ylpeänä. Hänestä tuntui, että nyt vasta hän rakasti lastaan. Hanna
oli hänen luontoisensa, rohkea ja päättävä...
"Häntä saavat Antti ja Juhani kiittää hengestään", sanoi emäntä
Iisakille. "Oli se jotakin nuoren naisen työksi! Mutta isänsä tytär
taitaa olla muutenkin..."
"Lienenkö ollut niinkään rohkea!" arveli Iisakki.
He joutuivat rantaan, jossa lajiteltiin irrallisia tukkeja ja
korjattiin kosken repimiä.
Silloin saapui rantaan vene, jonka väki oli ollut Ruotsin rannalla
naaraamassa. Joku lauttamiehistä oli soutamassa, ja Koskenalustan
Petteri, Antin isä, istui perässä.
Korkealla rantatörmällä seisoen näkivät Iisakki ja Kero-Pieti, että
veneen pohjalla makasi mies, ja arvasivat, että Paloniemen Heikin
ruumis nyt oli löydetty.
Vene sivuutti lautat ja laski maihin. Iisakki ja Kero-Pieti menivät
katsomaan.
Heikki makasi selällään. Pitkästä parrasta tippui vielä vettä.
Aurinko paistoi hänen kalpeille kasvoilleen. Kädet olivat nyrkissä,
ja toinen silmä puoliummessa. Sen kiiltävä palo oli tosin sammunut,
mutta elottoman lasimaisena se vieläkin välähteli. Jättiläisvarsi
oli kuin lyhentynyt, toinen saapas oli poissa.
"Korpikoskesta löysi hautansa tämäkin koskimies", puhui se
tukkilainen, joka oli Petterillä kumppanina. "Sanotaan, että koski
ottaa viimein omakseen sen, jota on aikansa hoivannut..."
Kero-Pieti katsahti Iisakkiin. Tämän kasvoissa hän näki säälin ja
murheen ilmeen. Ja hänelle itselleen tuli mieleen, ettei hänen
asianaan ollut päätellä, kuinka vanhurskas tuomari Heikin kohtalon
oli määrännyt. Mutta Heikin vääntyneistä piirteistä ja nyrkkiin
puserretuista käsistä hän otaksui ja uskoikin, että Heikki oli
kovasti kuolemaa vastaan tapellut.
Iisakin silmään nousi kyynel, mutta Kero-Pietin kasvot olivat kovat
ja silmäin ilme kylmä.
* * * * *
Tuli taas kirkas yö, kevättuoksuinen, lauha kuin kesällä.
Korpikosken rannat hymyilivät, tuomet olivat jo kukkaan puhkeamassa.
Koski vaahtosi ja pauhasi, mutta siinä oli jo kesäveden pehmeä
sointu. Metsässä huhuili kaiku, hypellen riemuisena kukkulalta
toiselle.
Hiekkapolkua käveli viisihenkinen joukko kosken alta Nuottaniemeen
päin. Yö oli valoisa, rastas ruikutti, käet kukkuivat.
Edellä astui Iisakki ja hänen jäljessään Paloniemen Juhani, jota
seurasivat Hanna ja Antti, Kero-Pieti viimeisenä vähän matkan
päässä.
Heidän keskensä ei oltu monta sanaa vaihdettu, sittenkun oli
Koskenalustasta lähdetty.
Paloniemen Juhani käveli synkkänä ja oli pysynyt merkillisen
vähäpuheisena. Isänsä ruumiiseen hän oli vain vilkaissut, kääntäen
heti katseensa syrjään. Kummallisesti olivat hänen silmänsä
palaneet, eikä hän näyttänyt osaavan iloita siitä, että oli
kuolemasta pelastunut.
Hanna, joka kulki hänen jäljessään, ihmetteli hänen käytöstään. Hän
näki takaapäin pitkän, hoikan varren ja mustat hiukset, jotka osaksi
peittivät kapeaa, mustanlaihaa niskaa. Takaapäin Juhani oli kuin
isävainajansa...
