ikäänkuin tarkoittaisi, että sieltä oli apu tulossa. Paloniemen
Juhanakin nosti kättään. Toiset kaksi istuivat kuin herpaantuneina,
toivottomina...
Iisakki sai Kero-Pietin innostumaan pelastushommin. Hän itse oli
virkku ja selitti, että jos olisi arvannut vähää ennen antaa
soutumääräyksen Varsankalliolle päin, olisi lautan toinen sivu
epäilemättä joutunut hyvin likelle kallion kylkeä, vaikkei olisikaan
ihan viereen päässyt.
He lähtivät nopein askelin pitkin polkua taloon, ja Iisakki viittoi
yhä kalliolle päin: Vielä koetamme!
Ja Antti nosti hänelle kättään merkiksi, että oli ymmärtänyt.
* * * * *
KUN Kero-Pieti ja Iisakki saapuivat Nuottaniemeen, oli siellä
Paloniemen Heikki koskelle lähdössä. Olisi jo lähtenytkin, mutta ei
ollut saanut soutumiehiä. Ei kukaan tahtonut lähteä henkeään
menettämään, sillä Heikin aikomus oli laskea suoraan Varsankallioon
ja pelastaa miehet. Mutta soutumiehet eivät luottaneet Heikkiin
muulloinkaan, ja nyt heistä tuntui kuin suoraan kuolemaan
menemiseltä, jos Heikin matkaan lähtisivät.
"Raukkoja olette!" sanoi Heikki heille tylysti. "Toiset ovat
kuoleman hädässä, ettekä uskalla."
Lauttamiehet näkivät, että Heikin villi veri kiehui; hänen
jättiläisvartalonsa oikeni suoraksi, ja mustat silmät iskivät tulta.
Pelottavan näköinen hän oli, kasvot kalpeina, musta parta
liehumassa.
"Raukkoja ja lurjuksia te olette!"
Mutta ylhäällä oli Nuottamiehen suvantoon vasta saapunut kaksi
lauttaa, joilla oli kiire alas merensuulle. Heikki tunsi miehet
ylimaan rohkeiksi pojiksi, jotka eivät pelänneet kosken kuohuja. Hän
meni miesten puheille. He lupasivat lähteä, ja Heikki puolestaan
lupasi laskea heidän kuljettamansa lautat ensi vuoroilla kosken
alle, vaikka toiset olivat jo vuorokausia odotelleet.
Kiire oli, eikä lauttaa joudettu oikein varustelemaan.
Kun Kero-Pieti ja Iisakki ehtivät rantatörmälle loittoni lautta jo
Ruotsin virtaan päin. Heikki miehineen oli menossa pelastamaan.
"Liian vähällä voimalla läksi!" sanoi Iisakki. "Kumma mies!"
"Ei se näyttänyt olevan entisellään koko mies", sanoivat
lauttamiehet.
Iisakki huusi Heikille, että piti soutaa maihin, varustettaisiin
lautta uudestaan. Mutta Heikki ei näyttänyt kuulevan Iisakin huutoa,
vaikka toiset lautalla olijat sen kuulivat.
Sillä välin oli Hannan päähän johtunut uusi tuuma. Ja hän oli saanut
muutamia nuoria miehiä siihen suostumaan ja innostumaan.
Hanna hääräsi siellä miesten joukossa, lauttojen selkäpuolella, ja
miehet näyttivät olevan kovassa touhussa.
Kero-Pieti ja Iisakki menivät tukkilauttoja pitkin paikalle.
Nyt he saivat kuulla, mitä Hanna oli toimittanut. Kaksi pohjaa
siroja tukkeja piti koota lujiksi lautoiksi ja sitten laskea
Varsankallioon. Jos toinen pohja särkyisi, jäisi toinen eheäksi, ja
silloin oli se mahdollisuus, että miehet ehtisivät hypätä lautalle.
Köysiä ja vara-airoja oli otettava mukaan.
