kielekkeenä pistää Ruotsin puolen korkeasta rantatörmästä melkein
puolikoskeen. Siinä on vaarallinen paikka. Sen luota virta syöksee
kuin vihainen peto suoraan Varsankalliota kohti. Senvuoksi oli
lautat näin korkealla vedellä jo Puurnunleukaa ylenmpänä saatava
kääntymään siihen virtaan, joka painoi Suomen rantaa vasten, ja
siitä ohjattava Suomen puolista reittiä ohi Varsankallion... Mutta
tulvan laskettua vei syvempi väylä Varsankallion ohi Ruotsin
puolista rantaa pitkin...
Puurnunleuka välkkyi ilta-auringon valossa ja vaahdot myllersivät
sen terävää kärkeä vasten. Koko koski oli kuin monipäinen peto, joka
vihansa vimmassa kiiti alas tuntureilta, sieraimistaan vaahtoa
pärskyen.
Puurnunleukaa ylempänä näkyi Paloniemen talo, jonka kohdalta vasta
oikea koski alkoi...
Mutta lautta oli vieläkin niemen takana, niin ettei Hanna sitä
nähnyt. Mutta hän tiesi, että se pian tulisi näkyviin talon
rannassa, loitoten keskiväylälle, jossa vauhti kiihtyi, niin että
rannat vilkkuivat.
Hanna ei mennyt enää ylemmäksi. Hän istahti kivelle ja varjosti
kädellä silmiään nähdäkseen milloin lautta tulisi Paloniemen
näkyviin. Siitä, missä Hanna nyt istui, näkyi parhaiten koko väkevin
koski. Uhkaavana näkyi terävä Puurnunleuka, Varsankallion
tummanruskea, koloinen kylki ja alempana Viuhkuraisen mutka, joka
väkisten kiskoi lauttoja ranta-kallioita vasten. Mutta Viuhkuraisen
mutkassa silisivät kosken kyljet, ja veden voimat vilistivät
valkoisena harjana kapenevaan korkearantaiseen uomaan, joka näytti
painuvan kuin maan alle.
Hanna joutui siinä vielä jatkamaan mietteitään, niitä, joita oli
näinä päivinä mielessään hautonut. Hänelle oli johtunut mieleen
montakin kysymystä, joihin hän oli koettanut löytää vastausta ja
selvitystä, mutta jotka yhä tuntuivat epäselviltä ja kummallisilta.
Hän oli odottanut paloniemeläisten puolelta jotakin erinomaisempaa,
kun nämä saivat tietää ja nähdä hänen suhteensa Anttiin. Oli
kuvitellut, että isä ainakin viime tingassa kallistuisi
paloniemeläisten puolelle ja rupeisi häntä kehoittamaan... Hän oli
Antin tuloa odottanut pelon ja toivon vallassa... ja nyt!
Paloniemeläisissä hän ei ollut huomannut muuta erinomaisempaa kuin
että isä-Heikin silmät päilyivät niin oudosti. He olivat niinkuin
eivät olisi aavistaneetkaan, että hänen ja Antin suhteet olivat niin
läheiset... niinkuin olisi muitta mutkitta selvää, että Juhani ja
hän syksyn tullessa menisivät naimisiin...
Se tuntui kummalliselta, eikä Hanna osannut sitä selittää. Hän ei
siitä kuitenkaan suuresti huolehtinut. He saisivat sen kyllä tietää
aikanaan, jollei ennen, niin ainakin syksyllä. Hän oli varma
itsestään ja Antista myöskin!
Sen hän kuitenkin oli selvästi nähnyt, että Antti oli isästäkin
mieluinen. Hän oli monta kertaa näinä päivinä pannut merkille, että
isä aina tuli hyvälle tuulelle, kun Antti sattui olemaan
näkösällä...
Mitä isä sanoisi kuullessaan, kuinka Antti uskoi veli-vainajan
hukkuneen? Alkaisiko uudestaan epäillä Paloniemen Heikkiä vai
otaksuisiko Antin erehtyneen?
