Parin tunnin kuluttua he saapuivat siihen pieneen yhteiskuntaan, missä
heidän tuli siirtyä Skogstoftan paikallisjunaan.
Skogstofta-radan asema oli kaupungin toisessa päässä; sinne oli ehkä
noin neljännestunnin kävelymatka. Mutta Mossgord kuului raskaaseen
kuormastoon, hänen olisi ollut mahdoton kävellä niin pitkälti.
Kun hän asemalla esitti otettavaksi ajoneuvot, syntyi siellä suuri
hämminki. Sellaista ei ollut koskaan kukaan tiedustanut, sanoi
rautatievirkamies, ja hänen ilmeensä näytti pyrkivän purkautumaan
sanoiksi: "Jumalan kiitos, me vielä elämme kumminkin pienessä
siveellisessä yhteiskunnassa."
Mossgordin täytyi jäädä istumaan odotussaliin siksi aikaa, kun Matts
Brille ja Petter Witt lähtivät kaupungille ajoneuvoja hakemaan.
He kyselivät ihmisiltä, jotka tulivat kadulla vastaan. Vastaus kuului,
että se tuskin kävi tänään laatuun. Ajuri Hansson, joka muutoin
olisi kai voinut auttaa, oli antanut molemmat vaununsa suuriin,
ylhäisiin häihin, ja kaupungin toinen ajuri, herra Pettersson, nukkui
tavallisesti päivällisuntaan pitkään maanantaisin, ja sattumalta oli
tänään maanantai. Hänen ei ollut senvuoksi tapana ottaa tehtäväkseen
mitään suurempia töitä sinä päivänä.
Mutta he olivat nyt vannoneet, että heidän tuli saada vaunut, ja
senvuoksi sopineet, että kumpikin heistä menisi omalle suunnalleen ja
ottaisi kulkuvehkeet, mitkä vain tielle sattuisivat.
Tuloksena oli, että Matts Brille toimitti paikalle teurastajan rattaat,
joilla makasi vasikka olkialustalla, ja Petter Witt toi turvekuorman.
Molemmat ajomiehet olivat suostuneet tekemään pienen kierroksen, kun
heille luvattiin runsaat juomarahat.
Päätettiin, että Mossgordin tuli sijoittua teurastajanrengin viereen,
mutta sitten selvisi, että istuinlauta oli liian kapea. Hänen
täytyi senvuoksi asettua vasikan viereen oljille, kun taas hänen
matkatavaransa pantiin turvekuormalle.
Matts Brille ja Petter Witt täydensivät kulkuetta jalkamiehinä. Tämä
kulkue lienee herättänyt hiukan huomiota kaupungissa, varsinkin kun
Mossgord ja vasikka joutuivat riitaan paikasta oljilla.
Saavuttiin Skogstofta-radan asemalle minuuttia aikaisemmin kuin junan
tuli lähteä.
Mutta mitään junaa ei näkynyt. Ei myöskään mitään matkustajia. Ainoina
elollisina oli paikalla koira ja muuan naishenkilö, joka istui
asemakonttorissa kutomassa villaröijyä.
Matts Brille naputti oveen ja astui sisään. Petter Witt ja Mossgord
pysähtyivät ovelle. He olivat kaikki jäykkinä kunnioituksesta.
"Anteeksi, rouva. Me tahtoisimme kernaasti puhua asemapäällikön kanssa."
"Asemapäällikkö", sanoi nainen suloisesti hymyillen, "olen minä."
"Vai niin! Ehkä sitten voimme saada tietää, milloin juna 1 ja 20
lähtee?"
"Se ei jouda lähtemään ennenkuin noin tunnin perästä. Skogstoftan
apteekkari on tänä päivänä kaupungissa. Meillä on tapana mielellämme
hieman odottaa, kun yleisö sitä pyytää, jotta he ennättäisivät tehdä
ostoksensa."
Nyt otti Mossgord puheenvuoron.
"Minun täytyy pitää tätä menettelyä aivan laittomana. Aionkin senvuoksi
sähköteitse valittaa liikennepäällikölle ja pyydän näin ollen teitä
ilmoittamaan, missä sähkölennätinasema on."
"Sähkölennätinasema — — se on tässä, minä hoidan sähkötystä."
"Siinä tapauksessa pidän parempana lähettää vakuutetun kirjeen. Ehkä
tahdotte olla niin hyvä ja sanoa minulle, missä postikonttori on."
"Se on myöskin tässä; minä olen sekä asemapäällikkö ja postimestari
että sähköttäjä. Mutta teidän ei tarvitse kirjoittaa eikä sähköttää,
minä tapaan liikennepäällikön hyvin usein, hän on nimittäin minun
mieheni. Minä voin kyllä sanoa hänelle."
