He tapasivat toisensa seuraavana aamuna asemalla. Petter Witt
esiteltiin Matts Brillen lainopilliselle avustajalle, varatuomari
Mossgordille.
Varatuomari Mossgord oli erään ravintoloitsijan poika. Hän oli lyhyt,
paksu, punatukkainen ja pisamainen. Yleensä oltiin sitä mieltä, että
hänellä oli suuret lainopilliset tiedot, ja se on kylläkin uskottavaa,
ainakaan hän ei ollut niitä kuluttanut.
"Minä istun odottamassa suurta huijausta", oli hänen tapansa sanoa.
"Saatavien perimisroska ja pikku jutut eivät ole minua varten. Olette
kai minun kanssani yhtä mieltä siitä, että lainopin runous alkaa vasta
silloin, kun pyöritellään miljoonia. Tarjotkaa minulle suuri juttu!
Ennen en minä paikaltani liikahda."
Matts Brillen perintöasia oli hänen ensimäinen suuri juttunsa, siis
myöskin ensimäinen, mihin hän todella ryhtyi. Hän olikin tästä syystä
varustautunut mahdottoman isolla salkulla ja useilla matkalaukuilla;
lisäksi oli hänellä hihnassa hartioilla riippuva kiikari, matkavaippa
ja hattukotelo. Useita sukulaisia, kaikki tarjoilijaluokkaan kuuluvia,
saattoi häntä asemalle, ja sitäpaitsi muuan nuori nainen, jonka hän
oli luvannut naida, mikä lupaus hänen oli määrä täyttää niin pian kuin
hänestä tuli oikea varatuomari.
Kun Petter Witt ja Matts Brille olivat auttaneet hänet ja hänen
tavaransa vaunuun, kuului asemasillalta sarja huolestuneita kysymyksiä:
"Bertil, oletko muistanut ottaa leivoksia mukaasi...? onko sinulla
tohvelisi, hyvä Bertil...? et suinkaan ole unohtanut suklaata,
Bertil...? sinä toki muistanet, pikku Bertil, kietoa vaipan
ympärillesi, kun käyt nukkumaan... hyönteispulveri, Bertil...
nahkaliivisi... oi, rakas Bertil, et suinkaan ole unohtanut
hammasharjaasi...?"
Veturi vihelsi lähtömerkin, huiskutettiin ja huudettiin: "hyvästi,
hyvästi", ja naimalupauksen saanut nuori nainen hyppäsi vaunun
astuimelle nähdäkseen vielä kerran vilauksen rakastetustansa. Hän
oli tahtomattaan joutua mukaan, mutta viimeisessä silmänräpäyksessä
kiskaisi konduktööri hänet alas.
"Katsokaa, kaatuiko hän ja loukkasi itsensä", pyysi Bertil Mossgord,
ja Matts Brille kurottautui akkunasta ulos ja vakuutti, että nuorelle
naiselle ei tullut vauriota.
"Olipa vahinko", sanoi Mossgord; "minulla ei olisi ollut mitään sitä
vastaan, vaikka hän olisikin vähän raapaissut ihoaan ja loukannut
polveaan, että se olisi ollut jonkun aikaa hellä. Silloin olisi hän
toisella kertaa ehkä vähemmän kevytmielinen. Ajatelkaas, jos hän olisi
satuttanut itsensä kuoliaaksi, niin minähän en olisi voinut matkustaa,
ja ensimäinen suuri juttuni olisi mennyt minulta ohi, puhumattakaan
suloisesta maalla oleskelemisesta."
"Niin, seutu lienee kerrassaan ihana", huomautti Matts innostuneesti.
"Metsää, merta, vaaroja."
"Minä panen suuremman arvon sille, että Skogstoftan kestikievarin
isäntä on juoppohullu. Huomatkaa, parhaiten syö aina paikoissa,
missä isännällä on juoppohulluuden kohtauksia. Hän saa alati aikaan
rettelöitä, ymmärrättekö, ja hälventääkseen niiden muistot hän tarjoo
seuraavana päivänä, lepyttääkseen julmettuneita jumalia, parasta
tuoretta hummeria, mitä suinkin voi saada."
Konduktööri oli sillä välin lävistänyt matkaliput. Heti hänen mentyään
otti varatuomari Mossgord pitkän sikaarin taskustaan, haisteli sitä
hyväillen, leikkasi huolellisesti kärjen, pisti suuhunsa ja raapaisi
tikun.