Hanna oli hetkeksi unohtanut katsoa koskelle, niemelle päin. Mutta
kun hän nyt, kesken kuumimpia mietteitänsä, sinne päin silmäsi, näki
hän lautan tulevan vihaista vauhtia jo tällä puolen niemen... näki
miesten soutavan voimansa takaa kauemmaksi rannasta.
Hän nousi istumaan kiveltä, huivi valahti hartioille ja hänen
aaltoilevat hiuksensa välkkyivät ilta-auringossa. Hänen silmiinsä
ilmestyi tarkkaava, melkein tuima ilme, kun hän tähysti lautan
tuloa.
Nyt he herkesivät soutamasta!
--Sepä kummaa!--mietti Hanna.--Liian varhain heittivät
soutamasta...edemmäksi olisi pitänyt lautan päästä!
Hanna muisti, kuinka isä laski... niemen nenän kohdalla melkein
poikittain... Nyt se menisi ehkä liian likeltä Puurnunleukaa,
joutuisi virtaan ja äkkiä painaisi etupään leuan nokkaan...
Varomattomasti he laskivat!
Hannan jännitys kasvoi, hermot jäykistyivät, katse kirkastui.
Nyt vesi jo vaahtosi lautan etupäässä, se keinui keveänä kuin
pärekori... nyt oltiin jo Puurnun virrassa...
Hannasta näytti, että etupää viilsi suoraan Purnunleukaa kohti...
lautta keinui, miehet seisoivat airojen ponsissa, valkoisiin
hyrskyihin paistoi päivä...
Hanna tunsi miehet lautalla, mutta sieltä ei voitu huomata häntä
eikä kenelläkään ollut aikaa maalle päin silmäillä...
Koski ulvoi. Puurnunleuassa roivi valkoinen vaahto, ja kuohut
viskautuivat keskelle lauttaa.
Nyt he olivat jo ihan likellä Puurnunleukaa... Hyvä Jumala, kuinka
likellä! Näytti siltä, että etupää oli menossa suoraan leukaan,
ainakin leuan puolinen nurkka... Jälkipään miehet näyttivät
soutavan... etupään miehet peittyivät äkkiä Puurnunleuan vaahtoon.
Vähään aikaan Hanna ei nähnyt yhtään miestä eikä lauttaa...
Hän ymmärsi siitä, että etupää oli koskenut Puurnunleukaan...
Hänen ajatuksensa paloivat kun tulessa... Koski huusi ja ulvoi,
vaahto roivi...
Äkkiä virta heitti lautan jälkipään selälle päin... lautta kääntyi
silmänräpäyksessä, ja äskeinen jälkipää viilsi hirmuista vauhtia
etupäänä siihen vuolteeseen, joka vei suoraan Varsankallioon...
Miehille tuli silloin hätä ja hoppu. He juoksivat edestakaisin...
Jotkut soutivat... Hanna ei eroittanut heistä muuta kuin vilkkuvat
puserot ja lakit, ei tuntenut ketään varmasti...
Maailma alkoi musteta hänen silmissään... Hirveä hätä oli
pakahduttaa sydämen, ja hän syöksi törmän alle ikäänkuin avuksi
rientäen...
Mutta siinä hän tuli tajuihinsa... hän ymmärsi, etteivät mitkään
ihmisvoimat enää pystyisi estämään lauttaa törmäämästä
Varsankallioon...
Hän nousi juosten törmälle, koetti huutaa, mutta koski nieli hänen
äänensä, niin ettei hän sitä itsekään kuullut.
Nyt hän tunsi Antin, joka seisoi ihan etupäässä...
Hyvä Jumala! Armahda heitä!
Mutta koski nieli, lautta kiiti nyt nuolena suoraan Varsankalliota
kohti... Pian oli etupää yksin puin hajallaan... miehet koskessa...
Silmänräpäys vielä...
