Mutta Helgalla ei tuntunutkaan olevan suurempaa kiirettä. Sillä
päästyään peräti hetkellisiin tuloksiin ensimäisissä yrityksissään hän
jätti Hansin omille oloilleen. Hän ja Petter Witt istuivat pakisten
kaikesta mahdollisesta.
Nyt he olivat saapuneet metsään. Vaunut vierivät hitaasti ja
suruttomasti eteenpäin, isot laiskat kärpäset surisivat peljästyneinä
ylös maasta, ja huomatessaan Hansin lihavan ruumiin ne hurmautuneina
syöksyivät suuremmoiselle juhla-aterialle, joka niille näin odottamatta
tarjottiin.
Hans-parka huiskutteli epätoivoissaan häntäänsä, mutta nuo kaksi
nuorta ihmistä eivät välittäneet hänen kärsimyksistään. Heidän
sydämeensä tulvi vaikutelmia metsän solakkain ja viileiden pyökkien
juhlatunnelmasta. He olivat yhtäkkiä käyneet harvapuheisiksi, Helga
varsinkin. Mutta siitä huolimatta tuntuivat heidän ajatuksensa
askartelevan toisissaan, ja ainakaan ei heiltä liiennyt mitään
huomaavaisuutta vanhalle lihavalle hevoselle, joka taisteli kirottujen
kärpästen kanssa.
Petter Witt sai keskustelun jälleen käyntiin. Hän oli istunut
ajatellen sitä merkillistä seikkaa, että hänen päämääränään oli auttaa
Matts-ystäväänsä riistämään tämä nuori tyttö irti siitä rikkaasta
kehyksestä, jonka vanha herraskartano, sen puisto ja metsät loivat
hänen raikkaalle kauneudelleen. Nyt oli hänen hankittava varmuus siitä,
oliko tämän sydän kiintynyt kaikkeen tähän, vai olisiko tappio tälle
yhdentekevä. Hän kääntyi Helga-neitiin ja virkkoi:
"Kaunista metsää! Se kuuluu kai Munksholmaan?"
"Niin", myönsi Helga, "kaikki kuuluu Munksholmaan. Metsä täällä, ja
viljavainiot aina toiselle puolen Skogstoftaa."
Mutta hänen äänessään ei sointunut mitään iloa.
"Te olette onnellinen ihminen, neiti Munk. Mutta siitä huolimatta en
tiedä, kadehdinko teitä."
"Ihmisen ei sovi koskaan toista kadehtia."
"Ei, mutta — minä en edes tiedä, vaihtaisinko osaani teidän kanssanne."
"Miksikä ette? Te sanotte tuon aivan niinkuin te halveksisitte kaikkea
tätä. Minun mielestäni on ihanaa olla rikas."
"On monenlaista rikkautta. Te olette tilan perillinen, — mainion tilan
ja ehkä vielä loistavan omaisuuden, mutta minä olen koko maailman
perijä!"
"Ne ovat suuria sanoja, hra Witt."
"Niin, sitä ei voi kieltää. Mutta ettekö ole huomannut, että
me taiteilijat olemme aina äärettömän itseluuloisia? Meidän
itseluottamuksellamme ei ole minkäänlaisia saavutuskyvyn rajoja."
"Oh, minun mielestäni on hyvinkin selviä rajoja — ainakin osalle
taiteilijoita."
"Ei oikeille. Taiteilijan tulee näyttää muille ihmisille, kuinka
rikasta ja suurta elämä on — niin, ja myöskin kuinka vaikeata on elää!
Kuinka voisi hän silloin asettaa itselleen mitään rajoja."
Helga läiskäytti ruoskansiiman Hansin selkään.
"Mutta minä en ole mikään taiteilija. Minulla ei ole mitään näytettävää
kanssaihmisilleni, minä tahdon vain mielelläni saada elämältä niin
paljon kuin mahdollista, ja minä inhoan köyhyyttä. Minä olen nähnyt,
kuinka se on kuluttanut kunnon isäni ja tehnyt hänen olemassaolonsa
ilottomaksi. Minä tiedän, että se tekee mielen raskaaksi ja elämän
harmaaksi. Koettakaa te tehdä se kauniimmaksi niille, joilla on varaa
välittää taiteesta. Minä ehkä voin sen tehdä keveämmäksi muutamille
köyhille raukoille, joilla ei ole vaatteita ruumiinsa verhoamiseksi
eikä mitään vatsansa täytteeksi! Katsokaa, senvuoksi on ihana omistaa
rahoja! Ja senvuoksi olen minä iloinen ja kiitollinen, kun olen niitä
saanut."