Hanna kertoi isälle aatteestaan loistavin silmin, vaikka tuska ja
epätoivo viilsivätkin rintaa.
Iisakki mietti hetkisen, katsellen, kuinka nuoret miehet sitoivat
vitsoilla tukkeja. Hän ymmärsi hyvin, että hengenvaara siinä oli,
olkoon lautta kuinka luja tahansa. Mutta parhaassa tapauksessa voisi
jälkimäinen pohja pysyä koossa ja siten olisi mahdollista pelastaa
miehet. Kuitenkin hän hyväksyi Hannan tuuman, hyvin tietäen, kuinka
vähän toiveita oli muutenkaan Varsankallion luokse päästä.
Hanna joudutti miehiä. Joka minuutti oli kallis. Eiväthän enää
jaksaisi kauan kestää nekään, jotka vielä kalliolla taistelivat!
Nuoret miehet ymmärsivät sen hyvin ja panivat parastaan. Eräs
heistä, Koskenalustan Aukusti, Antin vanhempi veli, joka vasta
aamulla oli lautalla ylimaasta saapunut ja nyt Nuottaniemen rannassa
kuullut, kuinka onnettomasti oli käynyt, ja keitä onnettomuuden
uhrit olivat, hääri muita vikkelämpänä ja neuvoi ja kannusti
toisiakin.
"Kuka teistä rupeaa perämieheksi?" kysyi Iisakki, sillä hän oli
ymmärtänyt miesten puheista, etteivät he ottaisi eivätkä tahtoneet
ottaa vanhaa Iisakkia hengenvaaraan.
"Minä aion ohjata lautan suoraan Varsankallioon", vastasi Aukusti,
rohkea ilme kasvoillaan.
Iisakki tiesi Aukustin olevan taitavan koskimiehen, jonka kyllä voi
uskoa osaavan, jollei mielensä malttia menettäisi.
Iisakki nyökäytti päätänsä, ikäänkuin sanoen: En voi kieltää
lähtemästä, vaikka järki sanoo, että pitäisi kieltää ja varoittaa.
Kaikki alkoi jo vihdoin olla kunnossa. Päivä oli puolessa, ja
aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta.
Äsken lähtenyt pelastuslautta oli jo painunut näkyvistä ja ehkä,
Iisakin luulon mukaan, sivuuttanut Puurnunleuan, saattoipa olla
Varsankalliolla asti...
"Jos heille onnistuukin... Jos Heikki osaakin laskea niin
laitavasti, että pääsevät Varsankallion kylkeen!" sanoi Hanna, ja
merkillinen toivo syttyi hänen sydämessään.
"Sitä en jaksa uskoa", sanoi Iisakki. "Eikä Heikki ole sitä voinut
itsekään uskoa... siksi tarkoin hän tuntee kosken voiman..."
Kero-Pieti oli taas lamautunut. Hän puhui hiljaisella äänellä
ikäänkuin rukoilisi. Onnettomuusuhrien kova kohtalo oli häntä niin
järkyttänyt, että hän oli kuin suunniltaan.
Hannan posket hehkuivat, ja silmät loistivat. Iisakki huomasi vasta
nyt, että hän oli muuttanut pukua ja vetänyt jalkaansa varsikengät,
joita hänen oli kesäisin tapana pitää, kun huvikseen lautalla
huristi kosken alle.
"Aiotko mukaan?"
Iisakki kalpeni.
"Aion. Minun henkeni ei ole sen kalliimpi kuin toistenkaan!"
Iisakki ymmärsi Hannan äänestä, että vastaansanominen ei auttaisi.
Hän tunsi Hanna-tyttärensä: tämä oli yhtä päättävä kuin hän itsekin
oli nuorena.
Eikä hän virkkanut sanaakaan. Mutta silloin hän muisti
poika-vainajansa, ja raskaana huokauksena nousi hänen rinnastaan:
"Koskiko, jota itse rakastan, vie molemmat lapseni?"
Mutta hän ei sanonut sitä ääneen, vaan koetti huokaustaankin
tukehduttaa.