Hanna koetti sulkea silmänsä, huusi ja painoi molemmin käsin
rintaansa, mutta hän näki kuitenkin...
Lautan etupää jyskähti hirmuisella vauhdilla kallion kylkeen, niin
että tukit syöksyivät pystyyn kalliota vasten...
Äkkiä hän näki, että miehiä nousi oravina tukkeja myöten kallion
laelle... Lautan etupää halkesi samalla, tukit hajosivat molemmin
puolin kalliota ja painuivat koskeen. Toinen pää kääntyi oikealle
reitille ja lähti painumaan Viuhkuraisen mutkaa kohden...
Yksi ainoa mies seisoi lautalla. Hanna tunsi hänet. Se oli
Paloniemen Heikki, yksin airo kädessä vääntäen minkä jaksoi...
Hanna tunsi myös Varsankalliolle pelastuneet miehet, jotka siinä
yhdessä rykelmässä kuohujen keskellä värjöttivät liukkaalla kivellä.
Siellä seisoivat Antti ja Paloniemen Juhani ja kaikki muutkin.
Ei ollut yksikään vielä joutunut koskeen!
Hän alkoi huutaa, ja hänestä näytti, että miehet huomasivat hänet.
Mutta yksikään ihmisääni ei sinne kuulunut, sillä koski huusi kuin
riemuissaan, vaahto roivi kalliolla seisoviin miehiin asti.
Hanna juoksi pitkin rantaa kuin apua hakien. Mutta yhtään ihmistä ei
näkynyt kummallakaan puolen koskea.
Mutta äkkiä Hanna taas alkoi käsittää, kuinka tässä kävisi.
Sitä voimaa ei ollut saatavissa, joka miehet pelastaisi!
Silloin vasta hänet valtasi villi tuska. Hän koetti viittoa, että
hän aikoi rientää apua hakemaan!
Mutta yksikään miehistä ei vastannut minkäänlaisella merkillä
ymmärtävänsä... Hanna huomasi nyt, että he olivat avopäin ja
pitelivät toinen toisestaan kiinni.
Silloin hän oli huomaavinaan, että joku käsi nousi ja ikäänkuin
merkiksi viittasi häneen päin...
Hän kerkisi vielä silmätä, että hajonnut lautta painui hirmuista
vauhtia Viuhkuraisen mutkaa kohti, ja eroitti, että mies seisoi
tanakkana airon ponnessa...
Hän kokosi kaiken voimansa ja mielensä maltin, viittasi vielä kerran
miehille, huiskutti huiviaan ja lähti avopäin juoksemaan taloon,
hiusten hulmutessa...
* * * * *
Kero-Pieti oli sillä välin saapunut taloon, ja kristittyjen seura
oli jo kokoontunut suureen pirttiin.
Silloin Hanna saapui läähättäen koskelta päin ja huusi pihalla:
"Apuun! Apuun! Miehet ovat pelastuneet Varsankalliolle..."
Ja hän painoi rintaansa, ikäänkuin sydän olisi sieltä pulpahtaa.
Äkkiä tulvahti koko pirtillinen väkeä pihalle. Jotkut juoksivat
paljain päin poikki metsän koskelle...
* * * * *
VIIMEISINÄ tulivat pirtistä Kero-Pieti ja Iisakki.
Väkijoukko oli kokoontunut Hannan ympärille kysyen ja siunaten.
Hanna oli vähän tyyntynyt ja kertoi nyt lyhyesti kuinka lautan ja
miesten oli käynyt.
"Liian likeltä laski Puurnunleukaa," sanoi Iisakki koettaen olla
levollisena. "Siinä käänsi lautan, ja silloin on selvä matka
Varsankallioon."
Kero-Pieti kuunteli mitä toiset puhuivat, mutta ei osannut sanoa
mitään.
Hetken päästä olivat kaikki seuramiehet juosseet koskelle ja jotkut
vieneet pitkiä köysiä matkassaan.
