Heidän astuessaan metsästysmuistoilla koristettuun eteistupaan otti
heidät vastaan ankara koiran haukunta. Iso, musta villakoira säntäsi
heitä vastaan. Se kyyristyi kokoon kiukusta; näytti siltä kuin olisi
iso musta villalankakerä kierinyt eteenpäin lattialla nopeasti kuin
pikajuna.
"Rasmus! Rasmus!" — Helga ilmestyi arkihuoneesta; "makaamaan siinä!...
Kas niin, no, no...! Älkää välittäkö siitä, pohjaltaan se on aivan
säveä. Se on vain niin tunnollinen, että haukkuessaan panee koko
sielunsa tehtävään. Mutta käykäähän nyt sisälle, niin esittelen teidät
tädilleni."
"Mutta minä en ole oikein esitettävässä kunnossa."
"Kyllä vainkin, te näytätte ihan muhkealta. Voimmehan olla olevinamme
naamiaisissa."
Avarassa, korkeassa arkihuoneessa, jonka kalustuksena oli vanhoja
jykeviä huonekaluja ja jäykkiä perhetauluja, istui neiti Josefina
kokoonkäpristyneenä ja villahuiviin kietoutuneena, ikäänkuin hän olisi
mieluummin tahtonut piiloutua siihen menneeseen aikaan, joka huonetta
hallitsi. Hän oli keskimittainen ja hieman koukussa; leveissä, hiukan
veltoissa kasvoissa pisti ensimäisenä silmään iso kyömynenä.
"Kuulin, että olette pudonnut veteen", hän sanoi. "Niin, enkö ole
sanonut, että kerran käy hullusti. Ihmiset eivät tahdo pysyä siellä,
missä tie tai polku kulkee. Aina sitä pitää kiipeillä ja juoksennella
vuoria ja mäkiä. Kukaan ei ajattele maaperän epävarmuutta. Olen
ennustanut sen päättyvän siihen, että joku vielä putoo jokeen."
"Niin, mutta, täti hyvä, hra Witt ei kiipeillyt lainkaan. Minähän olen
sanonut, että hän istui aivan rauhallisesti maalaamassa."
"Sen pahempi vielä. Mitäpä ei silloin voisikaan tapahtua, jos hän
alkaisi kiipeillä kuin apina. Saattepa nähdä, että jos vielä kerran
menettelette siten, te hukutte."
"Nyt, täti hyvä, arvelen, että meidän olisi annettava hra Wittille
hieman aamiaista."
"No niin, suvaitkaa tulla. Me emme ole ryhtyneet minkäänlaisiin
puuhiin, sillä meillä ei tavallisesti koskaan ole vieraita. Mutta te
saatte kai syödyksi sianlihaa."
He menivät ruokailuhuoneeseen. Iso vadillinen kyljyksiä höyrysi
pöydällä.
"Mitä tämä merkitsee, kuka määräsi vasikanlihan käytettäväksi?"
"Minä käskin, täti hyvä. Arvelin hra Wittin tarvitsevan hiukan hyvää
lämmintä ruokaa."
"Niin, sinähän aina teet mielesi mukaan. — Sen olisi muuten oikeastaan
pitänyt jäädä meille päivälliseksi. Nyt en tiedä, mitä siksi saadaan.
— Mitä te muuten hommailette? Minusta tuntui Helga sanoneen, että te
maalaatte."
"Niin, teidän armonne, minä olen maisemamaalari."
"En ole mikään teidän armonne. — Vai niin, te olette maisemamaalari?
Sanonpa teille, että minun mielestäni nykyään tuhritaan pelkkää roskaa.
Eihän edes voi nähdä, mitä tuollaisen maalauksen on määrä esittää."
"Taiteessahan kaikki riippuu taiteilijan persoonallisuudesta."
"Persoonallisuudesta? Jopa nyt jotakin! Mutta nähkääs, minun kantani on
se, että kun maksan jostakin taulusta, niin minä tahdon, että sen tulee
myöskin olla jonkin näköinen."
"Tilanomistajatar ostaa kai paljonkin tauluja?"
"En, sepä vielä puuttuisi."
