pelästyneenä, sillä hän oli tuntenut Paloniemen Juhanin
pitkävartiset pieksut, jotka polven alta olivat kintturemmeillä
kiinni. Ihan varmasti oli se Juhani. Kenelläkään muulla miehellä ei
ollut niin pitkiä sääriä...
Mutta Juhani ei ollut häntä huomannut, eikä Hannakaan ehtinyt nähdä,
mihin päin Juhani meni, usvan sekaan kadottuaan.
Mitä täällä nyt yöllä haettiin ja hommattiin? Mitä Juhanilla nyt oli
tällä rannalla tekemistä?
Sekavin tuntein Hanna riensi pihaan.
Hän muisti, että Antti nukkui latopuodissa, joka oli tallin
vieressä. Siellä oli vilpoisempaa näin kesän aikana. Hän seisahtui
hetkiseksi puodin oven eteen, mutta sisältä ei kuulunut mitään.
--Entä jos Juhani vaanii,--mietti Hanna yksin pihalla
seisoessaan.--Jos hän kiertää... tulee metsästä päin ja tietää,
missä Antti nukkuu... rynnistää sisälle... ja iskee nukkuvaa...
Hän tunnusteli ovea. Se oli lukossa. Hän aikoi jo koputtaa
saadakseen Antin hereille, mutta malttoi kuitenkin mielensä ja meni
huoneeseensa nukkumaan.
Aamulla hän oli valveilla ennenkuin muut.
* * * * *
Kuuma päivä tuntui tänäänkin tulevan. Aurinko paistoi pitkäksi
kasvaneelle pihanurmelle, niin että öinen kaste höyrysi. Ilmasta oli
usva ja savu kadonnut, ainoastaan korkeiden vaarain liepeillä viipyi
vielä vaaleaa savua, joka ei näyttänyt jaksavan nousta mihinkään
päin.
Hanna oli päättänyt heti aamulla kertoa Antille yöllisen
havaintonsa. Mutta niitylle lähtemisen hommassa hän ei saanut aikaa,
ja sitäpaitsi hän oli alkanut epäillä, tokko hänen näkemänsä miehen
jalat olivatkaan Juhanin. Olihan niitä muitakin pitkiä
miehenroikaleita...
Mutta sitten hän kesken muun toimen muisti, että kintturemmit olivat
olleet samanlaiset kuin Juhanilla...
Aamu kului lähtöpuuhissa, aurinko paistoi jo kuumasti, eikä koskelta
kuulunut muuta kuin hiljaista, valittavaa pauhua ikäänkuin
tukehtumaisillaan olevan rinnasta.
Antti oli vielä ennen lähtöään kiivennyt aitan ullakolle. Siellä
säilytettiin viikatteiden siipiä, jotka jänkkäniittyä niittäessä
kiinnitettiin varsiin. Kun hän oli avannut ullakon ikkunan, näki hän
talon takalistolta, Tievanperän paikoilta, nousevan hirveän mustaa
savua ja ymmärsi heti, että siellä oli syttynyt kulovalkea. Hän
tiesi, että niillä mailla olivat talon parhaat metsät, siroimmat
männiköt...
--Ja tämmöisenä kuivana aikana!--huudahti hän itsekseen.
Samassa hän huomasi pihalla kävelevän Iisakin ja ilmoitti, mitä oli
nähnyt.
"Suoraan idästäkö savu nousee?" kysyi Iisakki.
"Aivan suoraan idästä!" vastasi Antti kiirehtien pois aitasta.
"Sitten on tuli syttynyt meidän Tievanperässä," sanoi Iisakki. "Näin
kuivana aikana, ja koko kylä on niityllä!"
* * * * *
Talossa syntyi hälinä ja hätä. Sillä kaikki ymmärsivät, että
tämmöisellä poutasäällä, kun metsä jo ennestään oli kuiva kuin
pakkula, tuli leviäisi tavattoman nopeasti.
Niitylle lähtö jäi sikseen.
Antti riensi suoraan metsän halki Tievanperään päin ja Iisakki
kylälle hakeakseen ihmisiä apuun.
