näiden lauttojen päällä. Hänen kauniissa silmissään vilahti katkera
pettymys, ja kuin vihassa hän pyyhkäisi vaalean kiharan huivinsa
alle.
Antti ei ollutkaan ehtinyt ensimmäisten lauttojen mukaan!
Kun lautat saapuivat likemmäksi, syntyi jätkälaumassa liikettä, ja
huutoja alkoi kuulua.
"Laskekaa maihin sinne ylemmäksi, siellä on virrattomampaa", huusi
Iisakki, ja hänen käskyään toteltiin heti.
Kun lautat iskivät rantaan, juoksi mies köysi sylissä jyrkälle
törmälle ja ehti kietoa köyden paksuun vaajaan, jollaisia sitä
varten oli pystytetty pitkä jono. Mutta vaikka virta siinä olikin
vähäinen, vinkui käsivarren vahvuinen köysi kuin viulunjänne, kun
lautta irtaantui maasta ja yritti eteenpäin.
"Pysyy se... kyllä vaajat kestävät!" huudettiin.
Lauttamiehet eivät olleet paikkakuntalaisia, mutta Iisakki tunsi
heidät ja kyseli kuulumisia ylimaista.
Hannan teki mieli kysyä Antista, mutta malttoi mielensä ja käveli
pettyneenä pihaan.
Hetken perästä palasi Iisakkikin lauttamiesten kanssa, jotka
aamiaista syötyään vetäytyivät suureen karjataloon nukkumaan. Siellä
oli viileä ja hyvä maata; he olivatkin valvoneet yhteen menoon monta
vuorokautta.
"Kuuluivat sanovan, että jo tänä iltana saapuu lisää lauttoja",
virkkoi Iisakki tyttärelleen.
"Niinkö?" sanoi Hanna aivan arvaamattaan vilkkaammin kuin hänen
tapansa oli. Mutta samalla hänelle johtui mieleen kysymys, minkä
vuoksi isä hänelle sen nyt juuri mainitsi. Hän ei kuitenkaan sen
pitemmälti tiedustellut.
"Taisit jo odottaa Anttia?" sanoi isä hetken päästä.
Hanna rohkaisi mielensä ja vastasi:
"Odotin kyllä... monestakin syystä!"
Hän pani painoa viimeisille sanoilleen, mutta Iisakki ei näyttänyt
sitä huomaavan. Sensijaan hän alkoi puhua:
"Kun minulle tänä aamuna muistui Koskenalustan Antti mieleen...
kuinka minusta se Antin kävely ja muutkin liikkeet tuntuivat
muistuttavan niin ihmeesti Niilo Iisakki-vainajata... En tiedä,
oliko minun paha vai hyvä, kun semmoinen mieleen juolahti... se oli
niin kummallista... Onko sinusta siltä näyttänyt... Muistelehan
Antin kävelyä ja päänliikkeitä!"
Hanna säpsähti isänsä puheesta. Isä ei ollut sentapaisista asioista
koskaan puhunut. Ja rajatonta riemua Hanna tunsi sydämessään.
Hän seisoi hetkisen ja mietti, silmät loistavina ja suu hiukan
hymyssä.
"Kun nyt oikein muistelen, niin kyllä niin onkin. Antti kävelee
aivan niinkuin Niilo Iisakki-vainajakin! Mutta en minäkään ole ennen
sitä ajatellut..."
"Kummasti se johtui minunkin mieleeni, aivan kesken muiden
ajatusten", sanoi Iisakki.
He olivat jutelleet pihalla ja lähtivät nousemaan sisälle. Silloin
he havaitsivat, että Paloniemen rannasta lähti vene Nuottanientä
kohti. Siinä istui kaksi miestä, toinen soutaen, toinen pitäen
perää.
Ja Iisakki ja Hanna arvasivat, että ne olivat paloniemeläisiä, isä
ja poika, jotka olivat tulossa taloon lauttojen laskun ajaksi.
Mutta kumpikaan ei virkkanut näkemästään mitään.
* * * * *
Illalla ja seuraavana yönä saapui lisää lauttoja. Nuottaniemessä
oltiin valveilla koko yö. Kevätkesällä, lauttojen kulun aikana, ei
ollutkaan eroa yöllä ja päivällä. Liikettä ja humua oli öisin
niinkuin päivinäkin, öisin melkein vielä enemmän. Kiire oli, ja
Pohjolan kesä on lyhyt.
Mutta alkukesästä ovat yöt yhtä valoisia kuin päivätkin, ja ihmiset
nukkuvat silloin vain nimeksi.