Hän selvitteli yhä mielipiteitänsä taiteesta. Lopulta Petter Witt
närkästyi.
"Niin", hän sanoi, "saatan oikeastaan varsin hyvin ymmärtää, että
ihmiset voivat käydä kärsimättömiksi, kun he eivät kykene erottamaan,
esittääkö taulu tyrskyjä auringon noustessa, vaiko punamulta-astiaa.
Senvuoksi olenkin minä ottanut käytäntöön sen tavan, että kiinnitän
tauluihin pieniä lappuja, joihin on kirjoitettuna esimerkiksi näin:
näköala naurispellosta, taustalla pyökkimetsä, oikealla osuusmeijerin
savupiippu. Polkua pitkin saapuu meijerikkö uudessa pyhäpuvussaan."
"Kas, sepä ei ole hullumpaa. Sietäisi vain selitellä enemmänkin!"
"Vielä parempi olisi ehkä, jos me taidemaalarit voisimme sopia siitä,
että käyttäisimme samoja värejä samoihin esineihin. Joka kerta kun
meidän esimerkiksi olisi maalattava kuusi, ottaisimme me värin
tuosta pöntöstä, ja kun meidän taas olisi maalattava kasvismaa, niin
pistäisimme siveltimemme toiseen pönttöön. Yleisö voisi itse valita
värit, ennenkuin me alkaisimme taulua maalata."
"Vai niin, te teette pilaa minusta, huomaan minä! Teidän ijällänne
pitäisi muuten kuunnella, kun vanha ymmärtäväinen väki puhuu."
Oli rajuilma nousemassa. Mutta hra Krapp, joka koko keskustelusta oli
ymmärtänyt vain niin paljon, että oli kysymys taiteesta, esti sen. Hän
virkkoi äkkiä lempeästi hymyillen:
"Niin, minäkin pidän paljon tauluista. Varsinkin vanhemmalla ijällä,
hm, hm, kun ihminen ei paljoakaan liiku mukana elämässä, ne tuntuvat
ihan siunaukselta. Ne ikäänkuin tuovat luonnon ihailtavaksi seinien
sisällä."
"Oh, hän on oikea vanha suunsoittaja", huudahti neiti Josefina, ja
tilanhoitaja vastasi:
"Eipä toki, kiitän, hm, hm, nyt otan vain pienen juustovoileivän lisää."
Ei ollut kovinkaan helppo pitää keskustelua vireillä. Mieliala oli
hiukan repeytynyt, kuten Petter Witt lausui. Ja niin pian kuin kävi
sopivaksi, hän huomautti, että häntä sanomattomasti huvittaisi nähdä
tuota kuuluisaa hammastikkukokoelmaa.
Tilanhoitaja ei väsynyt selittelemään. Hän piti erityisen esitelmän
joka numerosta. Hänen haastelunsa oli pikku sivistyshistoria entisen
ajan ihmisistä ja asioista.
Mutta Petter Witt kuunteli enemmän niitä lyhyitä huomautuksia, joilla
Helga keskeytteli tätä tieteellisyyttä.
Lopulta he joutuivat taaksepäin niihin aikoihin, jolloin ei ollut
mitään hammastikkuja. "Renessanssin rikkaiden ja varakkaiden herrojen
ja naisten elämässä", sanoi Krapp, "ei puhtaus voinut olla suinkaan
korkealla kannalla. Hiukset pantiin kyllä siroihin kierteisiin ja
kyhmyihin, mutta nuo ihmiset olivat kuin valkaistut haudat. Varmastikin
on heidän helmivalkeiden hampaittensa raoissa ollut paljon vanhaa ja
tympäisevää ruuanjätettä."
"Helmivalkeat hampaat lienevät kuitenkin houkutelleet suudelmia",
tokaisi Petter Witt ja katsahti Helgaan.
Mutta Helga punastui ja vastasi lyhyesti: "Tarvitseeko muka
välttämättömästi suudella?" niin torjuvalla äänellä, että Witt tuumi:
heipä vain, enhän ole sanonut, että tässä oli kysymys meistä kahdesta.
