! Kas hyvää-huomenta! Kas hyvää-huomenta! Kas hyvää-huomenta!"
Matts Brille seisoi kankeana kuin tikku, painautuneena onkalotien
uomaan, ja hänen luomensa paisui julmasti, muistuttaen sinivuokkoa.
Neiti Tuttan oli tahtomattaan tarttunut hänen käsivarteensa.
"Mossgord ja Witt! Mitä herran nimessä te tahdotte?"
"Lähteä purjehtimaan sinun kanssasi, veikkonen!"
"Kenen kanssa?"
"Sinun kanssasi!"
"Se ei käy laatuun."
"Oh, sinä ajattelet ystävääsi maanviljelijää, jota aiot lähteä
tervehtimään, mutta ei hän niin pahasti pelkää ihmisiä!"
"Ei ole tilaa, neiti Matthisen tulee mukaan."
"On toki, seitsemän, kahdeksan henkeä vähintään mahtuu purteen! Neiti
kenties pistäytyy viereisille jonkun ystävättärensä luo?"
"Niin — hm — neiti aikoo mennä tervehtimään erästä ystävätärtään."
"Ja pelkääkö sekin ihmisiä?"
"Ei — ei aivan — mutta —"
"Neidin ystävätär ei pelkää ihmisiä; no, sepä hauskaa, se, silloin me
kaksi tulemme neidin saattajiksi. Sinä voit laskea meidät maihin, missä
tahdot. Sillaikaa kun sinä käyt tapaamassa arkaa ystävääsi, saatamme
me neitiä hänen seuranhaluisemman ystävättärensä luo. Mikä tuossa on?
Sinulla on totisesti eväsvasu matkassa."
"Ei se mikään eväsvasu ole. Se on neiti Mathisenin vasu — neiti pitää
siinä nypläystyötänsä."
"Se lienee suuri homma?"
"Niin, se on — sänkypeite."
"No, kun neiti nyt saa meistä seuraa, ei hänen tarvitse nypläillä. Me
tulemme kyllä kolmisin toimeen keskenämme, eikö totta, neiti?"
"Sanonpa teille jotakin. Minä suorastaan en huoli teitä mukaan. Neiti
Matthisen on hyvin arka merellä, ja hän ei uskalla tulla, jos veneessä
on enemmän väkeä kuin kaksi, ja... Ei, tämäpä oli hävyttömintä, mitä
olen kokenut!"
Viime huudahdus johtui siitä, että Mossgord vähääkään välittämättä
Matts Brillen vastaväitteistä oli mennyt venelaiturille ja siitä
heilahtanut tuhtolaudalle. Petter Witt seurasi kintereillä. Vene oli
vallattu.
Joko oli purjehdusretki kokonansa jätettävä tai oli mukauduttava
välttämättömyyteen.
"Enpä tiedä, neiti Matthisen", virkkoi Matts Brille mielenliikutuksesta
väräjävällä äänellä, "haluatteko näissä oloissa lähteä
purjehdusretkelle? Olen tuskin nähnyt mitään karkeampaa, ja nuo kaksi
vekkulia ansaitsisivat, että me antaisimme heille läksytyksen jäämällä
kotiin."
"Eikö se teidän mielestänne näyttäisi hieman omituiselta?" sanoi neiti
Tuttan aivan tulipunaisena. "Ihmiset voisivat luulla, että minä... että
te ja minä...
"Olette oikeassa! Aivan oikeassa! On tapauksia, jolloin hienotuntoisten
ihmisten ei auta muu kuin mukautua ilkimysten hävyttömyyteen. Onneksi
voimme osoittaa koko esiintymisellämme, kuinka syvästi me halveksimme
heitä."
Hän ojensi neiti Tuttanille kätensä, ja jäykän arvokkaina astuivat he
venheeseen. Eväsvasu asetettiin peräkannen alle.
Matts Brille hoiti purjeita, ja Petter Witt kävi peräsimeen. Hän ei
ollut kuitenkaan täysin tyytyväinen esittämäänsä osaan.
"Me kaksi voimme toki autella mukana jotenkuten", hän sanoi.
Mossgord istui puhellen neiti Tuttanille, kuinka iloissaan Matts Brille
näkyi olevan, kun hän aavistamattaan sai molemmat parhaat ystävänsä
purjehduskumppaneikseen.
"Hänen on niin vaikea tulla toimeen ilman meitä, kunnon pikku Mattsin.
Jos jonkun nuoren neitosen mieleen joskus juohtuisi mennä kihloihin
hänen kanssaan, niin hän saa silloin meidät molemmat kaupanpäällisiksi.
Mutta eipä siitä juuri ole vaaraa. Naisten tenhoajaksi ei häntä voine
sanoa."
Nämä sanat nostattivat Mattsin kasvoille uhkaavan ilmeen. Neiti Tuttan
istui selin häneen. Brille saattoi näin ollen mielitiettynsä näkemättä
ilmaista katkerintakin kiukkua katsannollaan.
Mutta Mossgord ei ollut millänsäkään.
