Hän oli heittäytynyt pitkäkseen niitylle alhaalla rannassa. Pieni puro
kiemurteli notkeana kuin tarhakäärme ruohikon poikki. Se porisi ja
kuiskaili niin iloisesti kuin sillä olisi ollut peräti tärkeä ja hauska
salaisuus, jota se oli kovin halukas kertomaan.
Salaisuus sillä ehkä onkin, ajatteli Petter Witt. Eipä tiedä, mitä
kauniita metsätaruja se onkaan kokenut ja vielä joutuu kokemaan.
Hän poimi kevätesikoita, punaisia ritarinkannuksia ja lemmikkejä, pisti
ne napinläpeen, pani pystyyn maalaustelineen, asetti sille kankaan
ja alkoi maalata. Aihe syntyi itsestään. Aivan vieressä juoksi puro
erääseen salmen lahdelmaan. Toisella sivulla pistäysi niemi esiin, ja
siellä kohosi Munksholman herraskartano tuuheiden pyökkien vartioimana.
Ja kaiken tämän vehmauden keskestä nousi korkealle tornin huippu
sinertävänä aamun autereessa.
Tuo on siis Matts Brillen linna, ajatteli Petter Witt. Se näyttää niin
espanjalaiselta.
Espanjalaiselta! Niin, mutta eikö ilmalinna olekin sekä ranskan- että
englanninkielellä "espanjalainen linna!" Chateaus d'Espagne! Castles in
Spain.
Ja Petter Witt hyräili pikku laulelmaa:
"Ma uljaasta linnasta unta näin:
eli aartehissa
vain nainen ja kissa,
ja kellari täynn' oli viinejäin —
nuoruuteni kultalinnan näin.
Edestakaisin etelään ja pohjoiseen
menin maailmalle,
nyt taivasalle
minut uuvutti etsintä pettyneen —
jäi linnani etelään ja pohjoiseen.
Eteeni jo nous' usein loistossaan
se linnani suuri,
taas mahtava muuri
unen virtaan vajosi varjonaan —
oli loitolla linnani loistossaan.
Oli linnani rakettu Espanjaan,
kesän aamuruskoon,
unihaaveen uskoon,
ikionnen rantahan rauhaisaan, —
mun linnani kuului Espanjaan."
Niin, tuonpa satulinnan hän maalaa! Mitäpä se merkitsi, että vain
kunnialliset tanskalaiset pyökit sitä ympäröivät? Kohotessaan tuolla
ylhäällä, se katseli häntä niin julkeasti, että hän tunsi siirtyneensä
siihen Sevillaan, jota hän ei ollut koskaan nähnyt. Hän tuijotti
tummien silmien tulikehiin... hän kuuli kastanjettien napsahtelevan...
hän tunsi suloisen ja juovuttavan viinin istuttavan salaisuuksiaan
aivoihinsa...
Sittemmin kertoessaan ystävilleen näistä mielikuvista hän lisäsi, että
ne olivat syntyneet hänen syventyessään taiteilijatehtäväänsä. Toiset
olivat kumminkin niin ymmärtämättömiä, että väittivät hänen nukahtaneen
ja nähneen unta tästä kaikesta.
Sen verran onkin varmaa, että hän äkkiä oli olevinaan härkätaistelussa.
Toreadorilla oli Matts Brillen hahmo, hän taisteli jättiläismoisen
teräväsarvisen härän kanssa, ja hänen luomensa hehkui kuin tulinen
hiili. Joka hetki pisti härkä pitkät sarvensa hänen lävitsensä, mutta
siitä hän ei välittänyt yhtään mitään. Hän ärsytteli vain yhä härkää
keihäällään ja vannoi kyllä saavansa sen masennetuksi.
Petter Wittin herätti tästä unesta kiivas tuuppaus, kahina ja naisen
kiljahdus. Sitten hän tunsi putoavansa syvälle, ja jotakin märkää
roiskui hänen ympärillään. Härkä oli kai äkkiä päässyt tunkeutumaan
pois arenalta ja syössyt katsojien joukkoon.