Silloin juoksi eräs lauttamiehistä, joka oli ollut kosken rannalla
Paloniemen Heikin pelastuslautan kohtaloa katsomassa, suoraan sinne
ja huusi:
"Onnettomasti kävi... Heikin lautta hajosi yksin puin... Sinne
suistui koskeen Heikkikin..."
Kun hän kerkisi vähän hengähtää ja aikoi jatkaa, riensi Hanna
kysymään:
"Entäs miehet?"
Hanna oli kalvennut, ja hänestä tuntui kuin jalat vapisisivat.
"Kaksi niistä katosi juuri silloin, kun Heikin lautta iski
kallioon... Emme nähneet, mihin he joutuivat, kun tukit myllersivät
sinne tänne... Juhani ja Antti ovat vielä jäljellä..."
Taas nousi puna Hannan vaalenneille poskille, silmät loistivat kuin
ennen, ja jalat seisoivat tanakasti.
"Pian, pian!" hoki hän, ja hänen tarmokas kätensä hellitti köysiä
vieressä olevasta lautasta, jossa heidän pelastuslauttansa oli
kiinni. Mutta sillä aikaa hän ehti selittää isälleen: "Menkää
koskelle... viittokaa... viittokaa... että me tulemme..."
Iisakki lähti, ikäänkuin hänen nyt olisi pakko totella tyttärensä
määräyksiä, nousi nopeasti rantatörmälle ja katosi männikön polulle.
Kaksiosainen pelastuslautta lähti liikkeelle. Hanna ja Koskenalustan
Aukusti olivat reippaalla tuulella ja rohkaisivat toistenkin mieliä.
Kero-Pieti oli jäänyt yksin rantalautan nurkalle, airon ponnelle,
istumaan käsi silmällä.
Vasta kun pelastuslautta oli pitkän matkan päässä, näytti hän
ymmärtävän, mitä oli tekeillä. Ja hän ojensi kättään heitä kohden ja
huusi jotakin, mitä lautalla olijat eivät kuulleet.
He joutuivat Ruotsin virtaan. Hanna oli avopäin hiukset liehuivat
epäjärjestyksessä. Nuoret miehet näyttivät luottavan tähän
uskaliaaseen naiseen paremmin kuin Aukustiin.
He puhuivat kaikki seikat selviksi. Lautta oli Puurnunleuan kohdalla
käännettävä suoraan Varsankallion virtaan... Kaikkien piti olla
jälkimäisellä lautalla, johon oli kiinnitetty lujat köydet poikki ja
pitkin ja varattu kaksi lisäairoa. Kun etumainen pohja jyskähtäisi
kallioon, silloin juuri heitettäisiin köysi hädässä oleville.
Jälkimäisen lautan täytyisi--jos se pysyisi hajoomatta,--kääntyä
Suomen rantaan päin... Jos Juhani ja Antti saisivat köydestä kiinni,
ohjaisi vain yksi miehistä lauttaa Viuhkuraisen mutkaa kohti, ja
toiset koettaisivat pelastaa molemmat miehet...
Hanna selitti jokaiselle, mitä oli tehtävä, ja kun koski alkoi
vetää, kasvoi heidän jännityksensä niin, etteivät he kuulleet
pauhujenkaan ääntä. Kukaan ei joutanut katsomaan rannalle, missä
jännitys oli melkein yhtä suuri. Väkevä koski nieli kuin vihassa
vaahdoten, lautta pysyi ohjaamatta Varsankallion uomalla, johon
Puurnunleuan luona suunnattiin, heilahteli, keinui, rotkui ja
liitteissään lotkahteli...
Vauhti kiihtyi yhä hurjemmaksi. Kaikki olivat asettuneet
jälkimäiselle lautalle, pitäen köysistä kiinni. Hannan silmät
leimusivat, posket hehkuivat, jalka oli varma... Hän katsoi
rohkaisevasti Aukustiin, joka seisoi valmiina ratkaisevan hetken
varalta.