Tievanperän metsän jakoi kahtia luikerteleva Koirajoki. Taloon oli
näyttänyt, että kulovalkea riehui kiveliön puolella jokea, joten oli
toiveita, että sen vauhti saataisiin pysähtymään Koirajokeen, joka
ei kuivinakaan kesinä ollut kokonaan vedetön.
Siinä toivossa juoksi Antti kulovalkeaa kohti. Metsässä tuntui jo
kitkerää savunhajua, päivä paistoi kuumasti, eikä tuulenhenki käynyt
mistään päin...
Savu tuprusi yhä sakeampana, kun Antti lähestyi Koirajokea. Kuului
jo korpikuusien pahaa rätinää, kun tuli nuolena kiiti oksia pitkin
latvaan asti... Outo tohina yltyi metsässä, ja savu kietoi tämänkin
puolen Koirajokea sakeaan peittoon. Vihdoin Antti ehti joelle, jossa
oli vielä melkoisen paljon vettä, ja ruohoisilla rantatörmillä
kasvoi lehtipuita. Antista näytti kuin kulovalkea olisi syttynyt
keskeltä korpea, sillä itse Tievanperä, pulskin männikkökangas, oli
ylempänä loivan vaaran laidassa, eikä tuli ollut vielä sinne
ehtinyt.
Muutamin paikoin oli palo jo päässyt Koirajoen törmälle asti, jonne
se kaiketi pysähtyisi. Antti kiersi tulen, tunkeakseen Tievanperän
puolelle.
Kuinka korpeen oli syttynyt tulipalo? Sitä hän mietti kuumana ja
hikisenä eteenpäin pyrkien. Hän tiesi korven olevan märkäpohjaista,
eikä Tievanperän kautta mennyt kesäpolkuja mihinkään päin. Kuka oli
liikkunut täällä niin varomattomasti ja jättänyt tulen, joka voisi
levitä kylään ja Korpikoskelle asti?
Kun Antti joutui sille kohtaa, missä korpi loppui, antaen tilaa
kuivalle mäntymetsälle ja kanervikolle, kauhistui hän oudosta
näystä, ja veri oli pysähtyä hänen suonissaan.
Hän näki pitkän miehen, jonka heti tunsi Paloniemen Juhaniksi,
liehuvan kanervakangasta pitkin, roihuva terva käsissään, ja
sytyttävän tulta kuivimpiin puihin ja katajapensaisiin... Siinä hän
hääri kuin hullu, avopäin, musta tukka kuin peikon päässä, kasvot
noen peittäminä.
"Onneton! Mitä sinä olet tekemässä!" huusi Antti.
Juhani kääntyi häneen päin, purskahti hirveään, kaiuttomaan
mielipuolen nauruun, niin että kylmä karmi Antin selkäpiitä pitkin.
Äkkiä Juhani heilautti palavaa tervasta ympäri ilmassa ja rynnisti
täyttä vauhtia Anttia kohti.
Tervas lensi hänen käsistään kuivaan metsään. Hän sai kiinni Antin
kurkusta... karjui kuin peto ja paiskasi Antin alleen... nokinen
naama Antin kasvoissa kiinni ja mustat silmät villeinä kiilumassa.
Antti käsitti kauhean kohtalonsa... Kulo levisi heidän
ympärilleen...
Ponnistaen kaikki voimansa hän kuitenkin sai vainoojansa rautakouran
kurkustaan irti ja henkeä keuhkoihinsa. Hän veti polvensa koukkuun,
Juhanin raskas ruumis kohosi hänen päältään sitten hän potkaisi
molemmin jaloin rinnan alle niin, että mielipuoli suistui ulvahtaen
selälleen.
Kulo oli saartanut heidät. Antti näki jo tulta Juhanin hiuksissa ja
tunsi oman takkinsa palavan.
Silloin hän kuuli huutoja vierestään, ja läähättäen ilmestyivät
Hanna ja Aukusti savun seasta.
"Pois... pois tästä! Palamme kaikki!" huusi Hanna tarttuen Antin
käteen.