Muuan hapankatseinen herrasmies oli istunut vastapäätä ja
jännittyneesti tarkannut näitä valmistuspuuhia. Akkunan ääressä istui
kaksi naista, nuorempi ja vanhempi. Herrasmies oli vaihtanut ymmärtäviä
katseita näiden kanssa, ja koko kolmikko tuijotti nyt Mossgordiin,
niinkuin tämä olisi ollut ilmestyskirjan peto. Aikoiko hän todellakin
sytyttää...
Mossgord raapaisi tulta. Nyt oli hetki tullut. Hapankatseinen herra
kävi aivan ihmisystävälliseksi. Hänen piirteisiinsä tuli jotakin
lapsellisen myötämielistä ja hyvää tarkoittavaa. Hän suoristi ryhtiään
ja sanoi arvokkaasti:
"Anteeksi, hyvä herra, mutta minun on pakko teidän tähtenne kiinnittää
huomiotanne siihen, että tämä on tupakoitsemattomien vaunuosasto."
Ei ole mikään sen masentavampaa kuin joutua kiinni tupakan
polttamisyrityksestä vaunussa, missä se on kiellettyä. Olet iloinnut
odotettavasta nautinnosta, olet istunut ja tunnustellut pientä
pyöreätä sikaaria, joka uinui niin viattomana kotelossaan; olet
ottanut sen esille, hyväillyt sitä aivan kuin se olisi pieni lapsi,
olet mielikuvituksessa antanut sen suloisen tuoksun kulkea läpi koko
hermostosi... ja silloin kuuluu vieras ääni, joka äkkiä ja karkeasti
repii rikki kauniit unelmasi, ja siinä sitä sitten istut kuin kiinni
saatu ja vaarattomaksi tehty rikoksentekijä, jota inhoten ja säälien
katsellaan, kurkussasi tunne sellainen, niinkuin se olisi sisäpuolelta
katettu hiekkapaperilla.
Mutta Mossgord sytytti aivan rauhallisesti sikaarinsa. Hän imaisi pari
haikua, seurasi silmillään sinistä savua, joka ilkamoiden kiiri vaunun
kattoa kohti, ja sanoi sitten kohteliaalla äänellä:
"Kiitän teitä sydämellisesti tiedonannostanne, mutta minun on
myönnettävä, että minä olin siitä selvillä jo aikaisemmin."
Yrmeä herrasmies tunsi silmissään pyörryttävän. Eikö hän ollut tässä
todistajana röyhkeään ja raakaan rikokseen kaikkia jumalallisia ja
inhimillisiä lakeja vastaan?
"Niin, mutta..." kivahti nainen, "silloin ehkä olette myöskin niin hyvä
ja panette pois sikaarinne."
Mossgord veti syvän ja onnellisen haiun ja katsoi hellästi sikaariin.
"Ei pälähdä se päähäni. Minusta on mieluista istua tupakoitsemattomien
vaunuosastossa. Siellä ei häiritse oman, todella ensiluokkaisen
sikaarinsa tuottamaa nautintoa se, että on pakko olla seurassa, missä
puolitusinaa muita mieshenkilöitä istuu ja löyhyttelee inhoittavia
kaalinperäpötköjään ja pieniä, happamia jalkahikipiippujaan."
"Niin, mutta — niin, mutta — tuo on sentään ennen kuulumatonta
röyhkeyttä."
"Minä vastaan seurauksista. Tämähän on pikajuna, joten se ei pysähdy
ennenkuin kahden tunnin perästä, ja sillä ajalla olen minä jo
ennättänyt aikapäiviä polttaa sikaarini loppuun."
"En ole koskaan kuullut moista hävyttömyyttä."
"Tunnutte olevan ihmeissänne menettelytavastani. Se on minusta
aivan luonnollista. Joka tapauksessa olisi minusta ikävää, jos
te eroaisitte minusta katkerin tuntein. Oikeastaan pidän sangen
paljon ulkomuodostanne. Te ehkä voisitte paremmin ymmärtää minua,
jos tietäisitte, minkälainen on tämä sikaari, jonka kanssa tässä
työskentelen, haanko luvan tarjota teille?"
"Ette, sitä te ette saa!"
"Te kieltäydytte luultavasti senvuoksi, että te ette tahdo polttaa sitä
täällä vaunussa. Mutta teidän ei tarvitse hävetä, vaikka pistätte sen
taskuunne."
"Soisin näkeväni teidät hirressä killumassa."
"Siinä ette ole oikein suopea. Mutta ehkä en minäkään olisi sen
ystävällisempi, jos joku rohkenisi tupakoida täällä vaunussa minun
läsnäolossani."
Ja hän nojautui taaksepäin ja katseli hymyillen ohikiitävää
ystävällistä, viatonta maisemaa, yhä pölläytellen ilmaan pieniä
villavia sauhuhattaroita.