"Taitaa olla turha valittaa", sanoi Petter Witt. "Ja kun meillä ei ole
niin peräti paha kiire, niin sillä ei ole juuri väliäkään."
"Jos muuten olisin tullut ajatelleeksi, niin olisinhan voinut tarjota
hänelle pari prosenttia perinnöstäni, se olisi kyllä jouduttanut
asiaa", arveli Matts Brille.
Vähitellen alkoi kumminkin syntyä asemalla eloa. Muuan asemamies
sukelsi esiin pakkahuoneesta, missä hän oli nukkunut päivällisuntaan.
Aivan kamalasti haukotellen asteli hän hakemaan vanhan nilkun hevosen
tallista ja antoi sen vetää ensin molempia henkilövaunuja ja sitten
tavaravaunua eli siis koko junaa muutamia kertoja edestakaisin
asemahuoneen edessä.
Tämän tehtyään hän meni sisälle, otti toisen takin ja lakin ja ilmestyi
sitten esille kaksinaisessa osassaan, junankuljettajana ja lämmittäjänä.
Hän astui veturitalliin, ja pian kuultiin sellaista puhkumista
kuin olisi puolitusinaa höyrykattiloita samalla kertaa yhteisestä
sopimuksesta ruvennut koettelemaan, kuinka paljon ilmaa niillä oli
keuhkoissaan.
Oli kerrassaan arvoitus, kuinka tämä veturi saattoi aikaansaada niin
tavattoman metelin. Kun se lopultakin ilmaantui näkösälle, havaittiin
sen olevan vanhanpuoleinen hiukan synkännäköinen kappale, joka
nikotellen ja huokaillen vieri kiskoja pitkin kuin sairas kana tuulessa.
Mutta lopulta oli kumminkin kaikki valmiina lähtöön. Apteekkari ja muut
matkustajat istuivat vaunuissa, sillä paitsi Matts Brilleä ja hänen
molempia ystäviään oli näitä muuan vanha akka, tupakkapuruja syljeksivä
nuorukainen ja vanha juusto.
Veturinkuljettaja, muutti päähänsä konduktöörilakin ja lävisti
matkaliput, jonka jälkeen hän uudelleen muuttui veturinkuljettajaksi ja
kiipesi koneelleen. Asemapäällikötär vaihtui postimestariksi ja antoi
veturinkuljettajalle postin, jonka tämä pisti taskuunsa.
Sitten näytti siltä kuin olisi tämän virkailijattaren vallannut
suuremmoinen haltioittuminen. Ensin kalkutti hän myrskykelloa
niinkuin olisi ollut kysymyksessä kutsua kokoon lippujen alle kaikki
asekuntoiset miehet puolen penikulman päästä, huiskutti sitten
mielenosoituksellisesti punaista lippua, samalla kun hän teki uhkaavia
liikkeitä kaikilla ruumiinjäsenillään ja päästeli villejä huutoja,
kalkutti vielä kerran myrskykelloa, otti viimein huilun ja puhalsi
valittavan sävelen.
Kävi kuitenkin selville, että tämä oli Skogstofta-radan tavallinen
lähtömerkki. Vähitellen pääsi juna liikkeelle.
Se tapahtui säälittävästi ja läpitunkevasti piipittäen, ja juna
heittelehti, hyppi ja vapisi liiasta ponnistuksesta ja hermostumisesta,
ennenkuin vetovoima vaikutti pyöriin lopultakin siinä määrin, että ne
tekivät muutamia heikkoja liikkumisen yrityksiä. Parin minuutin perästä
pysähdyttiin jälleen.
Matts Brille pelkäsi rautatieonnettomuutta ja pisti päänsä ulos
akkunasta.
"Mikä on hätänä?" huusi hän eräälle miehelle, joka seisoi ja mullitti
perunoita pellolla.
"Ei mitään muuta kuin että hänen pitäisi nousta mäkeä", vastasi mies
sävyisästi; "hänen tarvitsee saada hiukan vettä ja hiiliä ruhoonsa,
jaksaakseen siitä kunnolleen suoriutua."
Miehen selitys osoittausi aivan oikeaksi. Joka kerta kun junan tuli
nousta mäkeä, pysähtyi kone, sai hiiliä ruhoonsa ja jatkoi sitten —
vikisten kuin olisi henki ollut kysymyksessä.
Meidän kolme matkustajaamme, jotka yhdessä Skogstoftan apteekkarin
kanssa istuivat ainoassa junaan kuuluvassa toisen luokan vaunussa,
olisivat levollisin mielin mukautuneet näihin pieniin pysäyksiin, ellei
vaunussa olisi ollut viidettä matkustajaa: tuota vanhaa juustoa.
