Matts Brillen silmäänpistävin piirre oli yletön luomi silmäkulmien
välissä.
Siitä saattoi lukea hänen vaihtelevat mielialansa. Jos hän innostui,
niin se hohti kuin rubiini; jos hän oli pahalla tuulella, niin se
kävi likaisenkeltaiseksi. Mutta hänen ollessaan hyvällä päällä se
kukoisti ruusunpunaisena. Se hallitsi täydellisesti hänen hieman
kokoonpuristuneita kasvojaan, joissa suipponenä ja tummat, intomieliset
silmät herättivät lisäksi huomiota.
Mutta Matts Brillen suuttuessa hänen luomensa karahti tummansiniseksi,
ja näin kävi usein, mutta ei koskaan pitkäksi aikaa kerrallaan.
Ei nimittäin ollut säveämpää ihmistä kuin filosofian kandidaatti
Matts Brille — ei ketään toivehikkaampaa ja haaveellisempaa. Heti
täysikäiseksi tultuaan oli hän luonnollisesti kiiruhtanut vapautumaan
peritystä omaisuudestaan, joka mahdollisesti olisi saattanut painaa
hänet suruttomalle ja mukavalle poroporvarikannalle. Hän oli
sijoittanut sen erääseen Chilen timanttikaivokseen, ja mitään varmempaa
keinoa rahojensa täydelliseen hukkaamiseen saattoi tuskin ajatella.
Siitä lähtien hän oli yrittänyt yhtä ja toista. Hän oli lueskellut
taidehistoriaa, oli puuhannut sellaisen akatemian perustamiseksi,
missä hengen valitut olisivat asuneet kultaisissa saleissa ja saaneet
käytettäväkseen kukin oman loistoauton; hän oli hommannut yhdistyksen
isännättömille koirille, oli työskennellyt erään kirjallisten
tuotteiden tukkukaupan palveluksessa ja eli itse varakkaan sukunsa
vapaaehtoisista avustuksista.
"No", sanoi Petter Witt, "kerro nyt levollisesti ja asiallisesti."
"Tahdon olla rauhallinen — varmasti..." Matts Brille puhkui
innostuksesta; "kuuntele nyt vain! Tiedät ehkä, että minulla on kerran
ollut eno, joka monta vuotta sitten matkusti Amerikaan; hän oli Iversen
ja ristimänimeltään Matts niinkuin minä. Suuri tyhjäntoimittaja muuten!
Ei kelvannut mihinkään."
"Aivan niinkuin sinä siis."
"Joutavia! Me emme olleet kuulleet hänestä mitään hyvin pitkään aikaan,
ennenkuin vasta eilen. Sain silloin hänen ainoana perijänään muutamia
pikku tavaroita, jotka New-Yorkin tanskalainen konsulinvirasto minulle
lähetti. Noita tavallisia, sinä ymmärrät: kellon, kravatti neulan,
sormuksia, perhevalokuvia, lompakon ja vanhan avaimen. Se on tärkeä,
ymmärrätkö — ja sitten kirjepinkan."
"Ja siinä testamentin, missä hän määrää sinut omaisuutensa ja suuren
farminsa perijäksi."
"Eipä suinkaan. Matts-enolla ei ollut edes voita leipänsä päälle.
Köyhä, kerrassaan ruti köyhä! Mutta nytpä saat kuulla. Kun hän oli
nuori, koetti hänen isänsä tehdä hänestä maanviljelijää. Se oli
tapana siihen aikaan. Nyt sijoitetaan tyhjäntoimittajat sellaisiin
liikkeisiin, jotka tekevät vararikon ja perustetaan osakkeille.
Matts-eno pääsi harjoittelijaksi herraskartanoon etelä-Seelannille,
Munksholma on sen nimi."
"Niin, minä tiedän, sen omistaa muuan Munk-suku."
"Aivan oikein. Vanha suku, ainakin parisataa vuotta. Nykyään asuu
siellä muuan vanha tyttö Josefina Munk."
Hän on ottanut kasvatikseen nuoren neitosen, joka saa kartanon hänen
kuoltuaan, — tohtori Möllerin tyttären."