"Ei käy kuitenkaan sanominen, että hän ei ole pannut parastansa. Tuolla
kunnon veikolla on uusi rakkausseikkailu kerran kuussa. Ja kesällä, kun
päivät ovat pitkät, hän ehtii suoriutua kahdestakin."
Matts Brillen kasvot eivät tästä suinkaan leppyneet. Mutta hän päästi
muutamia käheitä kurkkuääniä, joiden piti olla naurua.
"Höh, höh, höh — onpa hyvä, että teet pilasi niin karkeaksi, ettei voi
syntyä epäilystäkään sen merkityksestä. Muutoin saattaisi uskoa — hö,
hö, ho — eikö totta, neiti Matthisen, muutoin saattaisi luulla — höh,
höh, höh — että hän on ihan tosissaan..."
"Vaaditaan myös rohkeutta mennäkseen naimisiin hänen kanssaan",
pitkitti Mossgord järkähtämättömän levollisesti; "hän kuorsaa,
nähkääs, siinä määrin, että hänen täytyy aina asua erittäin vankasti
rakennetuissa taloissa, jotta ne eivät sortuisi hänen päällensä."
Matts Brillen hilpeys yltyi yhä. "Höh, höh, höh! Se on vain leikkiä,
vain — höh, höh, höh..."
"Tietenkin se on vain höh, höh, höh! Mutta oikeinpa teet siinä, Matts,
että ajattelet vanhaa ystävääsi, jota nyt menemme tervehtimään."
"Oh, arvaat kyllä, että sekin on leikkiä."
"Vai niin, vai leikkiä? Kiitos vain, mutta sellaisia juttuja osaamme
me itsekin sepustaa! Niinkuin me emme olisi tienneet, että tuo vanha
ystävä kulkee hameissa! Sinullahan on mielitietty Falsterilla, senkin
Don Juan! Niin pian kuin olet päässyt meistä eroon, kiiruhdat tietysti
hänen luokseen."
Tämän julkean syytöksen vaikutus oli tavaton. Matts Brille, joka piteli
purjeen jalusnuoraa, päästi sen kädestään. Vene kiepahti ympäri, pisti
keulansa aaltoihin ja alkoi täyttyä vedellä. Neiti Tuttan sinkosi
tässä tempaisussa tuhdolta suoraan Petter Wittin syliin. Tältä heltisi
peräsimen varsi, ja vene alkoi pyöriä kuten koiranpenikka, joka kieppuu
häntäänsä tavoittaen.
Pahimmin kävi Mossgordin. Töytäyksessä oli hän pudonnut veneen
pohjalle. Siellä hän makasi nyt likomärkänä vedessä, ja hänen
ympärillään uiskenteli kaksi kananpuolikasta, hummerirasia, voikuppi,
kymmenkunta leivänpalaa sekä kirjava valikoima pehmeäksi keitettyjä
munia, makkaroita, maksapasteijaa, olutta, sokeria, kermaa ja kahvia
ynnä kaikkea muuta hyvin järjestettyyn aamiaiseen kuuluvaa.
"Mitä tämä on?" huohotti hän. "Sanotko sinä tätä nypläystyöksi?"
Matts Brille ei vastannut. Hän oli jälleen nopeasti tarttunut
jalusnuoraan ja saanut veneen kölillensä.
"Neiti Matthisen, ettekö tahtoisi käydä peräsimeen! Emme voi uskoa sitä
kellekään noista herroista... Petter Witt, ammenna vettä venheestä!
Ammenna hemmetissä, sen verran kykenet toki auttamaan! Mossgord kai
pystyy omin neuvoin pääsemään jaloilleen!"
Mossgord oli varsin kylmäverisesti jäänyt makaamaan ja katseli
ihmeissään ympärilleen. Huomatessaan, ettei kukaan tullut hänen
avukseen, hän ryömi hitaasti ja laiskasti takaisin tuhdolle, puisteli
märkiä vaatteitaan ja loi kaihomielisen silmäyksen ruokatavaroihin.
"Sääli hyvää ruokaa", hän pahoitteli. "En todellakaan uskonut, että
meillä oli aamiainen mukanamme; luulin poikkeavamme maihin syömään.
Mutta hummerit toki voidaan pelastaa. Periaatteellisesti en tosin
muuten mielelläni syö säilykehummeria, mutta poikkeustapauksessa..."
"Älä huoli vaivautua! Hummeri tulee kyllä syödyksi ilman sinun
apuasikin — peräsin ylähangan puolelle, neiti — ei, noin! Ylähanka on
oikeanpuoleinen laita... Witt, voit tulla tänne ja ottaa jalusnuoran
hoitoosi!"
Petter Witt totteli äänettömänä. Matts Brille oli äkkiä tullut
määrääjäksi. Sillaikaa kun Petter Witt hoiteli jalusnuoraa, hän kokosi
pelastettavaksi kelpaavat ruoka-aineet. Ja niistä riitti kahden hengen
runsaaksi aamiaiseksi.
"Vapautappa neiti peräsimestä, Mossgord! Tehkää niin hyvin, neiti!
Luullakseni on noille herroille kylliksi, kun saavat katsella
aterioimistamme."