He rynnistivät savun halki männikköön päin. Aukusti oli tarttunut
Juhaniin ja laahasi häntä mukaansa.
"Nyt ymmärrän asian... näin hänet yöllä liikkeellä!" ehti Hanna
sanoa.
Juhani ulvoi kuin susi. Hänen hiuksensa olivat palaneet, ja kauhea
mielipuolen ilme leimusi hänen silmissään.
"Ja yksi hyppäsi koskeen ja toiset huusivat, että voi meitä, pojat!"
kirkui hän hirveällä äänellä. "Ja tuli ehtoosta ja aamusta
ensimmäinen päivä..."
Hetken päästä oli koko kylän väki sammutushommissa. Onneksi pysyi
ilma tyynenä. Kulo kierrettiin ja saatiin vähitellen pysähtymään,
ennenkuin se ehti nousta Tievanperän männikköön.
Juhani oli viety loitolle suuren kuusen alle, missä oli viileä
varjo.
"Ja yksi hyppäsi koskeen ja toiset huusivat, että voi meitä, pojat!"
hoki hän niin kauan kuin jaksoi. Sitten hän sulki silmänsä ja makasi
kuin kuollut, laihat kasvot nokisina, rinta raskaasti koristen.
Siitä tapasi Iisakki naapurivainajansa pojan mielenvikaisena. Tätä
olivat jotkut odottaneetkin, kun sellaisia oireita alkoi Juhanissa
yhä tiheämmin näkyä.--Varsankalliolla se vika jo tuli,--
pääteltiin.--Siitä saakka hän on ollut erilaisempi...
Iisakki seisoi pitkän aikaa miettiväisenä Juhanin vieressä kuusen
alla. Sääli hänen tuli Juhania.--Isäin pahat teot lasten päälle
kolmanteen ja neljänteen polveen!
Se johtui Iisakille mieleen, ja raskas tunne painoi hänen sydäntään.
Väkeä oli karttunut yhä lisää, ja rivakasti jatkettiin
sammutustoimia. Ennen iltaa oli tulen voima saatu rajoitetuksi ja
syvä oja kaivetuksi palaneen alan ympärille.
Yöksi jätettiin vartijoita palopaikalle. Mutta nuottaniemeläiset
palasivat kotiin. Juhania kuljetti kaksi miestä.
Hänen raivonsa oli loppunut. Nyt hän vain naureskeli, ja vaikka hän
näki Antinkin, ei hän ollut milläänkään, vaan höpisi jotakin, mitä
ei kukaan ymmärtänyt.
Mutta kun tultiin niin likelle valtaväylää, että kosken pauhu alkoi
kuulua, huusi Juhani:
"Ja yksi hyppäsi koskeen ja toiset huusivat, että voi meitä,
pojat..."
Hanna ja Antti kävelivät jäljessä.
"Mitä nyt sanot epäluuloistani?" kysyi Hanna. "Näin hänen villistä
ilmeestään, että paha hänellä oli mielessään."
Antti katseli miettiväisenä eteensä.
"Ei hän olisi kaikkea tätä tehnyt, mutta hänen järkensä pimeni.
Tunsin hänen sydämensä lämmön, kun Varsankalliolle kahden jäimme,
enkä vieläkään osaa häntä vihata."
Nyt Hanna ei oikein ymmärtänyt Anttia.
"Sääli on häntä, kovaonnista, joka on kaikki menettänyt", puhui
Antti Hannalle, joka oli kysyvän näköinen. "Kaikki hän menetti:
isänsä, sinut ja nyt lopuksi järkensä..."
"Eipä säälinyt hänen isänsä sinua, kun aikoi kuohuvaan koskeen
upottaa. Yhteinen tuuma on isällä ja pojalla ollut!"
Antti mietti hetken ja sanoi sitten varmalla äänellä:
"En usko pojan tietäneen isän aikeista!"
Hanna ei väittänyt vastaan, mutta kysyi vuorostaan:
"Mutta nyt olisi polttanut elävältä... Eikö hän sittenkin ole
vaaninut sinun henkeäsi, vaikkei ole ennen uskaltanut...?"
