Sillävälin eleli Munksholman omistajatar onnellisessa
tietämättömyydessä siitä vaarasta, mikä häntä lähestyi.
Taikkapa — onnellisenako? Saattoiko yleensä mainita tätä käsitettä
yhdessä neiti Josefina Munkin kanssa? Ah ei, onnellinen hän ei ollut.
Sillä jos onnea on olemassa, niin se asustaa kunkin omassa mielessä,
ja neiti Josefinalla oli raaka ja tyly sielu. Vain hyvin harvoin pääsi
aurinko sinne sisälle, ja silloin hän ei tahtonut itse sitä tunnustaa.
Muuten arveli ehkä yksi ja toinen, että hänelle oli ollut onni
myötäinen — jopa tavattoman suuressa määrin.
Aikoinaan saadessaan sen tiedon, että hänestä oli tullut Munksholman
omistajatar, hän asusti pienessä talossa Österbron osassa
Kööpenhaminaa. Hän eli ruokavieraita pitämällä, söi margariinia ja
käytti hansikkaita, joiden sormenpäät olivat auki. Lieneepä myöskin
ollut joku juttu onnettomasta rakkaudesta... Sanalla sanoen, Josefina
Munkia saattoi pitää elämän laitapuolelle joutuneena.
Ei ollut helppo sanoa, mitenkä oikeastaan oli. Hän oli aivan varmasti
kerran ollut hauskannäköinen eikä suinkaan epämiellyttävä. Mutta me
ihmiset olemme niin lyhytnäköisiä! Kun vastoinkäymiset tulevat, ei
mieleemme juohdu tuon kaiken selväksi aiheeksi se, että sarja pieniä
tilapäisiä asianhaaroja satuttautuu yhteen suututtamaan meitä. Jos joku
tyhmyri tekee vararikon, ovat olosuhteet maailman kauppamarkkinoilla
hänet siihen pakoittaneet. Jos joku pappi ei saa kuulijoita, niin häntä
vastaan on kääntynyt ajanhenki, jonka kanssa hänen on kamppailtava
jättiläismäisessä yksinäisyydessään. Jos joku neitonen ei saa miestä,
niin yhteiskunnalliset olosuhteet ne estävät miehiä menemästä naimisiin.
Niin, toisinaan myöskin taivas itse kokoaa voimansa yksinomaan vain
sitä varten, että voisi suututtaa pikkuihmisiä.
Neiti Josefinakin etsi syytä huonoon onneensa siitä, että elämä oli
järjestynyt kehnolle kannalle. Hän oli köyhä, ja hän syytti siitä
lakia, joka salli kaiken perheomaisuuden keräytyä muutamien harvojen
käsiin. Hän oli pettynyt rakkaudessa — luonnollisesti sen vuoksi, että
miehet olivat itserakkaita ja siveellisesti turmeltuneita, kuten koko
ajan henki muutenkin kirjallisuuden ja alkoholin vaikutuksesta.
Hän ei kumminkaan ollut niitä, joissa tyytymättömyys puhkee julki.
Katkeruus miessukupuolta kohtaan oli tehnyt hänestä naisliikkeen
harrastajan, mutta hän ei kyhännyt mitään kirjoitelmia sanomalehtiin
eikä pitänyt mitään esitelmiä. Ei ollut hän myöskään jäsen missään
yhdistyksessä. Hän oli naisasian ajaja vain omissa pienissä huoneissaan
Österbron kulmalla. Täällä istui hän ja kävi yrmeäksi, ryppyiseksi ja
yksinäiseksi kuin vanha huuhkaja.
Ja kun hän sitten kohtalon oikusta äkkiä joutui tilanomistajaksi, oli
jo myöhäistä; katkeruus oli häneen imeytynyt. Hän muutti äänensä vielä
hieman voimakkaammaksi ja totutteli käyttämään karskia komennussävyä,
joka täydellisesti lannisti jokaisen, ken vain oli hänestä
riippuvainen. Vieraat pitivät häntä varsin mielenkiintoisanakin. Hän
oli niitä, jotka voivat olla niin epämiellyttäviä, että jurous tuntuu
vain naamarilta, jonka alle he koettavat peittää sydämensä hyvyyden.
Suurta tilaa johti hän aivan kuin se olisi ollut hänen piskuinen
vanhanpiian-taloutensa Österbron kulmalla. Hän sekautui kaikkiin
yksityisseikkoihin ja luonnollisestikin joutui petetyksi suuremmissa
asioissa. Hän ei luottanut kehenkään palvelijoistaan, ei kehenkään
muuhun paitsi tilanhoitajaan, joka oli ollut siellä jo kamariherran
ajoista lähtien. Saattoi tapahtua, että hän nousi keskellä yötä
katsomaan, paloiko lamppu renkituvassa.
Mutta yksi asia vaivasi varsinkin ensimäisinä vuosina hänen
ajatuksiaan. Ja se oli kysymys, kelle tila joutuisi hänen kuollessaan.
Hänellä oli ainoastaan yksi sukulainen, sisarenpoika, mutta heidän
välinsä olivat jo vuosia takaperin rikkoutuneet. Syynä oli se, että hän
oli pettänyt suvun jalot perinnäistavat ja ruvennut käsityöläiseksi.
Hän oli nimittänyt tätiänsä vanhaksi hermopotilaaksi; nyt oli hän
seppämestarina eräässä pikkukaupungissa ja naimisissa entisen
mestarinsa tyttären kanssa.