Hirveän pitkä silmänräpäys vielä!
Hanna näki aurinkoa vasten kaksi miestä seisomassa Varsankalliolla.
Ne olivat kuin haamuja, joita kuohut kastelivat... Lautta kiiti
hirveää vauhtia suoraan kalliota kohti... Sydäntä kouristi, silmissä
musteni...
Kuului hirmuinen rytinä... etupää halkesi kahtia, tukit levisivät
molemmin puolin kalliota...
"Nyt!" huusi Hanna, jonka mielenmaltti oli pysynyt järkkymättä.
Köydet heitettiin kalliolle, mutta heitto epäonnistui, kalliolla
seisovat eivät niihin ulottuneet...
Silmänräpäys vielä!
Jälkimäinen lautta ei ehtinytkään kääntyä niin nopeasti virtaan,
sillä etupään tukit eivät kohta irtaantuneet kalliosta... Se kulki
samaan suuntaan.
Silloin Antti loikkasi kalliolta lautalle, jotakin Juhanille
huutaen. Juhani hyppäsi perässä, ja melkein yhtaikaa he putosivat
lautan laidalle, josta heidät vedettiin keskemmälle.
Muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin oli jälkimäinen lautta, joka oli
jäänyt eheäksi, joutunut omia aikojaan Suomen puolen virtaan ja
kiiti hirveää vauhtia Viuhkuraisen mutkaa kohti.
"Ohjatkaa oikealle väylälle!" kuului Hannan ääni.
Hyrskyt kävivät yli koko lautan. Toiset pitivät köysistä kiinni,
toiset hoitelivat Anttia ja Juhania.
Aukusti pääsi vihdoin pitelemään airoa, veti rivakasti jonkun
kerran, ja lautta kääntyi oikealle kulkuväylälle. Mutta vettä
ryöppysi joka taholta, niin että miehet ja Hanna kastuivat
likomäriksi.
Onnellisesti lautta huristi Viuhkuraisen mutkassa ja painui Aukustin
ohjaamana Sarvonränniin, jossa virta taas kiihtyi... Rantojen metsät
vilahtivat ohi, väylä alkoi levitä, virran voima väheni, hyrskyt
loppuivat... Sitten tuli äkkiä vähävirtainen suvanto, edessä näkyi
korkea rinne ja sen juurella lauttoja, joilla liikkui ihmisiä.
Silloin vasta laukesi miesten ja Hannan mielenjännitys, ja ääretön
elämänilo pulpahti sydämeen.
"Pelastetut!"
Hanna silmäsi rannalle, missä näkyi pienoinen punainen talo, Antin
koti... Joku juoksi pihasta rantatörmälle, jolla jo ennestään seisoi
paljon väkeä.
Antti toipui ensiksi. Hän oli kalpea kuin palttina, mutta hänen
katseensa kirkastui, kun hän tarttui Hannan käteen.
Juhani makasi vielä kuin tiedottomana, kasvot vaaleina, vaatteet
läpimärkinä.
Hänkin avasi rantaan tullessa silmänsä ja hetken päästä hän tajusi
pelastuneensa ja vielä olevansa elossa.
Lauttamiehet riensivät vastaan. Juhania piti tukea, kun he lähtivät
rinnettä ylös taloon. Mutta Antti käveli omin voimin Hannan
vieressä. Hannan silmät loistivat, posket punoittivat, tukka oli yhä
epäjärjestyksessä, ja likomärät vaatteet olivat repeentyneet.
Kukaan ei puhunut, mutta joku itki.
Vaivoin Antti sai selitetyksi Hannalle:
"Ne eivät jaksaneet enää... joutuivat suunniltaan ja menivät
väkisten koskeen... Me toivoimme, vaikka vähissä oli meidänkin
voimamme... Mutta kun näin, että sinä olit lautalla, sain
ihmeellisen voimanpuuskan, järkeni ja tahtoni oli kunnossa.