"Ja nyt aiot sinä mennä naimisiin tytön, tilan ja miljoonan kanssa?"
"Minä? Oletko hullu! Minä en ole mikään onnenonkija enkä
avioliittokeinottelija. Sitä paitsi — sinä tiedät — rakkaus! Kun Emelie
otti sen sepänsällin, sanoin minä sille ilolle jäähyväiset, minä, joka
halusin hänet korottaa — rahvaan naisen — laulajattareksi..."
"Niin, pikku Matts, hänhän ei ole ensimäinen, joka on sinut pettänyt,
eikä hän jääne myöskään viimeiseksi. Niin kauvan kuin rastas livertelee
salolla Matts Brillekin rakastelee."
"Ei koskaan, ei koskaan! Kuule nyt vain! Tämä Josefina Munk ei ole
syntynyt tilan ja miljoonan omistajana. Hän on edellisen omistajan,
kamariherra Konrad Munkin serkku, kamariherran, jonka luona Matts-eno
oli maanviljelysoppilaana. Kamariherralla oli ainoa tytär, Edla, ja
tämän sekä Matts-enon välillä syntyi rakkaussuhde. Matts-eno oli
lempo mieheksi, naisten viehättäjä mitä suurimmassa määrin. Mutta
kamariherraa hän ei kyennyt viehättämään, tämä epuutti hänet, ja niin
matkusti Matts-eno Amerikaan."
"Mutta — hänen matkustettuaan toimitti kamariherran tytär maailmalle
pienen lemmenvakuuden, ja tämän hennon nuorukaisen ottivat sinun
vanhempasi huostaansa..."
"Kerronko minä, vai enkö kerro? Kamariherran tytär ei saanut mitään
lemmenvakuutta, ei suurta eikä pientä. Sitä vastoin osoittavat enoni
jälkeenjääneet paperit — _aivan riittävän selvästi_ — aivan riittävän
selvästi — sanon minä..."
"Mitä sitten?"
"Että Edla Munkin ja enoni välillä oli avioliitto solmittu.
Kööpenhamina — pappi — ymmärrätkö? — Sitten lähtee eno Amerikaan.
Nainen saattaa häntä laivaan: 'minä olen sinun vaimosi! Tule takaisin —
pian! Sillä välin koetan saada isän suostumaan'."
"Tyttö-parka! Hän ei tiennyt, että hän oli täynnä tuberkeleja. Pari
vuotta senjälkeen oli hän kuollut, eikä ketään Mattsia ollut kuulunut.
Mutta hän lienee joka tapauksessa pannut äijän kuumille. Kun tämä
ymmärsi, että tytär oli parantumattomasti sairas, katui hän kovuuttaan,
tullen yhä synkkämielisemmäksi, ja murtamia päiviä ennen kuin tytär
kuoli, — pang! kuula läpi pään! Se oli minun onneni, se."
"Kuinka niin?"
"Etkö voi sitä käsittää? Jos tytär olisi kuollut ensin, olisi tila
ja omaisuus isän kuollessa peruuttamattomasti joutunut suvulle. Nyt
sitä vastoin isä kuolee ensin, tytär perii hänet, tämän kuollessa saa
minun enoni osansa omaisuudesta tahi ehkäpä suorastaan kaikki. Ja taas
tämän kuoltua olen minä hänen ainoana perijänään Munksholman ja sen
rikkauksien laillinen omistaja, perinnön, joka varmastikaan ei jää alle
miljoonan."
"Ja mihinkä tuet otaksumasi?"