Mutta mitä tämä oli? Eikö hän todellakin nähnyt edessään sarvipäistä
hirviötä, joka seisoi puuskuen aivan hänen kasvojaan vasten! Hän
itse makasi seljällään purossa, ympärillä uiskentelivat hänen
maalaustuolinsa, hänen maalaustelineensä, kankaansa, värilautasensa,
siveltimensä ja värinsä, hänen päivänvarjostimensa, piippunysänsä ja
hattunsa.
Hän parahti täyttä kurkkua: "härkä, härkä!" — kömpi puron toiselle
rannalle ja aikoi paeta päätäpahkaa, pelastaakseen uusista
hyökkäyksistä.
Mutta samassa helähti tytön ääni:
"Älkää ollenkaan peljätkö! Se on vain lehmä... Se säikähtyi, ja
sitten... mutta tämähän on kauheata!... tämähän on ihan hirveätä..."
Witt katsahti hirviöön... Se oli todellakin lehmä. Se seisoi muljottaen
häneen suurilla surumielisillä silmillään, ilmeisesti peräti
kauhistuneena siitä Jerusalemin hävityksestä, minkä oli aiheuttanut, ja
kykenemättömänä käsittämään, mitenkä se oli tapahtunut.
Mutta nyt kiintyi Wittin huomio nuoreen tyttöseen, jonka äänen hän oli
kuullut.
Tämä oli ratsastusmatkalla. Hän istui miehen tavoin hevosen selässä,
joka nelistäen kiiti niittyä pitkin. Hän oli puettu mustaan
samettipukuun, jockeylakkiin, viittaan, väljiin housuihin ja
kiiltonahkaisiin saappaihin. Hänestä itsestään sai Petter Witt aivan
hätäisen kuvan: kaksi ruskeata palmikkoa, kirkkaat, siniset silmät,
auringon paahtamissa ja hiukan pisamaisissa kasvoissa pieni varma nenä,
vartalo rento ja täyteläinen.
Yhdellä hyppäyksellä antoi ratsastaja hevosensa loikata puron yli ja
pudottausi sitten alas satulasta.
"Ei, enpä ole koskaan nähnyt moista", hän huudahti nauraen ja itkien.
"Mitä nyt olenkaan saanut aikaan! Lähdin liikkeelle vain asteluttamaan
hiukan Attilaa — seisotko siinä hiljaa, tyhmä hevonen! Se ei saa
nähdyksi kauran hituakaan, heti pyrkimättä sitä pureksimaan — läksin
vain antamaan Attilalle hiukan liikuntoa ja sain päähäni yrittää
esteratsastusta. Minä annoin sen hypätä lammikon yli tuolla — mutta
en nähnyt, että siellä seisoskeli muutamia lehmiä märehtimässä.
Attila syöksi suoraan niiden joukkoon ja ne, hitto vieköön, täyttä
laukkaa kaikille suunnille, — yksi niistä pillastui tänne niitylle, ja
silloin... teidän on todellakin annettava anteeksi."
Viimeiset sanat puristausivat kuuluviin naurunpuuskasta, jota hänen
oli mahdoton hillitä. Mutta Petter Witt ei ollut kovinkaan hilpeällä
tuulella; hän hosui vettä, kädet olivat täynnä mutaa, ja panamahattu
matkasi parhaillaan kiitävän puron mukana.
Nuori nainen näki sen.
"Mutta hyvä Jumala, teidän hattunne!" Ja siinä silmänräpäyksessä hän
kiirehti sitä tavoittaman, laskeusi vatsalleen puron poikki ja onki sen
ylös.
Hän pisti sen Wittin päähän niin likomärkänä kuin oli sen vedestä
nostanut.
"On parasta, että saatte sen päähänne, muutoin voisitte vilustua."
Petter Witt oli ottanut yltään viitan ja kiersi siitä vettä.
"Tämä oli tosiaankin kerrassaan tukalaa", murisi hän, "kerrassaan
tukalaa." Ja hän lisäsi jotakin pillastuvista hevosista ja hulluista
ratsastajista; hän oli muka luullut olevansa Tanskassa eikä
Etelä-Amerikan pampaskentillä.
Hänet keskeytti nuori nainen.