Kannustin Juhania... Elämä ja pelastus on edessämme, sanoin..."
Kun he jo nousivat pihaan, kysyi Hanna:
"Tiedätkö, että Paloniemen Heikki on hukkunut?"
"Minä näin sen omin silmin, ja näki sen Juhanikin... Kallion
vieressä painui koskeen eikä enää noussut."
He menivät sisälle, mutta niin kova oli ollut mielenjännitys, niin
suuri tuska oli sydämen lamauttanut, etteivät he vielä oikein
käsittäneet onnensa suurta päivää.
Rannassa juttelivat lauttamiehet järkyttävästä tapauksesta. Heidän
joukossaan oli paljon sellaisia miehiä, jotka olivat nähneet
toveriensa hukkuvan, putoavan koskeen ihan silmäinsä edessä. Mutta
se ei ollut heitä liikuttanut. He olivat jatkaneet hurjaa elämäänsä
niinkuin ennenkin. Eikä kuolema ollut heitä koskaan kammottanut. He
olivat vain ilveilleet, kun kuulivat miehen hengenhädässä apua
rukoilevan.
Mutta nyt he eivät laskeneet leikkiä, ja kuolema herätti kauhua.
Varsankallion uhrien perikato koski mieliin niin, että ohimot
jyskyivät. Hannan maltti ja rohkeus pani heidät ihmettelemään.
"Isänsä tytär se on", puhui eräs vanhempi mies. "Niin on ollut
rohkea Iisakkikin... Olisipa pojaksi syntynyt tämä Hanna, niin jo
olisi Korpikoskessa mainio perämies..."
"Niin olisi... Mutta kuka nyt lautat laskee, kun Heikki hukkui eikä
Iisakki enää lähde perämieheksi?" arveli joku.
Mutta toiset, jotka jo olivat saaneet lauttansa kosken alle,
sitoivat irtipäässeitä tukkeja kiinni lauttaan ja aikoivat lähteä
matkaansa jatkamaan alas meren suulle, vielä monen muun kovan
koetuksen lävitse.
Siellä odotti lauttamiehiä iloinen satama, jossa monen hikisen
päivän ansiot pian menetettäisiin.
"Mitäpä siitä", puheli nuori tukkilainen, jonka lautta alkoi olla
lähtövalmiina. "Mitäpä siitä, yksi koski vie niin monta, toinen näin
monta... Monta on vielä kovaa kuohua edessä... Kenpä tietää, kuka
meistä niihin jää... vaikka ei yhtään tästä joukosta kaupungin
viinoille joutuisi. Niin miehiä menee, ja toisia astuu sijaan...
niin virtaa elämä eteenpäin, eikä meitä kauan missään kaivata.
Työnnetäänpä vesille, miehet!"
He saivat lauttansa vesille. Joki oli tyven, ilta kaunis, väylä
parhaiksi virtava ja mutkaton.
Päästyään vähän matkaa rannasta he alkoivat rallatella.
* * * * *
NUOTTANIEMEN Iisakki ja Kero-Pieti tekivät lähtöä kosken alle, josta
jo kuului löydetyn parin hukkuneen ruumiit.
Kero-Pieti ei ollut jaksanut jatkaa matkaansa vaan oli jäänyt
levähtämään. Häneen oli Varsankallion onnettomuus kovasti koskenut,
ja Iisakki oli monta kertaa tavannut hänet itkemässä.
Oli jo yö, ennenkuin he pääsivät liikkeelle. Sillä aikaa, kun
Iisakki vielä viipyi rannassa lauttamiehiä puhuttelemassa, ehti
Kero-Pieti mietiskellä sitä, mikä oli alkanut kummallisella voimalla
painaa hänen mieltään. Yhä uusia kysymyksiä nousi eteen, ja monta
kertaa tuntui hänestä, että hän itse oli meren selälle joutunut
hylky, jolla ei ollut minkäänlaista pelastuksen mahdollisuutta.