Nyt oli Antin vuoro vaieta, ja raskain miettein he saapuivat
kotipihalle.
Kosken pauhu kuului nyt kovemmalta kuin aamulla.
Johtuiko se ehkä siitä, että vene, jossa Juhania vietiin Paloniemen
puolelle, oli joutunut melkein kosken niskalle?
* * * * *
JOULUNPYHIKSI oli Kero-Pieti saapunut Nuottaniemeen, jossa aikoi
viipyä viikon tai kaksi, sitten taas jatkaakseen saarnamatkaansa
etelään päin. Väkeä täynnä oli Nuottaniemen kookas pirtti, piha
puolillaan hevosia ja poroja, seinämät suksia.
Antti puuhaili nyt talossa niinkuin isäntä ainakin, ja
taloustoimissa hyöri Hanna, talon nuori emäntä.
Mutta salin keinustuolissa istui Kero-Pieti, vihreä villainen pusero
yllään ja musta silkkihuivi kaulassa, ja selitti kuulijoille Jumalan
sanaa. Joukossa istui Iisakkikin, pirteänä ja hyväntuulisen
näköisenä.
Kun muu väki oli jo poistunut pirttiin, jäivät Kero-Pieti ja Iisakki
kahden kesken suureen saliin.
Kero-Pieli oli kuullut sanomia täältä Nuottaniemestä. Hän tiesi,
että Juhani mielenvikaisena yritti tahallaan polttaa talon parhaan
metsän ja tappaa Antin. Senkin hän oli kuullut, että Paloniemi, joka
oli ylimuistoisista ajoista ollut saman suvun hallussa, nyt oli
myyty. Vanha emäntä ja Juhani olivat saaneet eläkkeen. Uusi isäntä
oli kaukaa Lapista, uskoton, viinaan menevä mies.
Nyt ei Kero-Pietin sopinut siihen taloon mennä, ei käynyt päinsä
pitää vuoro-illoin seuroja Paloniemessä ja Nuottaniemessä. Entiset
ajat olivat muuttuneet.
Niistä asioista ja paloniemeläisten kovasta kohtalosta he nyt
puhelivat ja Kero-Pieti tiedusteli yksityiskohtia.
"Ja mitä Juhaniin nykyään tulee", jatkoi Iisakki tietojaan, "on hän
nyt tasaantunut, eikä hänellä ole sitten metsäpalon ollut
minkäänlaista raivokohtausta. Itsekseen höpisee ja vuoleskelee
puulusikoita. Usein hän käy Nuottaniemessä, mutta ei näytä muistavan
entisestä mitään. Hannaa hän sanoo Maria-emännäksi ja Anttia
Niilo-Iisakiksi... Kun vain semmoisena pysyisi, ei hänestä olisi
kenellekään haittaa..."
"Joo-joo, joo-joo", huokaili Kero-Pieti, ja Iisakista näytti siltä,
että Juhanin kohtalo koski häneen kovasti.
"Minkähän pani pahimmaksi, isänsä hukkumisen vaiko sen, ettei
vävyksesi päässyt?" kysyi Kero-Pieti ikäänkuin omille teoilleen
selvitystä hakien.
"Kuinka lienee. Antti arvelee hänen saaneen vian jo Varsankalliolla
... ja siitä alkaen se kävi viikko viikolta huonommaksi."
"Niinpä saattaa olla ... ja onhan siinä suvussa ollut ennenkin
päävikaisia", virkkoi saarnamies.
Hartaushetki alkoi. Paksu-Ollikin oli taas liittynyt saarnamiehen
valiojoukkoon ja aikoi seurata mukana etelään päin.
Kun ensimmäinen virrenvärssy oli loppunut, ilmestyi Paloniemen
Juhani ovensuuhun väkijoukkoon. Hän höpisi jotakin itsekseen, silmät
paloivat levottomasti, ja laihat kasvot värisivät. Kun hänelle
toimitettiin sija penkille, istui hän siihen varovasti, ympärilleen
tähyillen.