Kun polku teki mutkan, katsahti Juhani taakseen Hannaan. Hänen
silmissään oli kumma kiilto, ja kasvot olivat kalpeat. Suukin oli
kuin väärässä. Hän näytti aikovan sanoa jotakin Hannalle, mutta ei
sanonutkaan, vaan kääntyi jatkamaan matkaa Iisakin perässä.
Hannaa puistatti. Tuntui kuin pelko ahdistaisi rintaa. Nyt hän ei
tahtoisi kahden kesken Juhanin kanssa kävellä tätä polkua. Siinä
johtui mieleen entisten paloniemeläisten villi veri... Ja melkein
kuin tietämättään Hanna jäi isästänsä ja Juhanista jälkeen.
Kero-Pieti ja Antti, jotka kävelivät viimeisinä, olivat alkaneet
keskustella, ja kun saarnamiehen kävely oli hidasta, jäivät he
pitkän matkaa toisista.
"Kuinka oli sitten sinun laitasi, nuori ystäväni?" jatkoi Kero-Pieti
kyselyjään. "Etkö arvannut viimeisen hetkesi tulleen? Etkö tiennyt
olevasi pian Herran kasvojen edessä tiliä töistäsi tekemässä?"
"En pelännyt kuolemaa", vastasi Antti ja kääntyi katsomaan
saarnamiestä, joka astui hänen perässään. "En muista, että
yhtenäkään hetkenä olisin uskonut hukkuvani... olin niin varma
pelastumisestani..."
"Vaikka näit toisten koskeen katoavan?", kysyi saarnamies
kummissaan.
"Vaikka, ja vaikka jo viimeisillä tunneilla tunsin voimani
vähenevän", vakuutti Antti.
"Kuinka ja mistä arvelit pelastuksen tulevan?" uteli saarnamies.
"En sitä ajatellut, niistä ja kuinka tulisi... uskoin vain, että
jotakin tulee... etten vielä kuole..."
Saarnamies mietti. Hänen mieleensä oli johtunut niin monta
merkillistä arvoitusta, ettei hän tuntunut niistä pääsevän selville.
"Mutta olithan sinä heräämätön, uskoton mies?" ihmetteli hän yhä.
"Rukoilitko Jumalaa auttamaan?"
Antti oli hetken vaiti ja sanoi sitten liikutettuna:
"Ei tiedä toinen, mitä toinen silloin tekee, kun kuoleman näkee
silmäinsä edessä... Ei tiedä muut kuin Jumala, miten ne taistelivat,
jotka koskeen joutuivat. Jumala on armollinen, minun hetkeni ei
ollut tullut... Mutta jos elänen, niin kerron teille kaikki kerran.
Sanon vain: pieni, vähäpätöinen on ihmisten apu silloin, kun Herra
kätensä ojentaa..."
Kun saarnamies kuuli Antin näin puhuvan, nousi hänen mieleensä taas
uusia kysymyksiä.--Herra näkee ja kuulee muuallekin kuin kuumaan
seurapirttiin, mietti hän.
Nuoren miehen katse oli kirkas, ja silmästä loisti riemu.
"Ketä kiität pelastuksestasi?" kysyi saarnamies.
"Jumalaani kiitän. Hän on ennenkin kuullut rukoukseni... Häneen
luotin, en ihmisiin", vastasi Antti varmana.
He kävelivät hetkisen äänettöminä.
"Aavistitko, että Paloniemen Heikki-vainajalla oli paha mielessä,
kun koskelle lähditte?" tiedusti sitten Kero-Pieti.
"Luulin niin olevan, näin Heikin katseesta ja myös, silmien
kiiluvasta palosta... Tiesin myös miksi hän minut tuhota tahtoi.
Hänen tielleen ja hänen poikansa tielle olin joutunut..."
"Etkä pelännyt!"
"En. Tunsin jo silloin, ettei hän mitään voisi minulle. En ole
hänelle tehnyt enkä toivonut pahaa. Hän ei voi minua hukuttaa, jos
Jumalani minua suojelee, niin itseäni lohduttelin..."