Hän oli puhunut niin kiivaasti, että kyyneleet puhkesivat esiin hänen
silmistään, ja oli aivan luonnollista, että Petter Witt laski kätensä
hänen käsivarrelleen, vastatessaan:
"Hyvä neiti Munk, käsitän kyllä varsin hyvin, mitä te tarkoitatte.
Mutta minä en usko ihmisen voivan tehdä mitään todellista hyvää — ja
siellä, missä sitä parhaiten tarvitaan — ellei hän omassa elämässään
ole oppinut tuntemaan rakkautta. Niin, minä tarkoitan sitä ikivanhaa,
mieletöntä rakkautta sellaiseen yksilöön, jonka me asetamme kaikkia
muita ylemmäksi! Siitä lähteestä johtuu lempeys koko ihmiskuntaa
kohtaan. Ja senvuoksi ei olekaan alotettava elämäänsä ryömimällä uunin
nurkkaan eikä annettava itseänsä ravita muiden ansaitsemilla rahoilla.
Ei, ihmisen on mentävä ulos maailmaan! Ihmisen tulee kokea leipänsä
suolaantumista kyynelillä, muutoin hän ei tunne taivaallisia voimia...
Mutta nyt olette ehkä suutuksissanne minulle...?"
"En, enpä tosiaankaan — mutta — tehän nyt olette pian perillä?"
Hän oli pysäyttänyt Hansin, joka heti alkoi riipiä seljapensaan lehtiä
ja kukkia. Hänen äänensä värähteli hiukan.
"Ja te aiotte jättää minut tähän? Te olette joka tapauksessa
vihoissanne minulle."
"En en suinkaan, mutta... minä en mielelläni tahdo ajaa majataloon
saakka — ihmiset katselevat — ja täti..."
Ei olekaan monta, joille niin vastenmielisesti soisin mielipahaa kuin
teille, sen sanon, vaikka nyt olemme toisemme tunteneet vasta yhden
päivän. Mutta saanen kai luvan sanoa: näkemiin?
"Kyllä, — toivoakseni — mutta me elämme niin itseemme sulkeutuneina, ja
tätiä ei ole helppo..."
"No, antakaamme sitten kohtalon ratkaista asia. Ja minä sanon teille
vain hyvästi, neiti Munk — ja kiitos tästä päivästä!"
"Kiitos itsellenne, hra Witt, ja hyvästi!"
Helga käänsi Hansin takaisin, ja tämä hölkytteli pois. Mutta Petter
Witt jäi paikalleen ihmeissään ja hieman nuorena sydämeltään, ja katsoi
ja katsoi, kunnes sekä hevonen että vaunut hävisivät metsän hämärään.
Silloin tuli Witt katsahtaneeksi itseensä ja muisti, että hän
seisoi keskellä maantietä pukeutuneena tilanhoitaja Krappin mustaan
vaateparteen, jossa housut olivat liian lyhyet ja liivit kohousivat
ylös, ja sitäpaitsi päällystakin asemasta kietoutuneena matkavaippaan.
Tässä asussa hän asteli kievaritaloon.
Samana iltana ilmestyi muuan poika Munksholmasta ja toi hänen pukunsa
ja maalausvehkeensä. Witt istui teepöydän ääressä, kun poika saapui,
jonka vuoksi hän pyysi tätä viemään tavarat huoneeseensa ja ottamaan
niiden sijaan tilanhoitajan vaatteet.
Tullessaan sitten omaan huoneeseensa hän näki, että poika oli
tyhjentänyt Krappin puvun taskut ja pistänyt niiden sisällön pöydälle.
Joukossa oli pari pientä esinettä, jotka todellakin kuuluivat Petter
Wittille, ja myöskin se salaperäinen lappunen, jonka hän oli ottanut
lattialta tuulen puhaltamana.
Petter Witt pisti sen kirjekuoreen ja kätki matkalaukkuunsa.
Jo kolmannen kerran tänään tuo kohtalo sen minun käsiini, ajatteli hän.
Näyttää siltä kuin tässä olisi joku tarkoitus. Olkoon nyt tuolla niin
kauan, kunnes tapaan tilanhoitajan.
Mutta kotonansa Munksholmassa kulki tilanhaltija Krapp etsien ja etsien.
Missähän se onkaan? Voin panna pääni pantiksi, että minä laskin paperin
kirjoituspöydälle... tuulenhenkäys lienee sen puhaltanut alas... entä
jos Helga saa sen nähdäkseen! Mitähän hän silloin ajattelee minusta
raukasta?