II.

Matts Brillen silmäänpistävin piirre oli yletön luomi silmäkulmien

välissä.

Siitä saattoi lukea hänen vaihtelevat mielialansa. Jos hän innostui,

niin se hohti kuin rubiini; jos hän oli pahalla tuulella, niin se

kävi likaisenkeltaiseksi. Mutta hänen ollessaan hyvällä päällä se

kukoisti ruusunpunaisena. Se hallitsi täydellisesti hänen hieman

kokoonpuristuneita kasvojaan, joissa suipponenä ja tummat, intomieliset

silmät herättivät lisäksi huomiota.

Mutta Matts Brillen suuttuessa hänen luomensa karahti tummansiniseksi,

ja näin kävi usein, mutta ei koskaan pitkäksi aikaa kerrallaan.

Ei nimittäin ollut säveämpää ihmistä kuin filosofian kandidaatti

Matts Brille — ei ketään toivehikkaampaa ja haaveellisempaa. Heti

täysikäiseksi tultuaan oli hän luonnollisesti kiiruhtanut vapautumaan

peritystä omaisuudestaan, joka mahdollisesti olisi saattanut painaa

hänet suruttomalle ja mukavalle poroporvarikannalle. Hän oli

sijoittanut sen erääseen Chilen timanttikaivokseen, ja mitään varmempaa

keinoa rahojensa täydelliseen hukkaamiseen saattoi tuskin ajatella.

Siitä lähtien hän oli yrittänyt yhtä ja toista. Hän oli lueskellut

taidehistoriaa, oli puuhannut sellaisen akatemian perustamiseksi,

missä hengen valitut olisivat asuneet kultaisissa saleissa ja saaneet

käytettäväkseen kukin oman loistoauton; hän oli hommannut yhdistyksen

isännättömille koirille, oli työskennellyt erään kirjallisten

tuotteiden tukkukaupan palveluksessa ja eli itse varakkaan sukunsa

vapaaehtoisista avustuksista.

"No", sanoi Petter Witt, "kerro nyt levollisesti ja asiallisesti."

"Tahdon olla rauhallinen — varmasti..." Matts Brille puhkui

innostuksesta; "kuuntele nyt vain! Tiedät ehkä, että minulla on kerran

ollut eno, joka monta vuotta sitten matkusti Amerikaan; hän oli Iversen

ja ristimänimeltään Matts niinkuin minä. Suuri tyhjäntoimittaja muuten!

Ei kelvannut mihinkään."

"Aivan niinkuin sinä siis."

"Joutavia! Me emme olleet kuulleet hänestä mitään hyvin pitkään aikaan,

ennenkuin vasta eilen. Sain silloin hänen ainoana perijänään muutamia

pikku tavaroita, jotka New-Yorkin tanskalainen konsulinvirasto minulle

lähetti. Noita tavallisia, sinä ymmärrät: kellon, kravatti neulan,

sormuksia, perhevalokuvia, lompakon ja vanhan avaimen. Se on tärkeä,

ymmärrätkö — ja sitten kirjepinkan."

"Ja siinä testamentin, missä hän määrää sinut omaisuutensa ja suuren

farminsa perijäksi."

"Eipä suinkaan. Matts-enolla ei ollut edes voita leipänsä päälle.

Köyhä, kerrassaan ruti köyhä! Mutta nytpä saat kuulla. Kun hän oli

nuori, koetti hänen isänsä tehdä hänestä maanviljelijää. Se oli

tapana siihen aikaan. Nyt sijoitetaan tyhjäntoimittajat sellaisiin

liikkeisiin, jotka tekevät vararikon ja perustetaan osakkeille.

Matts-eno pääsi harjoittelijaksi herraskartanoon etelä-Seelannille,

Munksholma on sen nimi."

"Niin, minä tiedän, sen omistaa muuan Munk-suku."

"Aivan oikein. Vanha suku, ainakin parisataa vuotta. Nykyään asuu

siellä muuan vanha tyttö Josefina Munk."

Hän on ottanut kasvatikseen nuoren neitosen, joka saa kartanon hänen

kuoltuaan, — tohtori Möllerin tyttären."