"Ja uskossasi pysyit Varsankalliollakin?"
"Loppuun asti, ja aina siinä uskossa pysyn... siihen uskoon
kuolenkin..."
Saarnamies ei ymmärtänyt Anttia. Mistä tämä uskoton mies oli
semmoisen uskonvoiman saanut?
Siinä oli taas arvoitus, jolle hän koetti etsiä selitystä.
Edellä menevät olivat jo kadonneet näkyvistä, Kero-Pieti ja Anttikin
jouduttivat kulkuaan.
"Vielä kysyn yhtä", puhui saarnamies perässä läähättäen. "Eikö
tunnollasi ole, että toisen morsiamen itseesi suostutit? Kysyn sitä
senvuoksi..."
"Hanna ei ole koskaan ollut Juhanin morsian", vastasi Antti hiukan
jäykemmällä äänellä. "Vaikka semmoinen taisi olla Iisakin ja
Heikki-vainajan toivo..."
Silloin he jo saapuivat sille aukealle törmälle, johon Varsankallio
alkoi näkyä. Iisakki ja Juhani istuivat kivellä, mutta Hanna seisoi
heidän vieressään ikäänkuin odotellen.
Muut puhelivat jotakin, mutta Juhani istui ääneti selkä
Varsankallioon päin...
* * * * *
KOSKENALUSTAN pojat, Antti ja Aukusti, olivat ruvenneet Korpikosken
perämiehiksi, pakostakin. Lauttoja kasaantui Nuottaniemen suvantoon,
eikä kukaan muu uskaltanut lähteä laskemaan. Tiedettiin, että
ainoat, jotka siihen pystyisivät, olivat Koskenalustan veljekset.
Antti toipui pian entiselleen. Kun hän ensi kertaa omin päin laski
lauttaa, vavahteli sydän vähän, mutta silmä oli tarkka ja käsi
tarmokas. Notkeana totteli lautta. Puurnunleuka kyllä viskoi
vaahtojaan, Varsankallion kyljet kiiltelivät, mutta uljaana seisoi
Antti perä paikalla, ja oikeita vesiä pitkin lautta osasi kosken
alle.
Iisakki meni huvikseen Varsankallion kohdalle nähdäkseen, kuinka
lautta totteli, osaisiko poika oikealla hetkellä antaa
soutumääräyksen. Hyvin näytti käyvän. Iisakki hymähti, ja hänen
silmissään loisti ilo. Hänestä näytti kuin olisi Niilo
Iisakki-vainaja ollut lautalla... Ja hymysilmin hän palasi ja kertoi
Hannalle havainnoistaan.
Kun Antti ensi kertaa lähti perämieheksi ja lautta oli jo kaukana
Nuottaniemen rannasta, oli Iisakki sanonut tyttärelleen:
"Eikö Anttia pelottanut lähteä samalle retkelle, jossa kuolema oli
häntäkin vaaninut? Eikö sanonut Varsankallion puistattavan?"
"Ei se olisikaan Antti, jos pelkäisi", oli Hanna siihen rohkeasti
vastannut.
Ja Iisakki ymmärsi, minkä vuoksi Hanna rakasti Anttia. Ehkä rakasti
nyt enemmän kuin koskaan ennen. Ja Iisakki itse mieltyi Anttiin yhä
lujemmin.
Lauttojen lasku alkoi käydä niinkuin ennenkin. Aukusti oli kyllä
yhtä taitava perämies, kuin Anttikin, mutta hänessä ei ollut Antin
ryhtiä eikä päättäväisyyttä. Sattui joskus, että Aukustin laskiessa
Puurnunleuka hipaisi lautan nurkkaa ja vaahto kasteli miehet.
Yötä päivää laskettiin lauttoja. Olipa saatu vanha Iisakkikin
joskus, kun Antti ja Aukusti levähtivät, perämieheksi. Mutta
ainoastaan Iisakin vanhat tuttavat rohkenivat häntä siihen pyytää.