Hannakin oli valvonut koko yön. Paloniemeläiset olivat hekin olleet
lauttoja vastaanottamassa; ainoastaan Iisakki oli aamupuolella yötä
mennyt nukkumaan.
Eräiltä tuttavilta lauttamiehiltä Hanna oli saanut kuulla, että
Antti oli tulossa; aamupäivällä hänen arveltiin saapuvan. Se tieto
lohdutti Hannaa, ja nyt hän odotti Antin tuloa verrattain
levollisena. Hän ei kuitenkaan juossut rantaan, kun näki taas uuden
lautan tulevan, vaan katseli ikkunasta, josta näki yhtä kauas ja
yhtä hyvin kuin rantatörmältäkin. Paloniemeläisten silmät seurasivat
häntä ja hänen liikkeitään; siltä hänestä ainakin tuntui.
Huh, kuinka hänestä oli ilkeätä, kun hän arveli sekä isän että pojan
mustankiiltävien silmien häntä katselevan! Vastenmieliseltä oli
tuntunut sekin, kun Juhani, tietäessään, ettei ollut ketään
näkösällä, koetti tarttua häneen pitkällä luisevalla kädellään,
jonka sormet olivat suipot kuin talikonpiikit. Se puistatti, ja
kylmät väreet tuntuivat sydämessä asti.
Mitähän ne miettivät!
Ja mitä sitten miettinevät...!
Hanna oli toivonut, että paloniemeläisetkin menisivät nukkumaan
huoneeseensa, joka oli heitä varten lauttojen laskun ajaksi
varustettu. Mutta yhä he hommailivat lautoilla, vaikka päivä jo oli
korkealla.
Eivätkö he poistuisikaan, ennenkuin Antti saapuisi? Kerran hän jo
kävi rannassa ikäänkuin jollakin asialla ja sanoi heille sivumennen,
että vuoteet olivat molemmille valmiina.
Mutta tulva oli alkanut laskea, eikä sen tarvitsisi enää paljoa
pudotakaan, että uskaltaisi lähteä koskelle.
Miehet viipyivät siinä ja kyhnäilivät soutukantoja paikoilleen!
Aivan kuin tietäisivät, että hän odotti Anttia!
Hannaa suututti. Mutta hän päätti mielessään olla sen enempää
ujostelematta, jos he olisivat siinä lautalla vielä silloinkin, kun
Antti ilmestyisi.
Yhä uusia lauttoja tuli, niin että koko suvannon ranta oli tukkien
vallassa.
Ja vihdoin nousivat Heikki ja Juhani törmälle ja läksivät astumaan
pihaan. Hanna kuuli heidän menevän huoneeseensa keskenään jutellen.
Samalla hän silmäsi joelle ja näki taas lautan kulkevan juuri siinä
kohden, jossa joki leveni suvannoksi. Kolme oli siinä miestä, ja
Hanna tunsi jo näin pitkän matkan päähän Antin. Tunsi siitä, että
Antin asento lautan airoa painaessa oli miehekkäämpi kuin toisten.
Hänen sydämensä alkoi sykkiä riemusta, ja vaikka lautta vielä olikin
verrattain kaukana, ei hän malttanut olla sisällä, vaan läksi
törmälle.
Onneksi oli paloniemeläisten huoneen ikkuna pihalle päin. He eivät
näkisi Antin tuloa.
Kun Hanna ilmestyi rantatörmälle, heilautti yksi miehistä lakkiaan
sinne päin...
Se oli Koskenalustan Antti!
Hanna heilautti huiviaan.
* * * * *
Koskenalustan Antti oli miesten komeimpia. Hänen vartalonsa tosin ei
ollut pitkä, mutta voimakas ja siro. Kasvot olivat miehekkäät, ja
sinisissä silmissä oli lempeä ilme. Hän oli niin ahavoittunut, että
iho oli ruskea kuin solanahka. Puhuessa välkkyivät hänen lujat,
valkoiset hampaansa, ja hänen hymynsä oli miellyttävää.
Hanna painoi hänen kättänsä lujasti ja katsoi syvälle silmiin. Antin
sinisilmissä leimahti ilo, ja kasvoille ilmestyi kuin päiväpaiste.
Kun heidän lauttansa oli saatu kiinni, läksivät he nousemaan
törmälle.
Siinä tuli Iisakki vastaan.
"Terveisiä ylimailta!" tervehti Antti.
"Niinpä sieltä pojat taitavat hengissä palata", tervehti Iisakkikin
nähtävästi hyvällä tuulella. Harma huomasi, että isän otsaryppy oli
kokonaan kadonnut ja että hän katseli Anttia tyytyväisenä.
