Kievarin isäntä oli lopettanut juopottelunsa. Hän kuljeskeli nyt
hätäräsilmäisenä ja itkeä tihrusteli, lihaansa ja aamiaispöytää
kiduttaen.
Mossgord ilmoitti olevansa valmis ryhtymään asioihin. Kysyttäessä
vastasi Petter Witt, että hän oli odottanut koko ajan.
Matts Brille oli sensijaan joutunut onnettomuuteen, — hän oli
rakastunut.
Rakastunut juuri nyt, kun ratkaistavana oli tehtävä, joka vaati kylmää
järkeä, lujia hermoja, täydellistä itsehillintää! Ah — juuri hän, joka
viime rakkauspulastansa — seitsemännestätoista — suoriuduttuaan oli
vakuuttanut, että hänen eroottinen tunteensa oli nyt loppuunkulunut,
hänen sydämensä kuin kaskimaa.
Hänen hellyytensä esine oli tällä kertaa neiti Tuttan Matthisen,
muuan nuori, jonkun verran kalvetustautinen nainen, jolla oli hiukan
liian pieni nenä, liian pitkä ylähuuli, hieman liian suuret hampaat
ja paljonlaisesti alaleukaa. Hän oli saippuatehtailijan tytär,
tuntui jossain määrin varakkaalta ja oleksi Skogstoftan majatalossa
tädin kaitsemana, osittain päästäkseen kalvetustaudistaan, osittain
unohtaakseen erään meriväen luutnantin.
Neiti Tuttan oli hyvin runollinen luonteeltaan, ja Matts Brille sepitti
runoja otsansa hiessä. Enimmäkseen kuitenkin suorasanaisia runoja.
Loppusointujen keksiminen puristi runoilijan tunteita kuin kureliivinä.
Niinpä löysi neiti Tuttan Matthisen eräänä päivänä seuraavan runon
pistettynä ovensa avaimenreikään.
Pöydän ääressä näin minä sinut —
ääressä ruuan proosan —
puremassa valkeilla hampaillasi
tomaatti- ja munaa voileipää.
Ja nostit korallihuulillesi
lasissa pilsner-juomaa.
Tuona hetkenä toivotin minä —
oi sinä, jota salassa lemmin —
ah oisinpa ollut se voileipä,
taikkapa tomaatti, vaikkapa muna,
tai edes lasina
pilsner-juoman kantaja...
— — — — —
Mutta se minä en ole.
— — — — —
Ei, se minä en ole.
Siksipä aattelen:
jospa saisin nähdä sun —
en ruokapöydässä,
vaan keskellä ruusujen —
ruusujen — ruusujen —
ja aina nähdä sinut
ijankaikkisesti,
kunnes ruusuista tuoksuu kuolema,
ja sinä itse
olet imenyt muuttumisen suuren ja pyhän
puhtaaksipesun
ja juovuttanut minut kuin kämmekän hunaja.
Neiti Tuttan ei ymmärtänyt runosta juuri mitään, mutta hän ei voinut
sitä lukea tuntematta vähitellen jonkunlaisia meritaudin oireita. Tämä
johti ajatukset meriluutnanttiin, ja hän joutui oikeaan mielentilaan.
Seuraavana päivänä hän teki itsellensä aamiaispöydässä tomaateilla ja
munilla päällystetyn voileivän, ja sitten puraistessaan sitä hän loi
Matts Brilleen viehkeän katseen.
Tämä johti peittelemättömään armasteluun. Täti hankki tietoja Matts
Brillestä. Ne eivät olleet varsin lupaavia, hän oli vain filosofian
kandidaatti ja — köyhä. Mutta kun Matts Brille oli ankarimman
vaitiololupauksen ehdolla uskonut neiti Tuttanille salaisen
perintöoikeutensa Munksholmaan ja tämä taasen puolestaan heti saattanut
asian tädin tietoon, kävi täti lempeämmäksi ja asettui siitä hetkestä
lähtien hyväntahtoiselle puolueettomuuden kannalle.
Matts Brille puolestaan neuvotteli Mossgordin kanssa.
"Sinähän olet hullu", sanoi tämä paljon koeteltu ystävä; "kuinka
voitkaan olla rakastunut tässä hemmetin helteessä?"
Eräänä päivänä, kävellessään neiti Tuttanin kanssa, kertoi Matts
Brille olevansa taitava purjehtija, ja neiti Tuttan vakuutti, että
hän _rakasti_ purjehdusretkiä; hän oli vähällä lisätä, että hänellä
oli niin monta mieluista muistoa sellaisista retkistä meriluutnantin
ajoilta.
Matts Brille käytti tilaisuutta hyväkseen.