Hanna, Iisakki ja Kero-Pieti seisoivat vielä pihalla.
"Onko mitään mahdollisuutta heitä pelastaa?" kysyi Hanna isältään
väräjävällä äänellä, silmän omituisesti leimutessa.
"Sitä en osaa vielä sanoa, mutta koetetaan."
Iisakin ääni oli epävarma, ja Hanna huomasi hänessä outoa
mielenliikutusta. Iisakki ymmärsi parhaiten miesten vaaran ja tiesi,
että Varsankalliolta oli melkein mahdotonta ketään pelastaa.
Kerran ennen oli käynyt samalla tavalla, mutta siitä oli aikaa jo
lähes kuusikymmentä vuotta. Iisakin isä-vainaja oli siitä
tapauksesta kertonut. Silloin joutui kalliolle kaksi miestä. Kaksi
vuorokautta he jaksoivat siinä pysytellä. Toinen koetti pelastua
uimalla, mutta hukkui heti koskeen hypättyään, toinen värjötti vielä
vähän aikaa, mutta putosi sitten hänkin kuin pyörtyneenä koskeen.
Kaikkiin mahdollisiin pelastuskeinoihin oli ryhdytty, mutta mikään
ei ollut onnistunut. Iisakin isä-vainaja oli laskenut lautalla niin
läheltä kalliota, kuin mahdollista oli, ja koettanut huutaa miehiä
pysyttelemään kivellä, jotta ehdittäisiin ryhtyä toimiin. Mutta
kosken pauhu nieli äänen, ja miehet kai tulivat siinä kuohujen
keskellä lopulta mielenvikaan...
Iisakki ei ollut siitä tapauksesta kertonut, eikä siitä tiennyt
Hannakaan ja tuskin kukaan muu nyt elävistä kuin Paloniemen Heikki,
jos hänkään.
Iisakki muisti sen nyt ja mitä muuta isä-vainaja oli siitä
kertonut... kuinka oli yritetty... Oli laskettu lauttoja niin
läheltä kalliota kuin mahdollista oli, koetettu Puurnunleuasta
löysätä lautta omin valloin Varsankalliota kohti... Se menikin,
mutta hajosi kallioon iskeytyessään yksin puin...
Mutta Hannan hätä pakotti Iisakin lähtemään koskelle, vaikka hän
tiesikin, että rannoilta päin oli mahdotonta minkäänlaista apua
miehille saada...
He menivät kolmisin rantaan, Kero-Pieti aivan puhumattomana. Siellä
oli paljon väkeä. Ruotsin puoleltakin oli huomattu onnettomuus ja
riennetty Varsankallion kohdalle.
Miehet värjöttivät kalliolla, ja muutamat suurimmat kuohut viskoivat
heihin vaahtoa; Koski pauhasi vimmatusti. Joku miehistä huusi ja
viittasi kuin apua pyytäen. Hirmuinen hätä oli kaikilla.
Yksi esitti yhtä, toinen toista. Lauttamiehistä koetti joku heittää
köyttä kalliota kohti: hullun yritystä, köysi ei jaksanut lentää
kuin palasen matkaa rannasta.
Kun kuultiin Iisakilta, että kallion läheltä oli mahdotonta lautalla
laskea niin, ettei se paiskautuisi kallion kylkeen, ja kun oli
selvää, että se, joka semmoista uskaltaisi yrittää, olisi
epäilemättä kosken oma, alkoi väki ymmärtää, että pelastus taisi
olla mahdotonta.
Uimalla!
Vaikka rohkenisikin antautua kosken valtaan, ei ollut semmoista
uimaria, joka Varsankallion pyörteistä hengissä pääsisi. Kuohut
löisivät heti upoksiin tai murskaisivat kalliota vasten...
Naiset itkivät ja voivottelivat.
Kero-Pieti tointui lamaannuksestaan ja alkoi puhua. Nyt olikin
erinomainen aihe ja tilanne.
