"Krapp... hra Krapp!"
He olivat pistäytyneet tilanhoitajan asuntoon, joka oli herraskartanon
siipirakennuksessa. Sisällä oli hyvin siroa: valkoiset, hieman
liian usein pestyt akkunaverhot, koreat hyvin hoidetut ruukkukasvit
ja häkissä kanarialintu. Olisi saattanut luulla, että täällä asui
joku vanha neiti. Mikään ei muistuttanut miesväkeä; ei näkynyt
piippuhyllyjä, ei metsästysvehkeitä.
Helga oli tullut sisälle kuin myrskytuuli ja tuonut mukanaan Petter
Wittin. Hänen heleä äänensä kajahteli niin, että kanarialintu hypähti
peljästyneenä korkealle. Vähän ajan perästä vastasi hiljainen ääni
makuukamarista:
"Kyllä, neiti Helga, tulen heti."
"Saattepa nähdä hauskan kekkulin", sanoi Helga heidän odotellessaan.
"Tehkäämmekin pikkuista pilaa hänelle. Teidän on oltava mitään
huomaamatta ja myönnyttävä kaikkeen, mitä minä sanon."
Samassa ilmestyi tilanhoitaja Krapp huoneeseen. Hän oli todellakin
ihmeellinen olento, pieni, leveä ja villainen. Ei ainoastaan hänen
päänsä ollut peittynyt vaaleaan, villaiseen tukkaan ja samanlaiseen
rehevään leukapartaan, vaan luonto oli istuttanut häneen pikku töyhtöjä
kaikkialle, missä vain oli tilaa. Hänen kulmakarvansa olivat villaiset,
korvista kasvoi villatukkoja, samoin sieramista. Hänen lyhyet,
leveät kätensäkin olivat runsaalla karvaoraalla. Hänen sinisissä,
hyväntahtoisissa koiransilmissään oli vähätuloisten ilme, ja puhuessaan
hän useinkin tuntui kääntyvän itseensä pikku hymähdyksillä. Hän ei
ollut viittäkymmentä vanhempi, mutta hänen hiljainen, vaatimaton
olemuksensa sai hänet vaikuttamaan iäkkäämmältä.
"Ajatelkaas, Krapp", huusi Helga hänen korvaansa, "tämä herra on
maisemamaalari Witt; olen korjannut hänet merestä."
"Hm, hm, mitä neiti Helga sanoo?"
"Sanon, että olen onkinut hänet merestä. Hän oli eräässä aluksessa,
joka teki haaksirikon tuolla niemen luona. Koko väestö, johon kuului
kahdeksan miestä, villakoira ja neekeri, hukkui heti. Hra Witt oli
laivassa matkustajana; hän yksinään pelastui."
"Sehän oli kauhea onnettomuus."
"Mikä? Sekö, että herra Witt pelastui?"
"Ei, luonnollisesti, mutta että nuo toiset..."
"Niin, ja tiedättekö, mitenkä tämä onnettomuus tapahtui, Krapp?...
Kapteeni oli saanut näkyviinsä tuollaisen linnunpelättimen, joita täti
on teidän tahdostanne asettanut tuonne rantametsän laitaan. Hän luuli
sitä merimerkiksi, ja niinpä — rauskis vain!"
Krapp oli karahtanut kasvoiltaan aivan tummanpunaiseksi.
"Silloin minun täytyy todellakin sanoa, että se oli kerrassaan
välttämätöntä. Linnut tekivät niin tavatonta vahinkoa laihossa..."
"Oh, teidän tulisi hävetä, Krapp, kun idarratte lintuparoilta muutamaa
jyväistä. Kuka sanoo, ettei niillä ole samaa oikeutta Jumalan lahjoihin
kuin teillä ja minulla? Nyt näette seurauksen: puoli tusinaa ihmisiä
on hukkunut, ja minä olin mennä samaa tietä. Tulen aivan rauhallisesti
Attilalla ratsastaen, näen hra Wittin taistelevan aalloissa — ja
molskis! minä mereen!"
"Helga-neiti ei kuitenkaan näytä kastuneelta." Hän katseli epäillen.
"Minä tietysti riisuin sukat ja kengät ja annoin sitten Attilan ottaa
minut selkäänsä... oh, te tietysti olisitte mieluummin nähnyt, että
sekä hra Witt että minä olisimme sinne jääneetkin. Kun minut olisi
sitten kannettu kotiin kuolleena — sinisenä — vesi tiukkumassa kaikista
huokosista — silloin olisitte kyllä oikein iloinnut työstänne."
Krapp oli käynyt aivan kalpeaksi, ja hänellä oli kyyneleet silmissä.
"Minä vakuutan teille, neiti Helga, että jos joutuisin kokemaan
tuollaista, se olisi hm, hm, surullisin päivä elämässäni."
Hänet keskeytti helähtävä nauru.
"Hän uskoo sitä, taivas auttakoon minua, hän uskoo sitä!... Oi,
kuinka rakastan teitä, hra Krapp, kun uskotte kaikki, mitä teille
syötetään. Ei, hra Witt on vain pudonnut ojaan. Hän istui maalaamassa,
ja Attilan säikähdyttämä vanha lehmä ryntäsi kaatamaan hänet ja hänen
maalaustelineensä ja kaikki. Ja nyt on teidän lainattava hiukan kuivia
vaatteita hänen pukeutuakseen, kunnes omat vaatteensa kuivaavat. Sitten
tulette molemmat aamiaiselle, ja sen jälkeen ehkä herra Wittiä huvittaa
nähdä vanhojen hammastikkujen kokoelmaa."