"Lienetkö ajatellut, että Jumala on vaaroissasi sinua varjellut ja
vielä armon aikaa sinulle antanut?" sanoi Iisakki hetken päästä, kun
Antti oli kertonut, minkälaisista vaaroista hän oli sattunut
pelastumaan.
Kysymys koski Anttiin, sillä hänen kasvojensa ilme kävi vakavaksi.
Hän ei kuitenkaan ehtinyt mitään vastata, sillä samalla tulivat
siihen paloniemeläiset, isä ja poika, kuin rantaan menossa.
"No käskehän nyt Antti sisälle ja tarjoa ruokaa. Arvatenkin hän
tahtoo talossa levähtää."
Iisakki sanoi sen erinomaisella äänenpainolla, vuoroin Hannaan,
vuoroin Anttiin katsahtaen.
Paloniemeläiset seisoivat vieressä, ja kun Hanna silmäsi heihin,
pälyivät molempain miesten silmät samalla tavalla kuin Hanna joskus
ennenkin oli nähnyt niiden tähystelevän, kylmänilkeästi. Heikin
katseessa varsinkin oli kuin pirullista vihan liekkiä.
Lieneekö isä sitä huomannut?
Hän itse koetti olla levollinen niinkuin tavallisesti, mutta
sittenkin näkivät paloniemeläiset, että Hannan kasvot loistivat ja
että hän äkkiä oli kuin muuttunut nuoremmaksi ja vilkkaammaksi.
Iisakkikin näytti pirteältä kuin nuoret miehet.
Hanna ja Antti menivät taloon, mutta paloniemeläiset ja Iisakki
kävelivät rantaan.
"Onko vesi kääntynyt menemään?" kysyi Iisakki, joka oli yöllä
nukkunut.
"Toista korttelia on mennyt sitten eilisillan, ja kun toisen
korttelin vielä menee, niin..." vastasi Heikki.
"Ei, ei vielä", varoitti Iisakki. "Nyt on Varsankallion virta
väkevimmillään... Eiköhän virta paina vielä kallioon..."
"On niitä lauttoja tällä vedellä ennenkin laskettu", sanoi Heikki.
"Mutta saisihan tulva vielä laskea."
Lauttamiehet, jotka kuulivat perämiesten keskustelun, sanoivat:
"On vainkin näin korkean tulvan ollessa ennenkin Korpikoskelle
uskallettu."
Ja muun puheen puutteessa he alkoivat leikillään syyttää Iisakkia
arkuudesta, kun ei enää uskaltanut perämieheksi lähteä.
"Vanhuus tulee", sanoi Iisakki, "eivätkä silmäni enää ole niin
tarkat kuin ennen. Jo saavat nuoremmat miehet minun puolestani
laskea lautat..."
"Tottahan sentään jonkun lautan laskette", toivoivat lauttamiehet.
"No niin olen ajatellut, että minulta se jo jää", vastasi Iisakki.
Paloniemen Heikki ja Juhani olivat sillä aikaa menneet niiden
lauttojen päälle, joita jo oli koskea varten varattu. Kumpikaan ei
puhunut mitään, mutta molemmat ymmärsivät, että se, mitä huhuna
olivat kuulleet, olikin totta ja että heidän toiveensa olivat varsin
vähäiset. Hannan käytös Anttia kohtaan ja Iisakin erinomainen
iloisuus todistivat, että Antti oli tervetullut mies taloon.
Isään näytti asia koskevan vielä kipeämmin kuin poikaan, sillä hän
käsitti nyt hyvin, minkä vuoksi Hanna oli vastauksensa antamisen
lykännyt syksyyn. Mutta pojalleen hän ei ilmaissut ajatuksiaan.
Hänen mustissa silmissään syttyi vain outo palo, ja hänen
sieraimensa levenivät tuontuostakin. Hänen ajatuksissaan poltti, ja
hän alkoi pelätä, että hänen viisaasti laskettu verkkonsa sattuikin
väärin päin. Sillä hän se oli toimittanut Iisakin sairaan
Kero-Pietin viereen... siinä ensin vakuuttaakseen syyttömyyttään
Niilo Iisakin kuolemaan... ja saadakseen saarnamiehen puhumaan
Juhanin ja Hannan naimisesta, josta piti tulla heidän ikuisen
ystävyytensä merkki...
Ja myöntänythän olikin Iisakki, toivonut samaa kuin hänkin...
Mutta nyt Iisakki käyttäytyi Koskenalustan Anttia kohtaan kuin tämä
olisi ollut hänen paras poikansa! Sillä jo keväällä hän kehui
Anttia, vanha kelmi!
