Ensimäiset päivät kuluivat Skogstoftan majatalossa toimettomuudessa.
Bertil Mossgord vietti enimmäkseen päivät pitkät puutarhan ainoassa
riippumatossa. Matts Brille istui vieressä ja pohtien, miten alottaisi
sotaretkensä. Petter Witt harhaili ympäristössä aiheita haeskelemassa.
"On valmistauduttava tuohon suureen työhön", sanoi Mossgord, —
"itseensäsyventymisen ja whiskyn avulla."
"Seutu lienee hyvin kaunista, pitäisi nähdä sitä."
Mossgord käänsi hitaasti päätään ja katsoi ihmeissään häneen.
"Minun käsitykseni mukaan on tuo niin sanottu luonnonkauneus keksitty
vain sitä varten, että rikollisesti tehtäisiin elämä happamaksi
ihmisille, jotka muuten voisivat elää levossa ja huolettomina. Eihän
ole, jumal'avita, ainoatakaan kunnollista ravintolaa maaseudulla,
lähitienoon ylpeilemättä jostakusta suuresta nähtävyydestä. Ja
paneppa merkille, kaikki nuo vesilammet ja pyökkipuistikot, joiden
verrattomuutta on ylistelty, ovat aina puolen tai kokonaisen penikulman
päässä. Marssit sinne läähättäen kuin pikajunan veturi. Tai istut
kantotuolissa ja annat huonosti kasvatettujen mukuloiden potkia
jalkojasi. Ja minkä vuoksi? — Saadaksesi lopulta hikeä valuen katsella
jotakin moskaa ja uskotella itsellesi ja muille älyttömille, että siitä
todella nautit ja että sinulla on hauskaa."
"Niin, mutta — niin, mutta, kun minä nyt kerran tulen tämän
herraskartanon omistajaksi, niin tuleehan minun hieman tuntea seutua.
Minun on myöskin pakko perehtyä maanviljelykseen. Nykyään en osaisi
eroittaa nauriita kaalista."
"Tuo on vanhentunut ajatuskanta, että maanviljelijä muka tarvitsee
kaikkea tuollaista kuollutta tietoa. Ei, maanviljelijän tulee kulkea
kädet taskussa ja tirkistellä taivasta kohti katseella, joka on
samanlainen kuin sairaalla krokotiililla kuun paisteessa, ja sanoa,
että näyttää niinkuin tulisi sade, ja juuri nyt kun hänen pitäisi
saada lanta kotiin vedetyksi tai kun lampaat saavat penikoita. Ja
hänen täytyy osata pelata nakkia ja marjaasia korteilla, jotka
liimautuvat toisiinsa kiinni ahkerasta käytöstä, ja sitten täytyy
hänen kyetä juomaan puolikas punssia tyhjään vatsaan. Tuo toinen —
että tulisi tuntea viljalajit toisistaan tai nähdä hevosesta, onko
se soimenpureksija tai pillikeuhkoinen taikka vauhko — sellainen
oli kyllä tarpeellista ennen vanhaan. Nyt on meillä tietääkseni
maanviljelysneuvojat ja muut sellaiset. — Mutta enpäs tässä turhaan
innostu. Nyt on aamiaisaika, ja on parasta järjestää aina niin, että
on täydessä henkisessä ja ruumiillisessa hyvinvoinnissa aterialla
ollessaan."
Aamiaispöydässä osoittikin Mossgord kerrassaan suuremmeistä sotaherran
taitoa. Yhdellä ainoalla salamannopealla silmäyksellä hän oli saanut
täyden kuvan pöydästä ja tehnyt sotasuunnitelmansa. Hän näki, että
savustetut lohipalat olivat helposti voitettavissa. Oli vain puoleksi
niin monta viipaletta kuin pöytävieraita oli. Ja mitä ankeriashyytelöön
tuli, niin se ei varmasti koskaan ennättäisi häneen saakka. Hän
huomasi myöskin, että kolme paistettua munaa pöydän toisessa päässä
neitseellisessä yksinäisyydessään uneksi yhtymyksestä kinkun kanssa,
jota varten ne olivat määrätyt. Kun näki hänen iskevän loheen, samalla
kun hän sai paistetut munat kiertoliikkeeseen, ottaen myöskin rohkealla
rynnäköllä ankeriashyytelön naapurinsa käsistä, joka juuri odotteli
saavansa sitä tarjota rinnallaan istuvalle naiselle — se oli kuin
olisi saanut nähdä Napoleonin lyövän yhden sotajoukon, kääntyäkseen
heti toista vastaan, voittavan myöskin sen ja sitten salaman
nopeudella heittäytyvän kolmannen kimppuun. Mossgord oli syömätaituri.