Viikon päivät oli Kero-Pieti vielä viipynyt Nuottaniemessä, pitäen
seuroja Paloniemessäkin ja puhuen Heikin kuolemasta ja toisten
hukkuneiden kovasta kohtalosta.
Mutta vähän kerääntyi kuulijoita. Kesän aikana oli kaikilla kiire,
eivätkä tukkilaiset joutaneet kertaakaan seuroihin. Sillä työtä
riitti vuorokaudet umpeensa. Jokainen tiesi, että pohjolan kesä on
lyhyt kuin unelma. Se on kuin lentävä lintu, joka kerran irti
päästyään jatkaa matkaansa pysähtymättä eikä ehdi kiertää tai
kaartaa, vaan lentää suoraan muille maille. Linnunlentoa oli
ihmisten kiire, valoisan kesän riemuisa kulku.
Kero-Pieti lähti Lappiin päin viettämään kesän kuuminta aikaa. Mutta
hänen valiojoukkonsa oli nyt supistunut kolmeen henkeen, jotka
uskollisesti seurasivat saarnamiestä Lapin vilpoisille
kesälaitumille. Nuottaniemestä lähtiessään hän ei tällä kertaa
tuntenut rinnassaan sitä voitonvarmuutta, joka hänellä oli aina
ennen ollut, kun hän saarnamatkoiltaan palasi. Oli tapahtunut paljon
sellaista, mitä hän ei käsittänyt, jopa hänessä itsessäänkin.
Hänestä tuntui kuin hän nyt vasta olisi löytänyt sielunsa pohjalta
rikkaläjän, jota ei ennen tiennyt siellä olevan, ja nyt ensi kerran
näkisi Herran tien, joka oli yksinkertainen totuuden tie. Ja
mielessään hän päätti, että kaikki, mitä Nuottaniemessä oli
sattunut, oli kuin hänen sielunsa pelastukseksi sallittu. Ja
lähtiessään hän sanoi Iisakille tarvitsevansa yksinäisyyttä ja lepoa
Jumalansa kanssa keskustellakseen. Jumala veti häntä sormesta,
kolkutti sydämeen. Ja niin hän lähti.
Päivät kuluivat.
Äkkiä oli juhannus mennyt, kosken tulva painui hyville vesille, ja
lauttojen lasku oli vaivatonta ja vaaratonta.
Paloniemen Juhani ei näyttänyt toipuvan entiselleen. Pari viikkoa
hän makaili kotonaan synkkänä ja vähäpuheisena. Mutta sittenkun
voimia karttui, souti hän Nuottaniemeen, jossa lauttojen lasku oli
parhaillaan.
Hän istui törmällä, katsellen alas suvantoon.
Koskenalustan veljekset puuhasivat siellä, vuoroin perämiehinä
koskelle lähtien.
Iisakin kanssa Juhani jutteli milloin mitäkin, mutta kun Iisakki
kysyi, eikö hänkin rupeisi perämieheksi pudisti hän päätänsä, ja
hänen silmissään leimusi omituinen palo.
Hanna vältti häntä, koettaen hänen törmällä istuessaan pysytellä
syrjässä.
Jotakin outoa oli Juhanin katseessa. Hanna oli pannut merkille, että
hänen silmänsä paloivat, sieraimet kohosivat levottomina ja
kasvolihakset värähtelivät silloin, kun hän näki Antin painuvan
lauttoineen koskelle.
Mitä hänellä olikaan mielessä? Ja miksi hän oli niin muuttunut? Kun
Kero-Pieti oli häntä puhutellut, oli hän itsepäisesti vaiennut,
vaikka saarnamies olisi tehnyt minkälaisia kysymyksiä hyvänsä.
Jotakin pahaa Hanna arveli olevan hänen mieltään painamassa.
Sentähden hän nyt oli tuommoinen, mustien silmien palo kuin polttava
hiillos, poskilihakset värähtelivät, ja hartiat vääntyivät vinoon...