Kauvan istuivat he ääneti haistellen, ja katselivat moittivasti
apteekkaria. Lopuksi osoitti Mossgord juustoa ja sanoi:
"Ei ole mikään erittäin hauska matkatoveri, tuo tuolla."
Apteekkari hymyili kohteliaasti.
"Ei, sitä ei voi sanoa."
"Se olisi ollut pantava tavaravaunuun."
"Niin olisi pitänyt tosiaankin tehdä."
"Se olisi oikeastaan heitettävä ulos akkunasta."
"Oh, se ei kyllä olisi ihan oikein."
Hän sanoi tämän levollisesti, mutta varmasti. Ja samalla tuntui
Mossgordista, että apteekkari loi terävän ja uhkaavan katseen Matts
Brilleen ja Petter Witteen aivan kuin olisi epäillyt, että nämä
ryhtyvät tuohon jyrkkään menettelyyn.
Eipä kannata liian paljoa hänen kanssaan riidellä, ajatteli piskuinen
varatuomari.
Nyt kiemursi juna pois tuolta hieman jokapäiväiseltä ja laakealta
seudulta, mitä se tähän asti oli kulkenut, tullessaan meren rantaan.
Niin, tuollahan oli Juutinrauma! Se ilakoitsi ja keinuili niinkuin
tuhannen vallatonta merenneitoa olisi leikkinyt kyyhkystä ja haukkaa
sen sinisen hunnun alla. Ah! raitis merentuuli tuntui aina vaunun
sisälle saakka. Kunpa siellä ei vain olisi ollut tuota kirottua juustoa.
Tuokion kuluttua he saapuivat metsään, missä kasvoi korkeita,
neitseellisiä, solakkarunkoisia, harmaapintaisia pyökkejä. Olisi voinut
vannoa, että mikään juna ei koskaan ennen ollut levittänyt tänne
likaisen harmaita savupilviään, niin viattoman puhtaalta ja suloiselta
tuntui täällä kaikki.
Laiskat, mustat metsäetanat makailivat suurin joukoin kiskojen
välissä ja tuumivat, että jos kaikki junat olivat niinkuin tämä, niin
eipä todellakaan kannattanut kadehtia ihmisiä liikennevälineiden
suunnattomasta edistyksestä.
"Minä en lainkaan pelkää asettua poikkiteloin kiskoille", sanoi muuan
julkea etana ja ojensi näkyviin tuntosarvensa. "Voi niin mainiosti
nähdä junan, kun se tuolla yrittää mäkeä ylös, ja silloin on hyvää
aikaa siirtyä pois tieltä."
Metsän loppuessa ilmestyi näkyviin komean herraskartanon tornin
huippu. Suurten, vihreänharmaiden viljavainioiden keskellä oli
vastamaalattuja talonpoikaistaloja liuskakattoineen, ja tuolla näkyi
muuan kirkko rauhallisen punaisine tornineen, ympärillään joukko pieniä
vaatimattomia taloja puutarhatilkkujensa lomassa.
Matts Brille osoitti kädellään. "Tuo on varmasti minun herraskartanoni,
tuo tuolla. Minusta tuntuu niinkuin tuntisin sen eräästä
näköalakortista."
Metsä ja meri vaihtelivat alati herraskartanoiden ja kylien ja
talonpoikaistalojen kanssa. Äkkiä päästi kone muutamia sydäntävihlovia
ulvahduksia, se keikkuili, pysähtyi ja vapisi koko ruumiiltaan sekä
sylki tulta ja savua kuin itse paholainen. Olisi saattanut luulla,
että sen viimeinen hetki oli tullut, nähdessään sen siinä seisovan ja
valittavan.
Mutta vähitellen pääsi se jälleen liikkeelle. Se laahusti, ponnistaen
viimeiset voimansa, muutamia satoja metrejä eteenpäin, ulvoi taaskin ja
pysähtyi sitten pienen vajan eteen, joka oli varustettu kyltillä, missä
ilmoitettiin, että tämä oli Skogsteftan asema.
Meidän kolme matkustajaamme ja apteekkari astuivat ulos.
"Te unohdatte juustonne", sanoi Petter Witt apteekkarille.
"Juustoni! Ei, Jumalan kiitos, se ei ole minun juustoni. Se on varmasti
tuon herran", ja hän osoitti Matts Brilleä.
Samassa tuli se tupakkapuruja syljeksivä nuorukainen, jonka he olivat
lähtiessä nähneet, ja otti juuston.
"Onko se teidän juustonne?" kysyi Petter Witt.
"On, varmasti se on minun. Arvelin, että se voi olla niin mukavasti
toisen luokan vaunussa; eihän sitä yleensä oikein viitsi pitää siinä
vaunussa, missä itse istuu."
Ja hän keikahutti juuston selkäänsä ja lähti rauhallisena ja
tyytyväisenä matkaansa.