Ja vaikka Pietin saarnat tavallisesti olivat jyrkkiä ja ankaran
tuomitsevia ja vaikka hän tiesi, että onnettomuuden uhrit olivat
kaikki suruttomia, ei hän heitä tuominnut helvettiin.
"Emme tiedä, mitä Herra tällä kauhealla onnettomuudella tarkoittaa",
puhui hän hyvin liikutettuna. "Emme myöskään tiedä, mitä noiden
sielussa liikkuu, noiden kovaonnisten, jotka nyt katsovat kuolemaa
vasten silmiä. Herra armahtaa! Hänen pitkämielisyytensä on suuri. Ei
ollut ristin-ryövärilläkään monta tuntia aikaa parannuksen tekoon...
Ehkä Herra heidät noin kutsuu omikseen..."
Yleinen liikutuksen hyrskinä kävi väkijoukossa, ja moni uskoton
halaili saarnamiestä.
Ruotsin puolelta, Puurnunleukaa alempaa, työnnettiin Paloniemen
kookkainta venettä vesille.
"Hullun yritystä!" sanoi Iisakki. "Se on yhtä kuin pärekori,
tuommoinenkin vene..."
Ja niin näkyi olevankin. Ennenkuin vene oli kunnollisesti irti
rannasta, löi kosken vimma sen rantakiviin, niin että laitalaudat
katkesivat.
Iisakki rupesi Hannan kehoituksesta perämieheksi ja kaikkein
tottuneimmat ja vankimmat miehet lupautuivat soutajiksi.
Tarkoituksena oli laskea lautalla Varsankallion ohi ja heittää köysi
hätään joutuneille.
Iisakki tiesi sen kyllä mahdottomaksi: kukaan ei ehtisi siinä
vauhdissa köyttä heittää; jos sen kalliolle saisikin, olisi lautan
vauhti siksi nopea, ettei sille ketään ehtisi pelastaa.
Iisakki lähti miehineen, mutta muut jäivät vielä kosken rannalle
lauttaa odottamaan.
Miehille koetettiin huutaa ja viittoilla, että lautta oli tulossa...
He näyttivätkin ymmärtävänsä, sillä heidän liikkeensä tasaantuivat,
eivätkä he enää reuhtoneet niin epätoivoisina kuin äsken.
Hanna kulki edestakaisin pitkin rantaa. Hän tunsi kyllä joukosta
Antin, mutta ei tiennyt, oliko Antti häntä huomannut. Siitä hän
kuitenkin tahtoi päästä selville, ja kun hän laskeutui rantatörmän
hyrskyjen partaalle, näki hän, että Antti viittoi kädellään
ikäänkuin varoittaen.
Antti oli hänet huomannut!
Hänen tuli kuin helpompi olla, ja pieni toivo alkoi viritä hänen
sydämessään.
Hänen toimelias luonteensa voitti sydämen tuskat, ja hän riensi
isänsä ja äsken lähteneiden lauttamiesten jäljestä.
Isä oli jo vanha... Entä jos hän viime tingassa peräytyisi! Mutta
jos ei isä lähtisi perämieheksi, päätti hän lähteä itse!
Niin hän mietti juostessaan kotiinsa päin.
Rannassa olivat miehet jo lähtövalmiina.
Iisakki liikkui notkeasti niinkuin ennen nuorena. Hänen kasvoilleen
oli noussut heleä vanhanmiehen puna, ja silmät loistivat. Lautta oli
parhaiten varustettuja, ja soutumiehet, jotka lähtivät mukaan,
olivat kaikki kokeneita koskimiehiä, Iisakille hyvinkin tuttuja,
jotka olivat satoja kertoja soutaneet Korpikoskea, Iisakin ollessa
perämiehenä. Vielä he varustivat kaikkia tarpeita entistä
lujemmiksi, kun Hanna juosten törmältä alas tuli lautalle.
"Kuinka lienee käynyt Heikin?" sanoi Iisakki, kun Hanna ehti hänen
viereensä.