Vuosikausien uutteralla harjoittelulla oli hänen vatsalaukkunsa
kehittynyt siinä määrin joustavaksi, että sen talteen mahtui tavattomat
määrät ruoka-aineita, jotka olisivat halkaisseet vähemmin tottuneen
vatsan. — Aterialta päästyään hän viipymättä heittäytyi uudelleen
riippumattoon. Hänen vieressään oli whiskypullo. Suupielessä riippui
iso karkeatekoinen havannasikaari. Hän joi lasistaan kaksi siemausta,
levitti sitten nenäliinan kasvojensa peitteeksi ja vaipui syviin
mietteisiin.
"Tekee mieli muistella, mitä kaikkea on syönyt."
Matts Brille alkoi käydä kärsimättömäksi. Hän oli kerännyt tarkkoja
tietoja päärakennuksesta, Munksholman viljelyksistä, maan laadusta,
karja kannasta, palvelijoista sekä siitä, kuinka paljon meijeristä
saatiin voita, ja häntä kiusasivat nyt ajatukset, kuinka hän saattaisi
tätä kaikkea hoidella, sitten kun ne joutuivat hänen haltuunsa.
Uhraisiko hän enemmän maanviljelykseen vaiko karjanhoitoon? Olisiko
edullista ryhtyä pitämään sikoja vai pitäisikö kenties perustaa
raakasokeritehdas?
"Minähän en voi mitään päättää varmasti", hän valitteli, "ennenkuin
itse pääsen tuonne ja saan nähdä kaikki. Sinun sietäisi syödä hiukan
vähemmän, Mossgord. Tuollainen ahmiminen laimentaa toimintakykyä."
"Kievarinisäntä on ollut usein hyvässä hiprakassa viime aikoina.
Kolmasti päivässä — se on hänen pikku ohjelmansa. Senvuoksi kuormittaa
hän aamiaispöytänsä harvinaisen ja liikuttavan puolustelevasti. En voi
kohdella mies-parkaa niin kovasydämisesti, että hylkisin tuollaista
huomaavaisuutta."
"Ja minun on siis odotettava, kunnes hänen sopii lopettaa
juopottelunsa. Hiisi vieköön, enköhän tarjoa hänelle jotakin
prosenttia, jotta hän kiirehtisi. Ei ole ketään, johon voisin luottaa!
Petter Witt esimerkiksi, mitä hän hommailee? Häntähän ei näy koskaan."
Niin, mitä teki Petter Witt? Hän ei ollut puhunut matkatovereilleen
mitään käynnistään Munksholmassa, mutta jos he olisivat häntä
vakoilleet, olisivat he saaneet nähdä, että hän asteli joka päivä
herraskartanoon päin.
Hän saattoi istua tuntikausia maalaustelineensä ja kankaansa takana.
Mutta hän ei maalannut, ei ainakaan mitään mainitsemisen arvoista.
Metsän linnut lentelivät hänen ympärillään. Ne hyppelivät oksalta
oksalle, panivat untuvapäänsä kallelleen ja katselivat häntä viisailla,
pyöreillä kivihiilisilmillään.
"Piip, piip, mikä on tuo jättiläinen? Piip, piip, mitähän tuo täällä
istuskelee, hänhän ei tee mitään? Piip, piip, mitähän tuommoisiin
ihmisaivoihin mahtuu?"
Niin, herra tietäköön. Petter Witt tiesi itse varsin hyvin, että hän
esiintyi kummallisesti ja järjettömästi. Hän istui tuolla metsän
sisässä useita tunteja joka päivä, tavoittaen näkyviinsä erästä
vaaleata pukua.
Vaaleata pukua, joka eräänä päivänä oli välähtänyt hänen katseensa ohi
harmaiden pyökkirunkojen välissä ja jonka hän toivoi alati tulevan
takaisin.
Toisinaan luulikin hän näkevänsä siitä vilahduksen. Silloin hän
saattoi lyödä telineensä ja maalilaatikkonsa kokoon ja lähteä
sitä takaa ajamaan, ja hän pikemmin juoksi kuin käveli, hän tunki
orjantappurapensaisiin, repien kätensä veriin, ja hän uskaltausi
mättäille, missä maa keinui jalkain alla ja ruskea sohjo lotisi
kengissä.
Mutta vain yhden kerran hänen onnistui nähdä se vaalea puku.
Se tapahtui eräänä päivänä auringon ollessa laskemaisillaan, kun hän
asteli tietä pitkin ja oli jo jättänyt kaiken toivon. Silloin näki hän
sen tulevan poikki tien niin läheltä, että sen kantajan oli mahdoton
kulkea hänen ohitseen häntä huomaamatta. Hän kiiruhti paikalle, mutta
perille päästessään hän ei tavannut siellä ketään. Ja puun latvassa
istui metsäkyyhkynen kuhertaen vahingoniloisena.