Sitten lähtivät he puistoon ja pistäytyivät lopulta talliin,
missä Helga tunsi jokaisen hevosen ja meni useimman pilttuuseen,
mainiten niitä nimeltään. Ja Petter Witt kuunteli hänen raikasta,
hyväilevää ääntään, ja hän toivoi saavansa kulkea täällä koko päivän,
kuunnellakseen sitä sydämensä virkistykseksi.
Lopulta täytyi hänen kumminkin lähteä. He tulivat arkihuoneeseen, hänen
sanoakseen hyvästi neiti Josefinalle.
"Teidän vaatteenne eivät ole vielä kyllin kuivat", sanoi Helga, "mutta
tehän voitte ottaa vaipan Krappin pyhätamineiden päälle, ja me voimme
lähettää omanne sitten illalla majataloon. Nyt annan valjastaa Attilan,
ja minä kyyditsen teidät Skogstoftaan."
"Jos kyyditsemistä tarvitaan, niin sen voi Jöns Petter tehdä", sanoi
neiti Josefina. "Sinua ja Attilaa ei voi lähettää, te olette yhtä
hulluja molemmat Lopuksi vielä katkaisette niskanne."
"Minunhan syytäni oli, että hra Witt joutui puroon; senvuoksi tahdon
minä myöskin viedä hänet kotiinsa vahingoittumattomana."
"Silloin on joka tapauksessa Hans valjastettava vaunujen eteen.
Attilaa sinä et saa. Minä en tahdo tietää mitään ruumiintarkastuksista
ja hautauksista tai että täällä juostaisiin kuulustelemassa ja
pöytäkirjoja, pitämässä."
Hans osoittausi jo melkoisesti elähtäneeksi nelijalkaiseksi, joka liian
helpoilla päivillä ja liikanaisessa vapaudessa olleena oli kerrassaan
menettänyt velvollisuudentuntonsa. Jo ponnistautuessaan pihan yli
valjastettavaksi se rasittui siinä määrin, että leveitä hikijuovia
läikkyi sen pakahtuvilla kupeilla.
Helga maiskautteli kieltänsä, äänsi: tkah — tkah! ja läiskytteli
ruoskalla. Mutta se ei vaikuttanut vähintäkään Hansiin. Se seisoi ja
katseli kohti taivasta ajatuksiinsa vaipuneena. Se tuntui tuumivan
kauan ja vakavasti, ennustiko pieni, harmaa pilvenhattara tuolla ladon
yläpuolella sadetta vai menisikö se mahdollisesti ohi. Perusteellisesti
aprikoittuaan tätä seikkaa se kuolasi ja ajatteli näköjään lähteä
laskeutumaan päivällislevolle. Joka tapauksessa se astui vaunut
perässään pihan keskellä olevalle ruohokentälle aivan kuin etsiäkseen
sieltä itselleen sopivaa makuupaikkaa.
Mutta nyt kävi Helga kärsimättömäksi, ja ruoskansiima joka tähän asti
oli vain vinkunut ilmassa, sattui Hansin lihavaan selkään?
Hans käänsi päätään ja katsoi häneen kuin olisi tahtonut sanoa: "sitäpä
en tosiaankaan olisi sinusta uskonut", jonka jälkeen se yhä valmisteli
lepohetkeään.
Mutta kun lyönnit jatkuivat ja nyt myöskin tuli ruoskan varsi
käytäntöön, huomasi Hans, että hänen oli alistuttava ylivoimaan.
Tällä hevosyksilöllä oli kuitenkin erittäin laaja sisäinen elämä. Ja
sellainen tehtävä kuin vaunujen vetäminen ei pitkääkään aikaa voinut
sen ajatuksia kiinnittää. Toisinaan se vaipui tuumimaan jotakuta
tärkeätä ongelmaa. Silloin se pysähtyi, sieppasi ruohotukon suuhunsa ja
tuijotti ilmaan, ja jälleen lähtiessään liikkeelle se tempausi lyhyeen
laukkaan. Se oli itse keksinyt tämän tavan. Se ei nähtävästi olisi
muuta toivonut kuin saada heittäytyä pitkäkseen, eikä se juossut sen
nopeammin kuin että lehmä levollisesti kulkien olisi helposti voinut
pysyä mukana.