"Niin, olletikin ensimäinen löytö on arvokas", sanoi Krapp
esitelmöivällä äänellä. "Jos aukaisette Fournsau'n kirjoittaman teoksen
'Historie des moeurs du XVIII siecle, tome 16' [18. vuosisadan tapojen
historia] hm, hm, niin tapaatte 235. sivulta seuraavan lausunnon:
'Tästä tavattomasta hienostumisesta huolimatta puuttui siihen aikaan
sellaisiakin välineitä, joiden nykyään katsotaan kuuluvan jokaisen
välttämättömiin tarpeisiin. Kampojen ja hiusharjojen käytön tunsivat
vain korkeimmat piirit, ja hampaiden hoito oli vielä aivan kehdossaan;
sellainen koje kuin hammasharja oli hyvin vähän tunnettu, mutta
hammastikku ei lainkaan.' Nyt olen minä kuitenkin huomannut..."
"Niin, kiitos, hyvä Krapp, mutta tällä hetkellä emme ole niin paljoa
kiintyneet hammastikkuihin kuin siihen, että niille annetaan jotakin
kaivettavaa. Sitäpaitsi hra Witt vilustuu tuossa seistessään. Nyt jätän
herrat kahden kesken ja toivotan pikaista jälleennäkemistä — hyvästi
siksi aikaa, hyvät herrat."
Petter Witt jäi yksikseen tilanhoitajan kanssa. Hänessä oli herännyt
jonkunlainen epäluulo pientä, kumartelevaa herrasmiestä kohtaan. Hra
Krappilla oli omituinen säyseä ja anteeksipyytävä hymy, joka näyttäysi
tuuhean parran takaa, ja äsken, hänen kuullessaan Helgan tehneen
hänestä pilaa, se levisi yli hänen kasvojensa, niin että hän muistutti
janoista koiraa, joka irvistelee aurinkoa kohti. Tuolla tavoin
hymyilevät ihmiset eivät ole minun mieleisiäni, ajatteli Petter Witt.
Krapp johti hänet makuukamariinsa.
"Minulla on muuan musta puku, hm, hm. Se ehkä sopisi hra
maisemamaalarille varsin hyvin, vaikka me olemmekin hieman
erilaiset varreltamme. Mutta ensin on meidän pakko hankkia muutamia
alusvaatteita."
Petter Witt puki ylleen vaatteet. Takki oli musta, melkein papillista
kuosia; lisäksi kuului pukuun mustat samettiliivit ja housupari, joka
varmasti oli liian lyhyt tilanhoitajalle itselleenkin. (Ihmeellistä,
ajatteli Petter Witt, tuntuupa siltä kuin muutamien ihmisten mielestä
olisi siveellistä ja rehellistä kulkea liian lyhyissä housuissa.)
Petter Wittillä päättyi näiden housujen verhoava vaikutus heti polven
alapuolelle; hihat ulottuivat hädin kyynärtaipeeseen saakka, ja liivit
yrittivät turhaan yhtyä housun kauluriin.
Mutta sensijaan oli puvussa aivan ylenpalttisesti leveyttä. Se pullotti
laskoksilla sekä edestä että takaa.
"Minä muistutan sirkustemppuilijaa", tuumi Petter Witt, kun hän tutki
itseään kuvastimessa. "Mutta tähän saapi tyytyä, ja kannattaa olla
hyvilläänkin."
Krapp tarkkasi hänen kasvojensa vaihettelevaa ilmettä tutkivin katsein.
"Luonnollisesti eivät nämä vaatteet ole sellaisia, joissa hra
maisemamaalarin on tapana kulkea. Minähän olen jo pian vanha mies, hm,
hm, joten yleensä pukeudun hiukan porvarillisesti ja vaatimattomasti."
"Oh, mikäpä tässä, hra Krapp! Vika ei ole niin suuresti teidän
räätälinne kuin kaiken Luojan, jolta olemme saaneet niin erilaisen
rakenteen. — Täällä on taskussa joku paperi. Kenties sitä ei kannata
säilyttää."
Hän oli ottanut esiin kokoontaitetun paperin ja ojensi sen
tilanhoitajalle, joka otti sen hätäisesti kiittäen ja laski
kirjoituspöydälle. Hän oli käynyt aivan punaiseksi. Petteristä tuntui
niinkuin tuossa paperissakin olisi ollut jotain villaista.
Kun nyt vain Matts saa laillisen omistusoikeutensa täytäntöön, silloin
on tuon vanhan syntisen loppuhetki lyönyt. Niin, niin kyllä, ukkoseni.
— Hän oli mutissut tämän puoliääneen mielensä keveydessä.
"Ei mitään kiittämistä", virkkoi vähäkuuloinen kohteliaasti kumartaen.
"Onhan luonnollista, auttaa lähimäistänsä tapaturman kohdatessa. Nyt
pyydän teitä vain suodaan minulle anteeksi, että hetkiseksi pistäydyn
hiukan siistiytymään."
Hän katosi makuukamariin. Oven avautuessa tuulenpuuska lennähdytti
lattialle paperin, jonka hän oli vastikään laskenut kirjoituspöydälle.
Petter Witt otti sen ylös ja aikoi panna takaisin pöydälle, mutta
muutti sitten mieltään ja pisti sen taskuunsa.
En lue sitä, hän ajatteli, mutta olen varma, että siinä on jotakin
metkua. Kun hän sitten kerran tapaa sen tämän taskusta ja muistaa minun
niissä kulkeneen, saa hän edes pienen, terveellisen säikähdyksen. Ja
sen suon hänelle kernaasti.