Vihasiko Juhani Anttia vai häntä? Mitähän jos koettaisi puhutella ja
lepyttää! Ehkä siitä tasaantuisi ja alkaisi rauhoittua!
Eräänä aamuna hyvin varhain, kun Antti juuri oli koskelle lähdössä,
ilmestyi Juhani äkkiä törmälle. Illalla oli Hanna nähnyt hänen
soutavan kotiinsa päin... Mistä hän nyt niin äkkiä ilmestyi?
Tuntui melkein siltä kuin hän olisi jostakin huoneiden takaa
tullut...
Siihen hän istahti nytkin törmälle entiselle paikalleen ja katseli
alta kulmain suvannolle ja Ruotsin virralle.
Iisakki saapui sinne myös ja rupesi juttelemaan. Sillä kerralla
hänkin huomasi Juhanin suuresti muuttuneen. Mihinkään kysymyksiin ei
häneltä saanut vastausta.
Hän tuijotti vain eteensä ja lähti sanaa puhumatta soutamaan joen
poikki kotiinsa.
"Mitä se tuo Juhani sairastelee... ei se vain entiselleen näytä
toipuvan", sanoi Iisakki sisälle tultuaan. "Taitaa hyvinkin murehtia
isäänsä... eikä kummakaan."
"Niin, jos ei sillä muuta ole mielessä", virkkoi Hanna.
Iisakki katsahti tyttäreensä. Mutta kumpikaan ei siitä sen
pitemmälti puhunut.
* * * * *
Saatuansa aamutyöt tehdyiksi Hanna lähti huvikseen koskenrannan
polkua pitkin Anttia vastaan. Heillä oli ollut niin vähän aikaa
puhella kahden kesken, että oli mennyt monta päivää jolloin he
tuskin tapasivat toisiaan.
Mutta nyt hän päätti koettaa, sattuisiko kohtaamaan Antin. Oli
montakin asiaa, joista teki mieli kertoa.
Ohut kesäpuku yllään Hanna käveli reippaasti suoraan männikköön ja
joutui siitä polulle.
Nämä viikot olivat olleet Hannan mielestä niin kummallisia. Siihen
riemun ja onnen tunteeseen, joka Antin pelastumisesta oli
pulppuavana lähteenä virkistänyt hänen sydäntään, sekaantui
muutakin, epäilyksiä ja otaksumisia. Hän oli heti, kun Antti ja
Juhani hädästä päästyään toipuivat, huomannut Juhanin silmissä oudon
ilmeen, joka koski sieluun asti, ja jonka hän luulotteli tietävän
pahaa. Sensijaan että Juhani olisi iloinnut vältettyään läheltä
uhkaavan kuoleman, näytti siltä kuin hän ei siitä lainkaan
välittäisi... Murjotti vain synkkänä ja milloin hän katsoi Anttiin,
tuli hänen silmiinsä selvä vihan ilme.
Hanna oli jälestäpäin itsekin kummastellut, mistä oli tuona hetkenä
saanut ne voimat, että uskalsi kuohuvaan koskeen lähteä
pelastustoimiin, joita miehiset miehetkin pitivät melkein
mahdottomina, jopa järjettöminä... Nyt kun jännitys oli lauennut,
tuntui siltä, ettei hänestä olisi enää toistamiseen lähtijää.
Kun hän saapui kosken partaalle ja katseli Varsankalliota, kammotti
häntä, ja sydämessä tuntui vihlaisu. Vaikka tulva oli jo laskenut
eikä kallio nyt ollutkaan niin uhkaavan näköinen kuin silloin, kun
hyrskyt sen yli hyppelivät, hirvittivät häntä sen kiiltävä kylki ja
syvät pyörteet, jotka näyttivät yhä nielevän...
Hän istahti kivelle ja katseli hyrskyihin. Mietti siinä elämäänsä,
kuvitteli tulevia päiviä.