"Kaiketi pääsi hengissä kosken alle, sillä yksi lautan pohja näytti
olevan eheänä."
Isä ja tytär katsoivat samalla toisiaan silmiin, ja tuntui siltä
kuin kumpikin ymmärtäisi toisensa ajatukset.
"Minä lähden mukaan", sanoi Hanna varmalla äänellä.
"Minä teen mitä voin... Tällä kertaa elä lähde!" vastasi Iisakki.
"Jos Jumala ei ole Anttia eikä toisia vielä määrännyt kuolemaan,
pelastuvat he kyllä, vaikken ymmärrä, millä lailla..."
Lauttamiehet olivat myös liikutettuja, vakava ilme silmissä. Kaikki
pitivät kovaa kiirettä.
"Jumala kanssanne!" sanoi Hanna ja palasi isäänsä totellen törmälle.
Lautta loittoni rannasta, ja Hanna lähti oikaisemaan läpi männikön
koskelle. Sieltä kuului jo metsään asti naisten uikutuksia ja
Kero-Pietin saarnaava ääni.
Hannan silmät osuivat ensiksi Varsankallioon, jolla miehet nyt
kyyröttivät istuvassa asennossa.
Oli jo tullut myöhäinen ilta, tuuli oli kääntynyt pohjoiseen, ja
veden voimat työnsivät vielä kylmää usvaa, viimeisiä talven
jäännöksiä öiseen ilmaan...
Hanna jaksoi olla merkillisen levollinen. Yksi ainoa ajatus poltti
sydäntä. Laskiko Paloniemen Heikki tahallaan ensin Puurnunleukaan,
että saisi lautan kääntymään, kun tiesi sen siten joutuvan
Varsankallion virtaan?
Isän silmissä oli Hanna nähnyt kummallisen ilmeen. Anttiko aiottiin
hukuttaa ja oma poika pelastaa?
Hannan rintaa poltti, hirmuinen viha leimusi sydämessä. Hän muisti
Heikin ilkeän kiiltävät silmät, ja kamala aavistus johtui mieleen.
Totta se oli sittenkin! Tosi oli Antin sanoma Niilo Iisakin
hukkumisesta!
Mutta sitten Hanna muisti, että Juhani oli joukossa. Kuinka Heikki
aikoi oman poikansa pelastaa?
Hanna ei saanut kysymyksilleen vastausta, mutta nyt hän ainakin oli
täydessä tajussaan. Häntä hermostutti Kero-Pietin saarnaava ääni ja
naisten uikutus.
Eipä siinä kuitenkaan senvuoksi uikutettu, että nuo onnettomat
tuolla taistelivat kylmää ja kuolemaa vastaan, vaan naiset
valittivat omaa syntisyyttään, jonka nyt taas tunsivat paremmin, kun
Kero-Pieti heidän mustia mieliään kolkutti!
Kunpa miettisivät pelastusta eivätkä tuossa huutaisi!
Yö oli jo ehtinyt, valoisa kevätkesän yö, kylmähkö ja kirkas.
Vesipisarat jäätyivät koskikiviin...
Miehet värjöttivät kylmän kosken keskellä...
Silloin näkyi Iisakin ohjaama lautta jo tällä puolen Puurnunleuan.
"Jo tulee lautta!" kuului huudettavan.
Rannalla olijat koettivat viittoilla miehille, jotta nämä
huomaisivat...
Jopa miehet huomasivatkin ja nousivat seisomaan.
Lautta tuli oikeaa reittiä. Hannan silmät seurasivat sen tuloa kuin
tähdenlentoa. Hän tiesi, että jos se tuota suuntaa pitäisi, se ei
pääsisi lähellekään Varsankalliota, vaan painuisi Suomen rantaa
vasten... Mutta Iisakin ainoa toivo oli ollut, että miesvoimalla
saataisiin lautan suunta lähellä kalliota muuttumaan, jolloin se
kallion kohdalla joutuisi pois maihin päin vetävästä virrasta... ja
siten sivuuttaisi sen niin läheltä kuin mahdollista. Tällöin
ehtisivät miehet hypätä lautalle...