"Ja nyt aiot sinä mennä naimisiin tytön, tilan ja miljoonan kanssa?"

"Minä? Oletko hullu! Minä en ole mikään onnenonkija enkä

avioliittokeinottelija. Sitä paitsi — sinä tiedät — rakkaus! Kun Emelie

otti sen sepänsällin, sanoin minä sille ilolle jäähyväiset, minä, joka

halusin hänet korottaa — rahvaan naisen — laulajattareksi..."

"Niin, pikku Matts, hänhän ei ole ensimäinen, joka on sinut pettänyt,

eikä hän jääne myöskään viimeiseksi. Niin kauvan kuin rastas livertelee

salolla Matts Brillekin rakastelee."

"Ei koskaan, ei koskaan! Kuule nyt vain! Tämä Josefina Munk ei ole

syntynyt tilan ja miljoonan omistajana. Hän on edellisen omistajan,

kamariherra Konrad Munkin serkku, kamariherran, jonka luona Matts-eno

oli maanviljelysoppilaana. Kamariherralla oli ainoa tytär, Edla, ja

tämän sekä Matts-enon välillä syntyi rakkaussuhde. Matts-eno oli

lempo mieheksi, naisten viehättäjä mitä suurimmassa määrin. Mutta

kamariherraa hän ei kyennyt viehättämään, tämä epuutti hänet, ja niin

matkusti Matts-eno Amerikaan."

"Mutta — hänen matkustettuaan toimitti kamariherran tytär maailmalle

pienen lemmenvakuuden, ja tämän hennon nuorukaisen ottivat sinun

vanhempasi huostaansa..."

"Kerronko minä, vai enkö kerro? Kamariherran tytär ei saanut mitään

lemmenvakuutta, ei suurta eikä pientä. Sitä vastoin osoittavat enoni

jälkeenjääneet paperit — _aivan riittävän selvästi_ — aivan riittävän

selvästi — sanon minä..."

"Mitä sitten?"

"Että Edla Munkin ja enoni välillä oli avioliitto solmittu.

Kööpenhamina — pappi — ymmärrätkö? — Sitten lähtee eno Amerikaan.

Nainen saattaa häntä laivaan: 'minä olen sinun vaimosi! Tule takaisin —

pian! Sillä välin koetan saada isän suostumaan'."

"Tyttö-parka! Hän ei tiennyt, että hän oli täynnä tuberkeleja. Pari

vuotta senjälkeen oli hän kuollut, eikä ketään Mattsia ollut kuulunut.

Mutta hän lienee joka tapauksessa pannut äijän kuumille. Kun tämä

ymmärsi, että tytär oli parantumattomasti sairas, katui hän kovuuttaan,

tullen yhä synkkämielisemmäksi, ja murtamia päiviä ennen kuin tytär

kuoli, — pang! kuula läpi pään! Se oli minun onneni, se."

"Kuinka niin?"

"Etkö voi sitä käsittää? Jos tytär olisi kuollut ensin, olisi tila

ja omaisuus isän kuollessa peruuttamattomasti joutunut suvulle. Nyt

sitä vastoin isä kuolee ensin, tytär perii hänet, tämän kuollessa saa

minun enoni osansa omaisuudesta tahi ehkäpä suorastaan kaikki. Ja taas

tämän kuoltua olen minä hänen ainoana perijänään Munksholman ja sen

rikkauksien laillinen omistaja, perinnön, joka varmastikaan ei jää alle

miljoonan."

"Ja mihinkä tuet otaksumasi?"

"Mihinkäkö?" Hän ojensi Petter Wittille paperin, jonka kirjoitus oli

haalistunut. "Tässä näet erään kirjeen Edla Munkilta Matts-enolle;