"On selvää, että minä korvaan teille kaiken, mitä teiltä on
tärveltynyt. Tottahan toki sen teen! — Mitä olette kadottanut? —
Värejä, kankaan — kalliita tauluja ehkä?"
Wittin ääni kävi hieman sävyisämmäksi.
"Ka, mitään korvaamatonta vahinkoa ei tässä liene sentään tullut... ne
voidaan kyllä onkia uudelleen ylös."
Neitonen asettui jälleen samaan asentoon kuin aikaisemmin, kääri toisen
hihansa ja alkoi koota purosta Wittin maalausvehkeitä.
Mutta tätä ei Petter Witt voinut rauhallisesti katsella. Hänpä siis
neitosen viereen, ja niin makasivat he siinä molemmat ja onkivat
väritötterön tuolta, märän kangaskappaleen täältä, kunnes Witt lopulta
oli tietävinään, että pelastustyö oli suoritettu loppuun.
Witt oli nyt päässyt sovinnollisemmalle mielelle.
"Minä vain säikähdin niin julmasti", hän sanoi. "En ollut lähtenyt
maalaamaan vesiväritaulua."
"Mutta teiltä on varmastikin hyvin paljon mennyt pilalle. Ja teidän
hienot vaatteenne... lopultakaan ette saa yhtään häpeillä, vaan
sanokaa, kuinka suureksi arvioitte vahingon. Nimeni on Helga Munk, minä
asun tuolla ylhäällä."
Hän viittasi siintävään kartanontorniin, ja Petter Wittin silmät
suurenivat. Hän oli siis Munksholman perijätär! Häneltä siis olivat
Witt ja hänen matkatoverinsa tulleet omaisuutta riistämään.
"Mutta kuulkaahan", alotti neiti Munk jälleen. "Tepä ette saakaan
nyt heti juosta tiehenne. Teidän on ehdottomasti saatettava minua
kotiin, jäädäksenne aamiaiselle. Olen varma, että tilanhoitajalla on
vaatekappaleita, jotka voitte lainata siksi aikaa kun omanne kuivavat.
Niin pian kuin voitte jälleen ottaa ne yllenne, valjastamme hevosen
vaunujen eteen ja kyyditsemme teidät kotiin. Te asutte luonnollisesti
Skogstoftan kievaritalossa."
"Niin — mutta..." Witt epäröitsi suostua tarjoukseen. Toiselta puolen
tämä oli kyllä erinomainen tilaisuus, hänen päästäkseen tutkimaan
vihollisleiriä. Mutta toiselta puolen ei häntä ollenkaan miellyttänyt
ottaa vastaan vieraanvaraisuutta näiltä naisilta, ollessaan vastapuolen
palveluksessa.
"Älkää nyt yrittäkö mitään vastaväitteitä. Ellette tahdo ottaa
vastaan tarjoustani, niin minun on uskottava, että te vieläkin olette
minulle suutuksissanne. — Saatte kernaasti ratsastaa Attilalla,
jos luulette voivanne sitä hallita. Se on tavattoman säyseä,
mutta ollessaan hyvällä tuulella, kuten tänään, se voi saada mitä
hullunkurisimpia päähänpistoja. Väliin se äkkiä äityy teutaroimaan ja
potkimaan taaksepäin kuin järkensä menettänyt, ja silloin saattaa sen
hillitseminen käydä hyvinkin työlääksi... Mutta, ihme ja kumma, mihin
se nyt onkaan hävinnyt?"
"Luulenpa melkein, että se juoksee tuolla kaukana." Petter Witt osoitti
pellolle, missä ruskea hevosenselkä näkyi liikkuvan korkean laihon
sisässä.
"No, mutta katsokaapas tosiaankin... No niin, joku rengeistä saanee
sen kiinni ja ottaa sen hoivaansa... Niin, minä en, ikävä kyllä, siis
voikaan tarjota mitään ratsastustilaisuutta, herra..."
"Maisemamaalari Petter Witt."
"Vai niin, teidän nimenne on Witt? Niin, herra Witt, meidän pitänee
näin ollen kävellä. Mutta aamiainen teidän on saatava. Tulkaa nyt, niin
esittelen teidät tädilleni."