Sitten veisattiin toinenkin värssy. Juhani ei liikkunut paikaltaan,
mutta katseli yhä eri tahoille.
Kun Kero-Pieti alkoi lukea rukousta, sai Juhani kuin sähköiskun.
Hän hyppäsi pystyyn penkille, jolla oli istunut, ja huusi niin, että
seinät tärisivät:
"Ja yksi mies hyppäsi koskeen, ja toiset huusivat, että voi meitä
pojat..."
Hän huitoi käsillään kuin uintia tavoitellen... Loikkasi sitten
nopeasti kuin orava yli penkkien pöydän luo saarnamiehen eteen, löi
nyrkkiä pöytään, niin että kynttilät sammuivat ja kirjakasa kaatui,
ja huusi hirvittävällä äänellä:
"Sinä saatana... Oletkos uskomassa..."
Sitten hän kääntyi väkijoukkoon päin ja sanoi hiljempää:
"Ja maaksi pitää sinun tuleman, vaikka olet koskeen hukkunut!"
Hirmuinen hälinä ja hätä syntyi ihmisjoukossa.
"Sillä on puukko... puukko... se tappaa!" huudettiin.
Nyt tuli hirmuinen tungos, ovet remahtivat auki, ikkunat
helisivät... Joka reiästä pyrki ihmisiä ulos.
Juhani kirkui, yritti tarttua kurkusta Kero-Pietiin... Tämä hyökkäsi
ikkunaan, jonka ruudut oli jo särjetty, ja loikkasi pihalle huutaen:
"Ottakaa kiinni... pankaa köysiin..."
Kero-Pieti pakeni navetan puolelle, jonne muitakin riensi turvaan.
Vihdoin ehti Antti paikalle, kun Juhani juuri oli hypännyt
ikkunasta.
"Niilo Iisakki", hoki mielipuoli Antin nähtyään. "Minne se katosi?
Näitkö saatanaa? Koskeenko juoksi?"
"Koskeen se juoksi", myönsi Antti häntä tyynnyttääkseen. "Elä huoli
siitä... anna olla, tule sisälle... saat pikanellia..."
Mutta Juhani ei tällä kertaa huolinut pikanellista. Hänen silmänsä
näyttivät kauheilta, ja kasvot olivat tuhkanharmaat.
"Niilo Iisakki... koskeenko se juoksi...? Voi meitä pojat..."
Äkkiä hän lähti juoksemaan rantaan päin ja huusi yhä.
Antti alkoi aavistaa pahaa, kutsui muutamia nuoria miehiä avukseen,
ja niin lähdettiin yhdessä ajamaan Juhania takaa.
Maassa oli lunta, niin että takaa-ajajat voivat valjun kuutamon
valossa seurata jälkiä, jotka veivät rantatörmälle ja siitä jäälle.
"Juoksiko se koskelle?" kysyivät he toinen toiseltaan.
"Kero-Pietillekö se niin suuttui?" utelivat toiset.
Jäljet näyttivät tietä koskelle jäätä pitkin.
Miehet riensivät läähättäen, mutta eivät erottaneet edellä menevää.
Kosken pauhu alkoi kuulua. Puurnunleuan terävä kärki pohotti mustana
valkoista jokea vasten..."
"Juhani, hoi!" huusi Antti niin kovaa kuin jaksoi.
Kaukaa, Varsankallion luota, kuului Juhanin huuto:
"Ja yksi mies hyppäsi koskeen, ja toiset huusivat, että voi meitä,
pojat..."
"Koskeen se hyppää!" hätäili Antti, ja kaikki kääntyivät juoksemaan
Varsankalliolle päin.
Koski oli siellä päin aivan sula, ja Varsankallion molemmin puolin
kuohuivat hyrskyt niinkuin kesälläkin.
"Juhani, hoi!"
He huusivat kaikki ja menivät niin likelle sulan laitaa kuin suinkin
uskalsivat.