"Mihinkäkö?" Hän ojensi Petter Wittille paperin, jonka kirjoitus oli
haalistunut. "Tässä näet erään kirjeen Edla Munkilta Matts-enolle;
se on kyhätty muutamia päiviä ennen lähettäjän kuolemaa. Hän puhuu
useassakin kohden 'siitä juhlallisesta liitosta', minkä he olivat
tehneet, ja pyytää häntä tulemaan takaisin. Mutta ellei eno ennättäisi
ennen hänen kuolemaansa, niin hän tapaa kuitenkin vihdoin palatessaan
todistuksia siitä, kuinka suuresti hän on enoa rakastanut ja kuinka
paljon hän on ajatellut tämän tulevaisuutta. Mutta kun hän pelkää, että
henkilöt, joilla on etua näiden todistusten katoamisesta, saattaisivat
ne todella hävittää, on hän ne kätkenyt erääseen salaiseen paikkaan ja
liittänyt ohjeen, mistä ne ovat löydettävissä. Mutta jotta me voisimme
jotakin tässä asiassa tehdä, on meidän mentävä itse paikalle. Jos
tahdot minua auttaa, niin lähdemme täältä huomisaamuna. Munksholman
lähellä on Skogstoftan kestikievari ja kylpypaikan täyshoitola.
Sinne asetumme, sinä, ystäväni ja lainopillinen neuvonantajani,
varatuomari Mossgord sekä minä itse. Te molemmat tulette tietysti minun
vieraikseni."
"Ka, kiitoksia paljon, mutta..."
"Sinun tehtäväsi? Lorua! Seutu on erinomaisen kaunista: hiekkarantaa,
metsää! Sinä voit yhtä hyvin makailla siellä kuin missä tahansa,
sinä maalaat taulun tuosta herraskartanosta; naiset kulkevat ohi; me
tulemme heidän kanssaan tekemisiin; minulla on olevinaan historiallisia
harrastuksia, jotain sanoakseni syyksi! Ja sillä tavalla saamme me
pääsyn perhearkistoon, missä papereita luultavasti säilytetään — oletko
mukana?"
"Tietysti olen. Mutta — tuo ohje, joka lähemmin johtaisi..."
"Se on tässä. Valitettavasti puuttuu yksi nurkka, Matts-eno lienee sen
repinyt rikki, ehkäpä varovaisuussyistä."
Hän ojensi paperipalan, ja Petter Witt luki:
"Kun minä olen kuollut, löydät perhe
noin kolme askelta vasemmasta ku
keskellä toista ja kolmatta
ja korkeudelta, joka on noin
papereita, jotka osoittavat
len rakastanut sinua. Sinun Ed."
"Voitko ratkaista tuon ongelman?" kysyi Matts Brille.
"Eihän se liene kovinkaan vaikeata. Katsokaamme! Kun olen kuollut,
löydät perhe... perhearkistosta luonnollisesti, noin kolme askelta
vasemmasta ku... kulmasta, keskellä toista ja kolmatta — kolmatta...
mitä tavallisesti arkistossa on? Hyllyjä! Siis: keskellä toista ja
kolmatta hyllyä, ja korkeudelta, joka on noin... noin kaksi kyynärää,
papereita, jotka osoittavat... kuinka suuresti olen rakastanut sinua.
Sinun Edlasi."
"Niin, sehän tuntuu hyvin otaksuttavalta. Mutta minä en vain voi oikein
ymmärtää, miksi sen täytyy olla juuri kaksi kyynärää."
"Yksi kyynärä olisi vaivaloista, kolmen kyynärän korkeudelle tuskin
ulottuisi. Ja kun siinä on 'noin', on korkeus ollut ilmoitettu vain
likimääräisesti, uskottavasti täysissä kyynärissä."
"Se on hyvin terävänäköistä! Jos saamme asian järjestetyksi, niin saat
kymmenen prosenttia perinnöstä. Mossgord on saanut lupauksen yhtä
suuresta osasta."
"Hitto vieköön, siitähän saattaa tulla suuri omaisuus."
"Eipä mitään kiittämistä! Ei kiittämistä! Valkoinen neitsyt olisi
myöskin saanut kymmenen prosenttia, mutta hän saa tyytyä siihen
kauniiseen patsaaseen, jonka hänelle pystytän puistoon."
"Kuka on valkoinen neitsyt?"
"Edla tietysti, enon vaimo. Häntä nimitettiin aina siten. Hän kulki
aina valkoiseen puettuna. Ja hän makaa valkoisessa arkussa muuratun
hautaholvin sisällä. Romantiikkaa, ymmärräthän. Jonnin joutavuuksia!
Mutta häntä minä kumminkin saan kiittää herraskartanosta."