Heikki puri hammasta ja käänteli mälliä suussaan, mutta koetti pysyä
tyynenä, ettei poika mitään huomaisi. Kun hän oli panemassa airoa
paikoilleen, kirkastuivat kuitenkin äkkiä hänen kasvonsa, ja
mustissa silmissä leimahti tuli. Hänen aivoissaan oli syntynyt
rohkea tuuma, ja jos se menestyisi,--ja sen täytyi menestyä,--ei
mikään olisi esteenä hänen toiveittensa toteutumiselle. Siihen
mennessä oli kärsittävä ja nieltävä kaikki karvaat palat,
teeskenneltävä, niinkuin ei Antin olo heihin mitään vaikuttaisi,
ikäänkuin eivät ymmärtäisi, että Antti...
Mutta Juhanille oli asia valaistava!
Hän oli jo ehtinyt miettiä, kuinka kaikki tapahtuisi ja pitikin
toimittaa. Niin vain! Juhanin tuli olla samalla lautalla, sitten ei
mitään epäiltäisi... eikä osattaisi epäillä...
"Elä sinä ole milläsikään, vaikka Hanna näyttää pitävän
Koskenalustan Antista", alkoi hän puhua Juhanille. "Isänsä tahtoa
täytyy Hannan noudattaa, ja Iisakin kanssa olemme asian sopineet.
(Itsekseen hän mietti: Mainio mies se Kero-Pieti! Hän se sai Iisakin
suostumaan!) Olehan vain, niinkuin et Antista mitään tietäisi... Ja
kun Kero-Pieti syksyllä kulkee tämän kautta, toimitan minä, että
pannaan kuulutuksille..."
Poika ei vastannut isänsä puheisiin, mutta sen hän kyllä tunsi, että
Hanna nyt oli loitommalla hänestä kuin koskaan ennen. Mutta hän ei
myöskään käsittänyt, mitä isä tarkoitti.
Heikki oli nähtävästi tyytyväinen äsken tekemäänsä päätökseen, sillä
hänen synkät ilmeensä muuttuivat iloisemmiksi, ja mälli pysyi
pitemmän aikaa paikoillaan.
Saatuaan lauttansa koskikuntoon molemmat lähtivät pihaan. He eivät
vieläkään menneet nukkumaan, vaan astuivat pirttiin.
Antti oli jo syönyt ja istui nyt pirtissä Iisakin ja muutamien
muiden lauttamiesten seurassa juttelemassa.
Heikki ja Juhani istuivat joukkoon, ja siinä puheltiin
koskenlaskusta. Hanna kuului puuhailevan keittiössä.
Paloniemen Heikki tuntui olevan erinomaisen puheliaalla ja hyvällä
tuulella.
"Äsken kun juteltiin, että Korpikosken perää ei enää ole muita kuin
me, Juhani ja minä, tämän talon Iisakki kun ei enää aio perämieheksi
ruveta, niin nyt hoksaankin, että tässähän on nuori perämies, tämä
Koskenalustan Antti..."
Heikki katsoi sitä sanoessaan Anttiin. Iisakki vaikeni ihmetyksestä,
mutta lautankuljettajista sanovat jotkut:
"No, Antista kyllä Korpikosken perämieskin tulee, jos tahtoo.
Muoniosta asti on laskenut kaikki kosket!"
Antti itse ei virkkanut mitään, mutta Iisakki sanoi:
"Miksi ei? Tarkkasilmäinenhän se on Antti, ja onhan hän pienestä
pojasta asti Korpikoskea alas viiltänyt..."
"Sepä se", sanoivat lauttamiehet. "Ei siinä muuta ole kuin että ensi
kerta on ensi kerta... ja ensin käy joitakuita lauttoja soutamassa,
kun Paloniemen Heikki on perämiehenä..."
"Uskaltaisikohan koettaa", sanoi nyt Anttikin.
"Kyllä sinä uskallat. Ensi kerta on ollut meidänkin Juhanilla ja
niin Iisakilla ja minullakin", sanoi Antin puheeseen Paloniemen
Heikki. "Ja perämiehiä nyt tarvitaan!"
"Ensi kerta oli meilläkin", myönsi myös Iisakki.
Ja lauttamiehet selittivät, että näillä lautoilla, jotka jo olivat
talon rannassa, oli tavaton kiire, ja toisia varisi alas ylimaista.
Elleivät nämä edestä ehtisi, syntyisi Nuottaniemen suvannossa
semmoinen tungos, että pian tulisi tiukka paikka...