Silloin kuului sulan takaa, Varsankallion alapuolelta katkonainen,
läähättävä huuto:
"... ja toiset huusivat, että..."
Samassa pilvi katosi kuun edestä. Ja Antti näki sulan perässä
ihmisen pään, jota virta painoi jään alle...
* * * * *
Aamulla varhain valmisteli Kero-Pieti lähtöänsä. Hän ei millään
ehdolla suostunut enää jäämään seuroja pitämään.
Hän ei selittänyt syytä kiireeseensä, mutta hänellä oli semmoinen
hätä päästä pois tästä talosta, ettei ehditty hankkia hevosia
valjaisiin. Iisakillekaan hän ei ollut monta sanaa puhunut. Juhanin
hyppäämisestä koskeen hän ei sanonut sanaakaan.
Mutta Iisakki oli huomaavinaan hänessä semmoista hätää, jota ei
koskaan ennen ollut hänessä nähnyt. Hän ei siitä kuitenkaan
saarnamiehelle puhunut, ennenkuin tämä jo istui reessä.
"Niinkö otit pahaksesi sen Juhanin itsemurhan?"
"En ymmärrä Herran tarkoitusta", vastasi saarnamies murheellisesti.
"Herran tiet ovat käsittämättömät... Onko kaikki paloniemeläisten
onnettomuus minun syyni, kun en..."
"Sinunko syysi!"
"Niin, kun en Heikki-vainajalle uskaltanut oikeaa totuutta julistaa,
vaikka kyllä tiesin..."
Hevonen lähti. Kero-Pieti nosti kättään hyvästiksi reen vieressä
seisoville.
Iisakki sanoi:
"Jumalan rauha kanssasi!"
Talvinen aamu oli vielä pimeä. Tähdet kiiluivat, ja koski pauhasi.
Hanna ja Antti seisoivat hetken aikaa pihalla, katsellen poistuvien
jälkeen.
Mutta kuin hevosen tiu'ut lakkasivat kuulumasta, katsahtivat he
toisiinsa.
Äärettömän onnen tunne täytti kummankin sydämen. Molemmista tuntui
kuin vasta nyt heidän onnensa olisi kirkas... ikäänkuin ne
painajaiset, jotka olivat heitä öin ja päivin ahdistaneet, nyt vasta
kaikkoisivat heidän rakkautensa pyhätöstä.
Ja melkein kuin villinä riemusta sulki Antti Hannan syliinsä ja
kantoi hänet korkeita kuistin portaita ylös.
"Nyt olen varma omastani", kuiskasi hän.
Iisakki rykäisi tyytyväisenä, hänen otsaryppynsä silisi, niinkuin
sitä ei olisikaan koskaan ollut.
* * * * *
Mutta reessä, aamukylmässä istuessaan laukesi Kero-Pietin
mielenjännistys, ja hän purskahti itkuun... Vähän tyynnyttyään hän
painoi päänsä rukkaan, risti kätensä ja lähetti palavimman
rukouksensa Herran luo... Ja siltä hänestä tuntui kuin suurin totuus
olisi hänessä kirkastunut. Ja hän nyt näkisi oikean autuuden tien
paljoa suorempana kuin ennen. Hänen oman mielensä mustuus oli sitä
ennen himmentänyt, mutta nyt Herra oli hänen sielunsa valaissut.
Ja äskeinen raudanraskas paino tuntui vähitellen kevenevän, ja
vanhan saarnamiehen silmään tuli kirkas ilme, kun hän nosti päänsä
ja katsoi aamunsarastusta.
"Herra! Herra! Kaukana, kovin kaukana olen Sinun oikealta tieltäsi
vaeltanut!" huokasi hän.
Mutta kun oli sivuutettu Korpikoski ja tie kääntyi suurta kylää
kohti, josta aamupakkaseen nousi savuja, tuntui saarnamiehestä, että
hänellä nyt vasta oli itselläänkin selvillä kaikki se, mitä hän oli
totuutena saarnannut.
Eikä hänellä enää ollut epäilyksiä siitä, että hän nyt oli
kutsumustaan täyttämässä.