Eipä ollut hänen elämänsä hauskaa kuten pienenä tyttönä,--silloin,
kun äiti ja veli vielä olivat elossa ja päivät huolettomia. Ikävä
oli siitä asti vaivannut. Yhden ystävän hän tuli tuntemaan, mutta
tämänkin kanssa sai harvoin yksissä olla ja vain joskus puhella...
Ja toista hänelle toimitettiin, tylyä miestä, jota ei koskaan voisi
rakastaa. Mutta isä alkoi nyt ymmärtää, piti Anttia nyt hyvänä, oli
hänelle ystävällinen... Ottaisi Antin pojakseen...
Sitä hän ei enää epäillytkään. Ja se ilo lievitti kaikki murheiset
mietteet.
Mutta juuri näinä päivinä oli johtunut mieleen pelko, joka jäyti
yötä päivää. Juhani vaani Antin henkeä. Niin hän oli Juhanin
silmistä lukenut. Senvuoksi kulki Juhani synkkänä, kierteli täällä
ja odotti sopivaa hetkeä...
Ensin toimitti Heikki Anttia hautaan, nyt taas Juhani uhkasi hänen
henkeään.
Mutta kesken mustien mietteitten elpyi Hannan luonto jälleen täysiin
voimiin, ja häneen tuli luja usko, ettei Juhanikaan mahtaisi Antille
mitään, ei niin kauan kuin hän itse oli lähellä ja lämmin veri
kierteli hänen rinnassaan.
Hänen tuli hauskempi olla, ja pirteänä hän käveli edelleen Anttia
vastaan.
Siinä, missä näkyi Viuhkuraisen vaarallisin mutka ja vaahto roivi
korkeaa rantaa, tuli Antti puiden takaa esille,
Molempien ilo oli suuri.
"Lähdin... kun ei kotona ehdi monta sanaa puhua. Paljon on mieltäni
painamassa, yksi asia sentään kaikkein kamalin", sanoi Hanna.
He istuivat polun viereen.
"Juhaniako tarkoitat?" kysyi Antti.
"Häntä. Sinun henkeäsi hän vaanii... siitä olen varma..."
"Kumma mies", virkkoi Antti. "En ymmärrä lainkaan. Kun
Varsankalliolla yhdessä tappelimme kuolemaa vastaan, lupasi hän itse
ikuista ystävyyttä. Monta kertaa hän olisi suistunut koskeen, mutta
aina tartuin kiinni, rohkaisin ja sanoin: pelastus tulee... Mutta
minulle hän ei mitään voi... minä en häntä pelkää..."
"Kauhea ilme hänellä on, ja muutenkin hän on muuttunut..."
"Niinpä olkoon..."
"Mutta varuillasi saat olla... ties mitä ja milloin yrittää. Hän on
niin raakaa sukua, että voi puukollakin iskeä..."
"Elähän ole levoton! Minun on nyt hauska olla. Isäsi sanoi..."
"Isä! Onko isä mitään sanonut?" kysyi Hanna vilkastuen ja tarttui
Antin kovaan känsäiseen käteen.
"On", vastasi Antti, ja hänen silmissään oli kujeellinen välke.
"Tänä aamuna hän sanoi: 'Olen tässä ajatellut, että jäisit meille
kesäksi... Heinäaikakin lähestyy, eikä tässä ole täyttä miestä
niitylle... ja pianhan lauttojen laskukin loppuu'..."
"Niinkö sanoi?" ihmetteli Hanna ja unohti äskeiset mietteensä. Hän
katsoi Anttia silmiin, ja sydämessä tuntui niin sanomattoman
suloiselta. Kuinka Antilla olikin hieno, päivettenyt hipiä ja
kauniit silmät, vaikka kämmenet olivatkin kovat ja känsäiset!
"Sanoi muutakin", jatkoi Antti hyvillä mielin. "Puhui kuin
leikillään: 'Jospa hyvinkin rupeat olostasi pitämään, olisi tässä
työtä muulloinkin kuin kesällä... kun Hannan kanssa sopinette... se
on tiukka vaatimaan...' Niin hän virkkoi ja naureskeli..."
He purskahtivat kumpikin nauramaan.