Niin oli Iisakki soutumiehille ja Hannalle selittänyt. Se oli kyllä
uhkarohkea yritys, joka voisi onnistuakin, mutta samalla siinä
olivat kaikki hengenvaarassa, niin pelastajat kuin pelastettavatkin.
Hanna näki miesten rupeavan soutamaan... Iisakki seisoi vakavana
perämiehen paikalla, vaikka vaahto roiskui vasten silmiä.
Nyt he pyrkivät pois oikealta reitiltä, koettaen saada lauttaa
kääntymään Varsankallioon päin. Mutta rantaan vetävä virta oli
väkevä, lautan vauhti hirmuisen nopea... Silmänräpäykset kuluivat...
Rannalla olijat seisoivat kuin tuomitut, mutta kalliolla
värjöttävien miesten hätä näytti kasvavan.
Vähän vain lautta notkisti kankeita kylkiään, etupää kääntyi vain
nimeksi kalliota kohti, vaikka miehet kiskoivat airoista kuin
kuolemantuskassa... Kuohut pärskyivät soutumiesten silmille...
lautta kiiti nuolena Varsakallion ohi ja virta veti sitä maihin
päin...
Jännitys ja hätä oli hirmuinen...
Äkkiä muuan kalliolla seisovista miehistä heittäytyi koskeen, kädet
levällään kuin lentoon pyrkien, uskoen osuvansa lautalle... Mutta
lautta viilsi jo kaukana, ja kun mies oli koskeen pudonnut, ei
hänestä enää näkynyt mitään...
Pettymyksen ja tuskan huudot parahtivat rannalta, ja kalliolla
viittoivat miehet kuin hyvästiä jättäen... Lautta painui nyt oikeaa
reittiä alas Viuhkuraisen mutkaa kohti...
Kostea kiilto oli Hannankin silmissä, mutta vieläkään hän ei
näyttänyt epätoivoiselta. Hän tiesi kyllä, että isä ja lauttamiehet
olivat koettaneet parastaan, mutta se ei auttanut... Onnistuisiko
vielä toisella tai kolmannellakaan kerralla...
Mutta kaikesta huolimatta hän viittoi kalliolle. Antti heilautti
kättään reippaasti, niinkuin Hannasta näytti.
Mutta sen ymmärsivät kaikki, että miesten tila kävi joka hetki
kamalammaksi. Toivoton asema, kosken kova pauhu, kylmähkö ja kostea
yö--kaikki ne lamauttivat hermoja, ja päässä alkoi pyöriä, korvissa
tohisi ja pian siinä menetti tajuntansakin...
Niin arveltiin käyneen sen, joka epätoivoisena hyppäsi koskeen,
vaikka näki kuohut allaan, ja lautan kiitävän kaukana.
Yö kului, päivä alkoi nousta, ja sen ensimmäiset kultaiset säteet
osuivat Varsankalliolla kuolemaan tuomittuihin miehiin.
Aamuauringon heleässä valossa näytti miesten tila vielä
surkeammalta.
"Ei ole enää kuin viisi miestä kalliolla! Herra Jumala! Katsokaa!"
Niin olikin laita. Kaksi miestä oli kadonnut.
Hanna huiskutti huiviaan. Antti nosti vieläkin kättään, nosti
reippaasti... Hanna lähti juoksemaan taloon. Uusi yritys oli
tehtävä...
Väsyneenä istui Kero-Pieti kivellä, ja hänen kasvoillaan oli
kärsivän miettivä ilme... Suurin joukko seuramiehiä oli poistunut,
jotkut naisista olivat pyörtyneet.