Ei luonnollisestikaan saattanut tulla kysymykseen, että tila ja
omaisuus siirtyisivät hänelle, ja "vanha hermopotilas" tuumi kauvan
testamentata kaikki hyväntekeväisyystarkoituksiin. Mutta sitten tuli
hän muistaneeksi koko joukon ihmisiä, joiden kanssa hänen oli mahdoton
sopia ja jotka silloin saisivat hyötyä tästä hänen teostaan, ja sepä
tässä vielä puuttuisi.
Hän mietti tätä niin kauvan, että hän lopulta sai sappitaudin.
Sappitauti oli syynä, että hän joutui kööpenhaminalaiseen sairaalaan,
ja siellä häntä hoiti tohtori Möller.
Tohtori Möller oli ainoa ihminen, joka pitkään aikaan oli osoittanut
tuolle katkeralle vanhallepiialle hiukan ystävällisyyttä, ja muuten oli
hän mies, joka itsekin kyllä saattoi tarvita lähimäisen tukea. Hän oli
leski, ja velkoja hänellä oli yli korvien. Nämä velat hän oli hankkinut
antamalla nimensä takuuseen hyville ystäville. Hänellä oli pieni tytär,
jonka epävarma tulevaisuus tuotti hänelle ainaisia huolia.
Tämän kuuli neiti Josefina ja sai päähänpiston.
"Teidän pitäisi antaa hänen tulla hiukan minun luokseni Munksholmaan",
hän sanoi. "Olen usein ajatellut, että saattaisi olla hauskaa, jos
talossa olisi nuori tyttönen."
Muutama päivä myöhemmin tapahtui Helga Möllerin tulo Munksholmaan.
Aluksi neiti Josefinan vieraana, sitten jonkunlaisena seuranaisena.
Niin valoisa oli tuon nuoren tytön hymy, niin helskyvä hänen naurunsa,
että ei edes neiti Josefina saattanut sitä vastustaa. Helga Möller
alkoi pian vetää vertoja tilanhoitaja Krappillekin neiti Josefinan
vaikutusvaltaisena seuralaisena. Ja kumminkin oli Krapp aina tähän asti
ollut ainoa ihminen, joka oli saattanut iloita hänen suosiostaan.
Paria vuotta myöhemmin otti neiti Munk Helgan ottolapsekseen ja määräsi
hänet perijäkseen. Hän otti vastatakseen tohtori Möllerin veloista
siten, että lupasi maksaa ne vähitellen muutamassa vuodessa, jos hän
yhä edelleen oli tyytyväinen Helgaan.
Vain yhden ehdon hän pani tähän lupaukseen: Helga ei saanut mennä
naimisiin. Ei koskaan! Niin pian kuin kasvatusäiti oli kuollut, oli
hänen otettava nuori tyttö kasvatikseen, jonka tuli vuorostaan periä
kaikki taas hänen jälkeensä — samoilla ehdoilla.
Näin piti Munksholman kulkea perintönä puhtaalta neitseeltä toiselle.
Miesten saastuttavat kädet eivät saaneet koskaan kajota tähän
omaisuuteen.
Tämän ehdon kuullessaan Helga hiukan miettivästi nyrpisti pientä
pystynenäänsä. Sen jälkeen kun hän pari vuotta sitten oli ollut
kihloissa erään kimnasistin kanssa, oli tosin hänen sydämensä ollut
vapaa, mutta joka tapauksessa! Tämähän oli melkein samaa kuin mennä
luostariin.
Kuitenkin: kun hän oli hieman ajatellut asiaa, myhäili hän valoisaa
hymyänsä ja myöntyi.
Neiti Josefina oli niin voimakkaasti valaissut hänelle miessuvun
alhaisuutta, että mahdollinen avioliitto tuollaisen pahantekijän kanssa
vähitellen alkoi näyttäytyä hänelle hyvin epäilyttävässä valossa. Ja
onnen kultakiilto houkutteli häntä.
Hänet sidottiin ankarilla velvollisuuksilla. Jos hän meni naimisiin,
niin oli hän samassa hetkessä menettänyt perintöoikeutensa ja hänen
isänsä sai itse selvittää velkansa niin hyvin kuin taisi.
Mutta tästä ehdosta ei saanut kukaan muu mitään tietää, paitsi
kasvatusäiti, kasvattitytär sekä tilanhaltija Krapp, joka asiakirjan
laati. Ei edes tohtori Möller saanut asiasta vihiä.
Täten tultiin siihen, että Helga Möller, jonka nimi tästä lähtien tuli
olemaan Helga Munk ja jonka tuli sanoa neiti Josefinaa tädikseen,
vannoi pysyvänsä naimattomana kuolemaansa saakka.
Hän taisteli urhokkaasti karkoittaakseen mielestään pois ne
kevättunteet, jotka toisinaan hänet valtasivat ja tekivät hänet
raskasmieliseksi. Ja kun hän ei koskaan tullut tavanneeksi nuoria
miehiä ja vain harvoin nuoria tyttöjäkään, ei hänellä ollut mitään
syytä kehittää naisellista miellyttämiskykyään. Hän sai jotakin
miesmäistä tapoihinsa, ja hän käytti mielellään voimasanoja. Hän
ratsasti hajareisin, poltteli pitkiä sikaareja ja kiroili kuin mies.
Häntä nimitettiinkin paikkakunnalla "neiti Munkin pojaksi."