"Voi, voi sitä hyvää isää!"
Mutta hetken päästä Hanna kysyi vakavana:
"Oletko mitään puhunut Niilo-vainajan hukkumisesta?"
"En ole... näyttää jo tietävän. En ole tahtonut... Kero-Pietikin
tietää kaikki..."
"Semmoinen se oli hänen kristittynsä!"
Hanna sanoi sen katkerin mielin, melkein kuin Kero-Pietiä syyttäen.
Antti ei virkkanut siihen mitään, mutta raskas huokaus nousi hänen
rinnastaan.
"En ole heille pahaa pyytänyt", sanoi hän sitten. "En heitä
vihannut, vaikka kuulin, mitä hommailivat Kero-Pietin kanssa. Mutta
sille en mitään voi, että sinua rakastan ja aina tahdon rakastaa. En
olisi heittänyt, vaikka isäsikin olisi heidän puolelleen mennyt.
Luulivatko minun himoitsevan sinun rikkauksiasi! Siinä he pettyivät.
Yhtä rakas olet minulle, vaikka olisin sinut löytänyt tunturin
takaa. Tuntuuko sinusta samalla tavalla?"
"Niin minustakin tuntuu", rohkeni Hanna nyt sanoa, "ja niin on aina
tuntunut. Voi, talvella ja keväällä ikävöin sinua... öisinkin olit
unissani..."
* * * * *
He menivät yhdessä taloon. Hetken aikaa viipyessään Varsankallion
kohdalla he olivat vannoneet ikuisen valan ja kumpikin tunteneet
nuoren onnensa olevan lujalla pohjalla.
Puolipihassa tuli Paloniemen Juhani heitä vastaan.
Hänen katseensa oli maahan luotuna, eikä hänessä huomannut muuta
merkillistä kuin että poskilihakset värisivät. Kun Hanna kääntyi
katsomaan taakseen, näki hän Juhanin kävelevän sitä kujaa kohti,
josta polku lähti viemään koskelle.
Hän puristi Antin kättä, ja Antti katsahti hänen silmiinsä,
ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:
"Yhtä miestä en pelkää, vaikka olisi vieläkin pitempi!"
* * * * *
KUUMAT keskikesän päivät olivat alkaneet. Lauttojen tulo Lapista
päin oli vähentynyt niin, että vain silloin tällöin joku saapui
Nuottaniemen rantaan. Ja sekin laskettiin melkein heti kosken alle,
eikä niitä enää ollut ainoatakaan odottamassa vuoroaan.
Joen ja kosken vesi oli laskenut kesäkuivalle, ja reitti oli käynyt
niin kapeaksi, että lautat mennessään hipaisivat kalliota.
Varsankallio näkyi melkein kokonaan, ja lautat laskettiin nyt pitkin
sen Ruotsin puolista uomaa. Liike ja hyörinä hiljeni. Tukkilaiset
katosivat lauttojen matkassa alas myötävirralle, ja Nuottaniemen
suvannossa saivat kalat rauhassa leikkiä lyödä.
Heinänteon aika oli käsissä.
Viikkomäärin oli riittänyt poutia, ja kuivuus rasitti. Metsäjoet
kuivuivat, ja kiveliöiden kanervakankaat ruskottivat. Iltasin peitti
taivaanrantoja sakea usva, ja ilmassa lemusi palaneen metsän käry.
Sanomia oli kuulunut Lapista päin, että kulovalkea raivosi siellä
äärettömissä kiveliöissä, joissa ei ollut yhtään ihmisasuntoa. Olipa
jo sattunut pienempiä metsäpaloja rantamaillakin, mutta suurempaan
vauhtiin ne eivät olleet päässeet.
Kuivuutta riitti yhä.
* * * * *
Oli kulunut pari viikkoa, eikä Paloniemestä ollut kukaan käynyt
Nuottaniemessä. Täältä päin ei myöskään oltu Paloniemessä käyty.