Mutta äsken tapahtuneessa onnettomuudessa hän näki Kaikkivaltiaan
sormen jäljet ja alkoi ymmärtää, että siinä oli annettu opetusta
hänellekin. Herran tiet olivat tutkimattomat, eivätkä ihmisen
parhaatkaan pyyteet olleet Hänen mieleensä, mietiskeli hän. Kenet
Herra aikoi hävittää, sen Hän löi sokeudella... Sokeudella oli Herra
Heikin lyönyt ja pannut hänet vartavasten omaa hautaansa hakemaan...
Oliko hän suuresti erehtynyt Paloniemen Heikistä, jonka oli uskonut
kristityksi ja jonka synnit hän oli todistanut anteeksiannetuiksi?
Erehtynyt oli Heikistä, niin hän nyt myönsi. Oli ehkä erehtynyt
monesta muustakin, joiden sydämeen luuli näkevänsä eikä nähnytkään
kuin silmiin asti! Iisakkia hän oli pitänyt vähäuskoisena, joskus
heräämättömänäkin, joka vain kunnian vuoksi koetti näytellä
kristittyä...
Eikö hän ollut puhunut ja opettanut, niinkuin raamattu neuvoi ja
omatunto opasti? Olivatko kaikki hänen opetuksensa langenneet
huonoon maahan? Olivatko kaikki seura-illat ja suuret liikutukset
olleet narripeliä?
Kummalliset keskinäiset suhteet oli ollut näillä naapureilla. Hän
oli toivonut voivansa molempiin vaikuttaa... saada molempien miesten
sydämet vertavuotaviksi ja rakkauden paisumaan heidän keskensä
suureksi ja kaikkikestäväksi.
Niin hän oli itse uskonutkin, kun naapurit hänen vuoteensa vieressä
puhuivat...
Hän oli silloin itse sanonut, että se olisi merkki Jumalalta, jos
heidän lapsensa Juhani ja Hanna kristillisellä avioliitolla
vahvistaisivat heidän sovintonsa... Oliko semmoinen toivo ollut
Jumalan kiusaamista?
Sillä nyt hän tunsi selvästi pitäneensä paremmin Heikin puolta ja
samalla ajatelleensa myös Heikin maallista etua...
Yhdellä iskulla oli Herra hajoittanut sekä Heikin että hänen
suunnitelmansa.
Hän tunsi sen nyt ja uskoi varmasti, että tässä oli Herra tahtonut
häntä nuhdella ja oikealle tielle, Herran omalle tielle, ohjata.
Sillä vaikkei hän vielä tiennytkään kaikkea, oli hän Iisakin
katkonaisista puheista päässyt siihen käsitykseen, että Heikin
pyyteet olivat olleet rikollisia...
Kyllä hänelle nyt, kun hän muisteli talvellisia iltoja, molempien
miesten istuessa hänen vuoteensa vieressä, johtui mieleen, että hän
oli joinakin hetkinä epäillyt Heikin sieluntilaa. Joskus oli myös
sattunut, että hän oli Heikin kasvojen ilmeessä ollut näkevinään
vilahduksen, ilon leimun, joka ei ollut Jumalasta. Mutta silloin hän
luulotteli, että piru toi hänen mieleensä sellaisia epäluuloja.
Nyt oli Heikki, kuin tahallaan kuolemaa hakien, uhkarohkeana
hukkunut koskeen, ja hänen poikansa oli pelastunut.
Iisakki tuli kuistille, missä Kero-Pieti istui. Nyt piti jo
lopultakin lähdettämän liikkeelle.
Valoisa oli yö.
Iisakki käveli edellä männikköön vievälle polulle, Kero-Pieti
köpitti perässä, harmaa villapusero yllään, takki käsivarrella.
Iisakin jalka nousi vielä keveästi, ja hän käveli joutuisasti.
Saarnamiehen askel oli lyhyt ja epävarma.
"Elähän kävele niin nopeasti", pyysi Kero-Pieti.
Iisakki hiljensi kulkuaan.