"Ettekö tahtoisi purjehtia kerran minun kanssani, neiti Tuttan?" Ja hän
loi neitoseen sellaisen silmäyksen, joka aina kirkasti hänen kasvojaan
silloin kun hän sai pelissä hyvät kortit. "Uskaltaisitteko luottaa
minuun, jos pyytäisin...?"
"Kyllä, kyllä uskaltaisin, Brille! Teidän kanssanne uskaltaisin
purjehtia minne tahansa."
He kävelivät tovin äänettöminä rinnakkain. Oli iltapuoli päivää;
ilma oli täynnä raskasta, kosteata lämpöä. Hyttynen oli innostunut
hartaaseen tehtävään nuoren naisen selässä. Purema kihelmöi. Hän koetti
salaa päästä siihen kohtaan käsiksi päivänvarjonsa varrella, ja hänen
katseensa oli silloin vähemmän hellä.
Mutta hän antoi anteeksi hyttyselle ja katseli haaveksien Matts
Brilleen.
"Tiedättekö, herra Brille, minä olen paljon miettinyt sitä seikkaa,
että kun te kerran tulette tilanomistajaksi, niin täytyy teillä olla
myöskin vaakuna! Ettekö te olekin oikeastaan aatelista sukua?"
Tätä ei Matts Brille ollut ennen tullut ajatelleeksi. Mutta häntä
innostutti se aatos sanomattomasti.
"Kyllä", hän sanoi. "Munk-suku, jonka nimen aion omaksua, on aivan
varmasti aatelia. Aivan varmasti. Kristian IV, te tiedätte kyllä —
Kristine Munk — Eleonora Kristine Ulfeld..."
"Ja Birgitta Göye, eikö totta?"
"Kyllä." (Siitä viisi, ajatteli Matts Brille, tulkoonpa hänkin mukaan
päällepäätteeksi). "Niin, Birgitta Göye myöskin tavallansa."
"Mutta silloinhan teillä täytyy olla vaakuna — esimerkiksi vaunujenne
ovissa, kuten muillakin. Munkien vanha vaakuna — minkälaiseksi te sen
luulette?"
"Minä luulisin melkein paremmaksi suunnitella oman vaakunan."
"Ja minkälainen se olisi?"
"Jos purjehdusretki huomenna — jos...?"
"Jos purjehdusretki huomenna...?"
"Jos purjehdusretki huomenna — täyttää ne toiveet — joita minä —
uneksin — neiti Matthisen — niin siinä vaakunassa olkoon keskellä
täysin purjein liitelevä vene."
Neiti Tuttan painoi päänsä alas, hänen kalvetuksensa hävisi
ruusuhohteeseen.
Ja Matts Brillen sielussa syntyi runo, jonka otsikko kuului: "Onneni
venho". Sen hän aikoi antaa neiti Tuttanille, heidän seuraavana aamuna
kelluessaan peilikirkkaalla salmella, rauhassa kahden kesken, ilman
muita todistajia kuin aurinko ja hyväilevä kesätuuli.
"Paisuvin purjein", kuiskasi neiti Tuttan haaveillen, "silkkipurjeet
kultaisessa mastossa..."
"Niin, ja vene suuntaa kulkunsa kukkien koristamaa rantaa kohti."
He astelivat kotiin sanoista tyhjinä, mutta sydän täynnä tunteita ja
odotuksia.
"Vielä yksi asia, neiti Tuttan, — vielä yksi asia", sanoi Matts Brille,
kun he erosivat. "Me laskemme maihin jossakin Falsterin rannalla ja
syömme päivällisen siellä, niin olen ajatellut. Mutta — ettekö ole sitä
mieltä, että meillä pitäisi olla mukanamme täältä hotellista lähtien
aamiaisvasu?"
"Kyllä! Ja siinä kananpoikia."
"Eikö totta, se olisi hirmuisen hauskaa — te ja minä..."
"Niin, kuinka hauskaa saattaakaan tulla! On aivan kuin..."
"Kuin mitä?"
"Kuin — me olisimme mies ja vaimo."
Mutta kun neiti Tuttan lausui nämät viimeiset sanat, oli hän jo
portaiden puolitiessä omaan huoneeseensa menossa.
Petter Wittille ja Mossgordille ilmoitti Matts Brille:
"Minä aijon huomenna pikku purjehdusretkelle. Ylitse Falsterin puolelle
tervehtimään erästä vanhaa koulutoveria, jolla on pieni maatila siellä.
Mutta teidän ei tarvitse tulla mukaan. Hän on hyvin omituinen ja
ihmisarka. Hän varmasti peljästyisi pahanpäiväisesti, jos me tulisimme
niin mieslukuisina."
"Hän aikoo lähteä tytön kanssa", sanoi Mossgord Petter Wittille, kun
Matts Brille oli lähtenyt. "Minä voin nähdä hänen luomestaan, että hän
valehteli. Luomi oli sinipunaa. — Minne hän nyt lähti?"