Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1915.
I
Oveen kolkutettiin, ja maalari Petter Witt hypähti ylös niinkuin hänen
patjansa kaikki joustimet olisivat alkaneet häntä pallonaan heitellä.
"Sepä on kerrassaan hävytöntä... kuka siellä? Kuinka voitte jyristää
sillä tavoin?"
"Minähän täällä olen — Matts Brille. Kello tulee pian puoli kymmenen."
"Mitä se minua liikuttaa?" Ja Petter Witt sukelsi jälleen pieluksien
sekaan.
Mutta Matts Brille kolkutti yhä ja väitti, että hänellä oli tärkeätä
asiaa.
Petter Witt oli mies, joka oli tottunut ottamaan asiat levollisesti.
Tai ainakin hän kätki taiteilijamielensä levottomuuden jonkunlaisen
väsähtäneen hymyn taa.
Ja tämän väsyneen hymyn hänestä erkanematta hän nousi sängystään, veti
ylleen välttämättömimmät, otti päänalusensa, aukaisi oven ja heitti
pieluksen Mattsia kohti.
Mutta Matts väisti, pielus lensi hänen päänsä yli ja sattui erääseen
vanhanpuoleiseen herrasmieheen, joka juuri nousi portaita ylös.
Hopsis! Vanhanpuoleinen herrasmies pyörähti pari askelta taaksepäin.
Hänen hattunsa putosi; palava sikaari, joka hänellä oli suussa,
oli työntyä hänen kurkkuunsa. Pieni, musta salkku sinkosi yli
porraskaiteen, ja siinä olleet paperit liehuivat joka suunnalle.
Matts Brille kokoili talteen miehen, sikaarin, hatun ja muutamia
papereita ja sai kaikki Petter Wittin huoneeseen.
Vasta tällöin havaittiin, että sikaarin kipinä oli sytyttänyt vanhan
herran harmaan parran tuleen, ja se paloi kuin kuloheinä.
Petter Witt kaasi pesukannusta hiukan vettä odottamattoman vieraansa
päähän, mutta tämä ei osoittautunut siitä lainkaan kiitolliseksi.
Hän päristeli ja noitui, niin että Petter Witt lopulta kadotti
kärsivällisyytensä. "Kuulkaapa nyt", hän sanoi, "kuka voisi oikeastaan
kieltää minua heittämästä omaa päänalustani eteiseen talossa, minä
asun? Enkö ehkä ole täsmällisesti maksanut vuokraani koko siltä
puolelta vuodelta, minkä täällä olen asunut, jos en ota lukuun kolmea
viimeistä kuukautta? Mutta te, jolla ei ole täällä mitään tekemistä,
te tunkeudutte sisään ja asetutte pielukseni tielle aivan kuin
omistaisitte koko talon."
"Olen tullut tänne luvallisella asialla! Olen Knutsenin räätäliliikkeen
laskujen kantaja, ja minulla on täällä lasku taiteilija Wittille."
"Herra Witt ei ole kotona. Istuin juuri täällä odottelemassa häntä."
"Vastikään kuitenkin sanoitte asuvanne täällä. Sitäpaitsi voi teistä
nähdä, että te olette juuri noussut vuoteesta. Ettehän edes ole puettu."
"Olin väsynyt, ystäväni, väsynyt yövalvonnasta. Olen uskollisesti
varronnut täällä hra Wittiä eilisillasta saakka. Lopuksi heittäydyin
hetkeksi ystäväni sänkyyn, ja se ei suinkaan liene mikään rikos,
luullakseni. Voitte huoleti jättää laskunne tuonne kirjoituspöydälle.
Näettehän kirjepainimen — siellä on muutamia jo entisellään. Lupaan
sanoa herra Wittille, että olette käynyt täällä. Teidän ei tarvitse
pelätä, ettette saisi rahoja; herra Witt on tavattoman varma ja
luotettava nuori mies."
Laskujenperijän mentyä kääntyi Petter Witt paheksuen Matts Brilleen,
onnettomuuden aiheuttajaan. Mutta Matts oli hyvin juhlallisen näköinen
ja sanoi liikutuksesta väräjävällä äänellä:
"Petter, Petter — minusta on tullut tilanomistaja ja miljoonamies."
Petter Witt tunnusteli hieman hänen otsaansa, huokasi ja sanoi:
"Hyvä Jumala, Matts, milloin se onnettomuus tapahtui?"
"Eilen", sanoi Matts Brille. "Kerrassaan romaani."
"Sen voin uskoa." Mutta hymystään huolimatta oli Witt käynyt
miettiväksi. Kenpä meistä ei tyrmistyisi, kun hän äkkiä näkee miljoonan
nousevan koko majesteettisuudessaan nenänsä eteen? Me halveksimme
ehkä sitä itsekästä periaatetta, jota se edustaa, sen tyhjää kiiltoa,
sen väärää loistoa. Mutta me kumarramme kaikelle sille nerolle, sille
työlle ja itsekuritukselle, mikä on tuon suuren rahasumman koonnut. Tai
ainakin niiden salaperäisten voimien edessä, jotka ovat panneet niin
paljon rikkautta yhden ainoan ihmisen käteen.
Petter Witt oli siis alkanut katsella ystäväänsä, jollakin tuollaisella
kunnioituksella. Mutta hän ei kuitenkaan ilmaissut olevansa yhtään
hämmästynyt.
"Kerro minulle se romaani!"
"Senpä teen. Pukeudu sillävälin. Tarvitsen apuasi."
"Onko siinä joku salaperäinen juttu selvitettävänä?!"
"Ehkä; sinä oletkin kauvan kehuskellut salapoliisikykyjäsi."
"Jokaisessa todellisessa taiteilijassa on aina jotakin
salapoliisimaista. Hänenhän on osattava nähdä sellaista, mikä on
salassa muilta."
"No, sitte saatkin tilaisuuden näyttää kykyäsi."