Samalla kun Hanna katosi polulle, joka vei taloon, ilmestyi kosken
alta tulevaa polkua pitkin Paloniemen Heikki kalpeana, läähättäen
silmissä levoton palo. Kun Kero-Pieti katsahti häneen, käänsi hän
silmänsä poispäin... Hänelle kerrottiin kaikki, ja naisväki ruikutti
hänen ympärillään.
Hän näki poikansa Juhanin seisovan toisten kanssa kalliolla ja tunsi
siellä myöskin Antin. Hänen sieraimensa kohoilivat levottomasti,
silmät kiiluivat, ja rinnasta kohosi kamala huokaus.
"Uusi yritys... uusi yritys", hoki hän. "Lautta on laskettava
suoraan kallioon... muu ei auta... Onko täällä soutumiehiä?" kysyi
hän ja vilkuili ympärilleen.
Mutta soutumiehiä ei näkynyt, ja joku tiesi, että he olivat menneet
taloon.
Heikki kiskaisi itsensä irti naisista, jotka pidättivät häntä
käsistä ja takinpielestä.
"Pois siitä!"
Heikki oli kuin vihassa ja näytti menettäneen kaiken entisen
malttinsa. Mutta naiset seurasivat hänen perässään polkua pitkin,
itkivät ja uikuttivat.
Kero-Pieti oli vaipunut omiin ajatuksiinsa. Hän rukoili niiden
sielujen puolesta, jotka tuolla kalliolla odottivat kuolemaansa. Hän
kuvitteli itse olevansa tuolla...
--Olenko otollinen sinulle, Herra?--kysyi hän itseltään.--Sinun
aamuaurinkosi paistaa ja lämmittää... Sinun kätesi lepää
päällämme...
Hän tunsi syntisyytensä, tunsi syvällä sydämessään, että raskas,
kovin raskas oli hänenkin syntitaakkansa. Eipä ollut hänkään
jaksanut elää Herran tahdon mukaan... Suuri syntinen, suurempi,
riettaampi hän oli kuin yksikään muu...
--Herra, armahda minua! Herra, anna minulle raskaat syntini
anteeksi!
Hänen rintansa rauhottui, ja silmät loistivat taas. Ja hänen
mieleensä johtui, että Jumala kaikella tuolla vain tahtoi huutaa
kivikoviin sydämiin: Olkaa valmiit, kuolema kolkuttaa rintojanne!
Silloin kuului huuto:
"Yksi miehistä lähti uimaan... ei näy... koskeen painui..."
Nyt ei enää ollutkaan monta henkeä kosken rannalla. Ei siedetty olla
katsomassa, kuinka toiset kuoleman kanssa kamppailivat. Mutta
Kero-Pietin katse yhä kirkastui, hänen rinnassaan oli ihana rauha,
hän tunsi, että häntä varten... juuri häntä varten Jumala oli tämän
kovan kuolemanmuodon näyttänyt... että hänenkin, syntisen, silmät
aukenisivat oman sielunsa mustuutta näkemään...
Silloin juuri Iisakki palasi miehineen kosken alta. Iisakki näki
heti kalliolle katsottuaan, kuinka oli käynyt. Sitä hän oli
ajatellutkin. Siinä eivät kestäneet kenenkään hermot: kosken pauhu
lumosi korvat, kuolemanpelko ahdisti, silmissä alkoi välähdellä,
jäsenet kangistuivat, tahto herposi, ja silloin ihminen oli kosken
oma...
Iisakin nähtyään Kero-Pieti riensi hänen kaulaansa ja itki... omaa
syntisyyttään.
"Muille tietä Jumala luo neuvoin... itse, raukka, parhaiten opasta
tarvitsisin... Iisakki veljeni, anna minulle kaikki anteeksi...
Herra, kuule nöyrä rukoukseni!"
Liikutettu oli Iisakkikin, mutta hänen selvä järkensä sanoi, että
vielä oli toivoa pelastaa nuo neljä, jotka miehuullisesti kestivät
kalliolla.
He koettivat antaa miehille merkkiä, nostaen riu'un päähän
nenäliinan.