se on kyhätty muutamia päiviä ennen lähettäjän kuolemaa. Hän puhuu

useassakin kohden 'siitä juhlallisesta liitosta', minkä he olivat

tehneet, ja pyytää häntä tulemaan takaisin. Mutta ellei eno ennättäisi

ennen hänen kuolemaansa, niin hän tapaa kuitenkin vihdoin palatessaan

todistuksia siitä, kuinka suuresti hän on enoa rakastanut ja kuinka

paljon hän on ajatellut tämän tulevaisuutta. Mutta kun hän pelkää, että

henkilöt, joilla on etua näiden todistusten katoamisesta, saattaisivat

ne todella hävittää, on hän ne kätkenyt erääseen salaiseen paikkaan ja

liittänyt ohjeen, mistä ne ovat löydettävissä. Mutta jotta me voisimme

jotakin tässä asiassa tehdä, on meidän mentävä itse paikalle. Jos

tahdot minua auttaa, niin lähdemme täältä huomisaamuna. Munksholman

lähellä on Skogstoftan kestikievari ja kylpypaikan täyshoitola.

Sinne asetumme, sinä, ystäväni ja lainopillinen neuvonantajani,

varatuomari Mossgord sekä minä itse. Te molemmat tulette tietysti minun

vieraikseni."

"Ka, kiitoksia paljon, mutta..."

"Sinun tehtäväsi? Lorua! Seutu on erinomaisen kaunista: hiekkarantaa,

metsää! Sinä voit yhtä hyvin makailla siellä kuin missä tahansa,

sinä maalaat taulun tuosta herraskartanosta; naiset kulkevat ohi; me

tulemme heidän kanssaan tekemisiin; minulla on olevinaan historiallisia

harrastuksia, jotain sanoakseni syyksi! Ja sillä tavalla saamme me

pääsyn perhearkistoon, missä papereita luultavasti säilytetään — oletko

mukana?"

"Tietysti olen. Mutta — tuo ohje, joka lähemmin johtaisi..."

"Se on tässä. Valitettavasti puuttuu yksi nurkka, Matts-eno lienee sen

repinyt rikki, ehkäpä varovaisuussyistä."

Hän ojensi paperipalan, ja Petter Witt luki:

"Kun minä olen kuollut, löydät perhe

noin kolme askelta vasemmasta ku

keskellä toista ja kolmatta

ja korkeudelta, joka on noin

papereita, jotka osoittavat

len rakastanut sinua. Sinun Ed."

"Voitko ratkaista tuon ongelman?" kysyi Matts Brille.

"Eihän se liene kovinkaan vaikeata. Katsokaamme! Kun olen kuollut,

löydät perhe... perhearkistosta luonnollisesti, noin kolme askelta

vasemmasta ku... kulmasta, keskellä toista ja kolmatta — kolmatta...

mitä tavallisesti arkistossa on? Hyllyjä! Siis: keskellä toista ja

kolmatta hyllyä, ja korkeudelta, joka on noin... noin kaksi kyynärää,

papereita, jotka osoittavat... kuinka suuresti olen rakastanut sinua.

Sinun Edlasi."

"Niin, sehän tuntuu hyvin otaksuttavalta. Mutta minä en vain voi oikein

ymmärtää, miksi sen täytyy olla juuri kaksi kyynärää."

"Yksi kyynärä olisi vaivaloista, kolmen kyynärän korkeudelle tuskin

ulottuisi. Ja kun siinä on 'noin', on korkeus ollut ilmoitettu vain

likimääräisesti, uskottavasti täysissä kyynärissä."

"Se on hyvin terävänäköistä! Jos saamme asian järjestetyksi, niin saat

kymmenen prosenttia perinnöstä. Mossgord on saanut lupauksen yhtä

suuresta osasta."

"Hitto vieköön, siitähän saattaa tulla suuri omaisuus."

"Eipä mitään kiittämistä! Ei kiittämistä! Valkoinen neitsyt olisi

myöskin saanut kymmenen prosenttia, mutta hän saa tyytyä siihen

kauniiseen patsaaseen, jonka hänelle pystytän puistoon."

"Kuka on valkoinen neitsyt?"

"Edla tietysti, enon vaimo. Häntä nimitettiin aina siten. Hän kulki

aina valkoiseen puettuna. Ja hän makaa valkoisessa arkussa muuratun

hautaholvin sisällä. Romantiikkaa, ymmärräthän. Jonnin joutavuuksia!

Mutta häntä minä kumminkin saan kiittää herraskartanosta."

Keveä kesäinen tarina · 第 6 / 36 题