He saapuivat kosken rannalle, sille kohdalle, josta näki suoraan
Varsankalliolle.
"Siinä se on", sanoi Iisakki.
"Siinä se on", vastasi saarnaaja omituisella äänenpainolla.
He jatkoivat matkaansa pitkin polkua, joka Varsankallion kohdalla
seurasi rantatörmän lakea, mutta painui jonkun matkan päästä
metsään.
Kosken pauhu kuului tohisten ja valittaen.
Kero-Pieti oli aikonut kysyä Iisakilta montakin asiaa. Nyt hän ei
kuitenkaan tiennyt, mitä ensiksi kysyisi. Hänestä tuntui kuin ei
voisi oikein puhua näin kävellessä. Jospa saisi istahtaa, silloin
sopisi paremmin keskustella.
"Mitähän, jos istahdamme levähtämään", esitteli hän, kun he olivat
metsän peitosta taas tulleet lähelle törmää, josta näkyivät
Viuhkuraisen mutkan vaahtolaineet ja synkkä, jyrkkärinteinen kosken
ranta.
He istuivat kivelle vierekkäin, Kero-Pieti pyyhkien hikeä
kasvoiltaan.
"Mitä sinä ajattelet Heikki-vainajasta?" kysyi hän. "Pääsikö
autuaasti pois?"
Iisakki vastasi vältellen:
"Itse lienet hänet paremmin tuntenut. Anteeksi minä hänelle kaikki
annoin, mutta lieneekö hän antanut minulle...?"
"Toivoi poikaansa vävyksesi, kuten minäkin toivoin... Taisi olla
synnillinen ajatus. Kerro, mitä tiedät... ja arvelet!"
"Omia luulojani ne ovat ja ajatuksiani. Herran kasvojen edessä hän
tehnee nyt tiliä töistään..."
"Mitä luulet?" tiedusteli yhä Kero-Pieti ikäänkuin hakien Iisakilta
omille ajatuksilleen tukea.
"En tahtoisi hänestä enää uskoa pahaa... kuolleesta, joka ei saata
puolestaan puhua. Mutta raskas on sentään tuntoni, ja uskoksi
epäilykseni käyvät... niin entiset kuin nykyisetkin. Niiltä en enää
koskaan pääse rauhaan... sen tunnen. Eloni loppuun ne minua
vaivaavat. Kertoisin sinulle, ehkä voisit minua oikeaan opastaa.
Tiedät: raskasta on epäillä naapuria, jonka uskoi olevan kristityn
ja jolle on puolestaan kaikki anteeksi antanut..."
"Kerro minulle! Sokea olen ollut ja pinnalta vain ihmisiä tuntenut.
Koskaan en nähnyt Heikin sieluun. Salaperäinen, itseensä sulkeutunut
mies hän oli. Pettynyt olen... Kerro siis meille molemmille
opiksi..."
"Salaperäinen hän oli... Kun poika-vainajani hukkui, epäilin sitä
hänen työkseen, ja siitä tuli vuosikausien katkeruus välillemme.
Mutta vuoteesi vieressä uskoin erehtyneeni, oman pahan sydämeni
tunsin... Katumus vaivasi, kaikki annoin anteeksi ja uskoin pahoin
erehtyneeni. Niin silloin. Mutta vähitellen alkoivat epäilykseni
taas kasvaa, ja rukoilin Jumalalta voimia ne karkoittaakseni... En
onnistunut. Näin taas hänen omituisissa kiiltävissä silmissään
palon, jota en saattanut kärsiä, ja jonka epäilin niihin silloin
ilmenevän, kun hänellä oli paha mielessä..."
"Se on sitä samaa, mitä minäkin olen nähnyt", sanoi saarnamies
huokaisten. "Se on koko hänen sukukunnalleen ominaista..."