Juhanin sanottiin sairastelevan. Mutta huhut kertoivat, että hän oli
öisin liikkeellä ja yksin toimitteli, mitä lienee toimitellut.
Antin ja Hannan päivät vierivät hauskasti, niinkuin virran juoksu.
Iisakkikin alkoi kuin nuortua. Hän saattoi jo laskea leikkiä ja
puuhaili töissä mukana kuten ennenkin. Ja ympäri pitäjää oli jo
tietona, että Hanna, Nuottaniemen rikas, ainoa perillinen, rakasti
Koskenalustan uljasta poikaa. Hän ei huolinut Paloniemen Juhanista,
vaikka Kero-Pietikin kuului asiaan sekaantuneen...
Liikkuipa kuiskeita siitäkin, että Heikki-vainaja oli tahallaan
koettanut saattaa Anttia kosken omaksi. Mutta kummasti kävi: oma
poikakin joutui Varsankalliolle, ja itse koskeen hukkui...
Siinä eivät auttaneet Kero-Pietin rukoukset!
Niin arveltiin kylällä. Ja monenlaiset huhut sekaantuivat toisiinsa.
Anttia suosi Iisakkikin, kaikesta se näkyi. Nuottaniemessä oli Antti
koko lauttojen laskuajan viipynyt ja sitten jäänyt kesämieheksi.
Jopa ymmärrettiin, miksi Hanna oli itsensä hengenvaaraan pannut.
Oikean omansa tahtoi pelastaa! Kuohujen keskeltä, kuoleman
partaalta, omansa otti! Ja nyt se asia oli päätetty.
Yksi ainoa huoli himmensi Hannan onnea. Usein hänelle muistui
mieleen Paloniemen Juhani, ja silloin hän aina kuvitteli vaikka
mitä. Kaikkia näitä mietteitään hän ei puhunut Antillekaan, kun
itsekin käsitti ne lapsellisiksi. Mutta hän ei sittenkään jaksanut
niistä irtaantua.
Kun hän joskus otti ne puheeksi, lohdutteli Antti ja nauroi
sellaiselle pelolle. Mutta Hanna piti sittenkin uskonsa.
Eräänä iltana Hanna valvoi myöhään. Seuraavana aamuna oli määrä
lähteä jokivarsiniitylle, joka oli talosta penikulman päässä. Hanna
valmisteli niittyeväitä, täyttäen kontteja ja leilejä. Muu talon
väki oli mennyt nukkumaan.
Päivä oli ollut kuuma ja illan tullessa täyttyi ilma taas niin
sakeasta kulovalkean savusta, ettei joelle astikaan nähnyt.
Pihallakin oli kuin säkissä.
Saatuaan kaikki niittyeväät valmiiksi ja kannettuaan ne
kesäkellariin, joka oli joen puolella rakennuksen alla, aikoi
Hannakin käydä levolle. Mutta hän seisahtui vielä törmälle. Silloin
hän kuuli, että suvannolla soudettiin, mutta sakean sumun vuoksi ei
erottanut mitään. Hänestä tuntui, että soutaja oli lähestynyt
Nuottaniemen rantaa, sillä soutu kuului yhä selvemmin. Äkkiä Hanna
oli kuulevinaan, että vene muutti suuntaa ja pyrki maihin paljoa
ylemmäksi...
Siellä päin ei ollut venevalkamia, eikä sinne yleensä kukaan Ruotsin
puolelta tuleva poikennut, vaan laski suoraan talon rantaan.
Omituinen uteliaisuus valtasi Hannan, ja hän lähti törmää pitkin
kävelemään sinne päin, missä kuului hiljaista loisketta.
Nyt hän eroitti selvästi, että vene iski kiinni rantaan. Pian sitten
kalahtelivat airot, kun niitä nostettiin hangoista, ja veneen pohja
raapi kivikkorantaa. Hanna käveli tasaista törmänkamaraa pitkin
ääntä kohden.
Silloin hän näki maata vasten, missä sumu ei ollut niin sakea,
miehen jalat, mutta muu ruumis oli peitossa.