"Niinkö lienee", jatkoi Iisakki, kerran päästyään tuntoaan
keventämään. "Silloin minä näin, kun Koskenalustan Antti ylhäältä
saapui lautalla... Pahoin järkytti mieltäni, tuntooni iski kuin
kirveellä, mutta en kenellekään osannut sanoa, mitä ajattelin. Eipä
ymmärtänyt Hannakaan... Olisi Anttia sillä kerralla kieltänyt kosken
alle lähtemästä..."
Saarnamies säpsähti ja katsoi Iisakkia pitkään.
"Tarkoitatko, että hän aikoi Antinkin tuhota niinkuin
poikavainajasikin?" kysyi hän ja vapisi mielenliikutuksesta.
"Semmoiseen uskoon jäin", vastasi Iisakki.
"Mutta olihan Juhanikin samalla lautalla", muistutti saarnamies.
"Olipa kyllä", sanoi Iisakki. "Se oli kaikki mietittyä... Minä
ymmärsin kaikki, kun lautta rannasta irtaantui..."
"Etkä sanonut Heikille!"
"En... En tiedä, uskoinko itsekään silloin vai luulinko
ainoastaan... Pahan sisuni syyksi ne epäilykseni silloin panin..."
"Mutta nyt uskot?"
"Uskon, Jumala minua auttakoon!"
Saarnamies oli hetken hiljaa, sitten hän nosti katseensa ja virkkoi:
"Ja minä olin aina uskonut Heikin totiseksi kristityksi. Semmoistako
olikin hänen heräämisensä! Mutta jos kuitenkin olet erehtynyt!
Olisiko Heikki kuitenkaan niin... kun tiesi oman ja poikansa hengen
olevan vaarassa!"
Kumpikin oli hetken vaiti, omissa mietteissään.
"Muistan hänet siltä ajalta, jolloin olimme nuoria", alkoi Iisakki
taas puhua. "Muistan, kun suuri herätys kulki Lapista päin... Heikki
oli silloin jo valmis kristitty, ja minä vielä elelin suruttomana...
Kuinka lieneekään? Hän oli kuin syntynyt kristittynä..."
Saarnamies istui synkissä mietteissä. Hänestä tuntui, että kaikki se
työ, jota hän oli Jumalan kunniaksi tehnyt, olikin ollut
itsepetosta.
Hän tarttui Iisakkia kaulaan ja puhui pakahtuvan sydämensä
puhtaaksi. Heikin puolta hän oli pitänyt... Heikki oli häntä
pyytänyt vaikuttamaan Iisakkiin.
"Maallisen elämän... maallisen onnen vuoksi!"
Senvuoksi Herra oli kätensä väliin pannut, tahtonut näyttää hänelle,
että hän oli väärällä tiellä.
Miehet olivat istuneet niin kauan tärkeässä keskustelussa, että
heidän havahtuessaan aurinko alkoi jo nousta, metsän yli idän
taivaalta paistaen.
He nousivat ja läksivät jatkamaan matkaansa kosken alle.
"Luulin tuntevani ihmissydämet", puhui saarnamies Iisakin perässä
kävellen. "En ole mitään tuntenut. Perkele on ollut omassa
povessani, sokaissut silmäni ja tuntoni... Kuinka kaukana lienenkään
ollut elävästä Jumalasta..."
"Ja kuinka paljon lieneekään niitä, jotka huulillaan tunnustavat,
ollakseen kristityn nimessä, vaikka sydämessä on epäuskon ja vilpin
pesä", sanoi Iisakki.
He saapuivat kosken alle ja näkivät naarausveneitä olevan liikeellä,
suvannolla edestakaisin soudellen.
Kun he ehtivät Koskenalustan pihalle, tuli emäntä siinä vastaan ja
kutsui heidät aamukahville.
Antti ja Juhani nukkuivat kamarissa. Hanna oli myös vihdoin
nukahtanut emännän sänkyyn,
"Kaikki muut ruumiit on löydetty, paitsi Paloniemen Heikin", selitti
emäntä itkusilmin.
Iisakki ja Kero-Pieti noudattivat emännän kutsua ja menivät sisälle.