"Niinkuin kerran tuli", muisteli Paloniemen Heikki. "Oli samanlainen
tulva kuin nyt, ja koskessa kovasti vettä. Lauttoja karttui
suvantoon yhä lisää. Tämä Iisakki makasi silloin sairaana enkä
minäkään uskaltanut lähteä laskemaan, vaan odottelimme tulvan
alenemista... Silloin eräänä yönä tuli kova pohjatuuli, repi lautat
irti ja vei koskeen, yksin puin hajoittaen... Se maksoi puulaakeille
tuhansia..."
"Niin kävi", vakuutti Iisakki. "Kyllä minäkin muistan, minkälaista
se oli."
Sen olivat nämäkin lauttamiehet kuulleet, ja siitä asti oli koetettu
kaikin voimin semmoista ääretöntä vahinkoa estää. Mutta voisihan
niin vieläkin tapahtua tulvan ollessa näin korkealla, jos lauttoja
paljon karttuisi.
"Voi hyvinkin!" myönsi Paloniemen Heikki.
Niin siinä juteltiin, mutta vähitellen poistuivat lauttamiehet mikä
minnekin levähtämään. Heikki ja Juhanikin menivät huoneeseensa, ja
edellinen arveli veden jo vuorokauden kuluttua alkavan olla sillä
määrällä, että uskaltaisi ryhtyä lauttoja koskesta laskemaan. Sillä
tulva oli hyvää vauhtia vähenemässä. Iisakki poistui myös
ulkohommiinsa, ja Hanna ja Antti jäivät kahden. Heillä oli paljon
selittämistä toisilleen.
Hanna oli kuullut heidän äskeisen keskustelunsa ja kysyi nyt
Antilta:
"Uskallatko omin päin ruveta perämieheksi?"
"Uskallan. Olisin tahtonut jo viime kesänä ja sitäkin ennen."
Hannan silmät loistivat.
"Saisi niille paloniemeläisille näyttää, että on niitä muitakin kuin
he, jotka perämieheksi pystyvät. Jos minä olisin mies, uskaltaisin
milloin hyvänsä", puhui hän innoissaan.
"Koetan minä", sanoi Antti.
Hanna istuutui hänen viereensä penkille.
He olivat hetken hiljaa.
"Kaiketi olet kuullut huhuja Paloniemen Juhanista ja minusta?" sanoi
sitten Hanna, katsoen Anttia suoraan silmiin.
"Olen minä kuullut..."
"Uskoitko?"
"Ajattelin: isänsä tytär on Hanna, ei saata valehdella, ei tahdo
pettää! Ei olisi kättä pusertanut erotessa, ei olisi sanonut: muista
minua! jos toista ajatteli..."
"Ei petäkään eikä tahdo valhetta puhua..."
Ja Hanna laski pehmeän käsivartensa Antin kaulaan.
"Minun olet, jos et muita muista!" sanoi hän.
"En koskaan ole muita ajatellutkaan!"
He katsoivat toisiaan syvälle silmiin, ja molempien sydän täyttyi
puhtaan lemmen tunteilla.
"Et vielä isälle puhunut Niilo Iisakin asiasta?" kysyi Hanna hetken
päästä.
"En vielä. Mutta puhun, kun kahden kesken pääsemme!"
"Sinun se onkin puhuttava, sinua hän parhaiten uskoo."
Antti mietti hetken ja sanoi sitten:
"Ja Paloniemen Heikkikö vakuuttaa syyttömyyttään?"
"Niin tekee... ja isä uskoo Heikkiä, he ovat tehneet sovinnon..."
Ja Hanna kertoi Iisakin talvellisesta matkasta sairaan saarnamiehen
luokse.
"Jo on kummaa!" arveli Hannan puheisiin Antti, sinisissä silmissään
miettivä ilme.
Samassa aukeni pirtin vankka ovi, ja Iisakki tuli sisälle. Antti
punastui, mutta Hanna ei liikahtanutkaan, siinä kun istui Antin
vieressä. Eikä Iisakki näyttänyt olevan tietävinänsäkään siitä, että
he niin vierekkäin istuivat.
"Jopa kuulin hyvän uutisen", sanoi Iisakki, kun oli kävellyt
puoliväliin pirtin lattiaa. "Kero-Pieti on kotiinsa päin menossa
tätä jokivartta ja kuuluu pitävän seuroja täällä, ainakin parina
iltana..."
"Kuka kertoi?" kysyi Hanna, uutisen johdosta vilkastuen.
"Tuohon saapui äsken pihalle kaksi Alakylän miestä, lautansoutajia,
ja ne kertoivat. Alakylässä kuuluu jo olevan tulossa."
* * * * *
Kun Paloniemen Heikki heräsi nukkumasta, meni Iisakki hänelle hyvänä
uutisena kertomaan Kero-Pietin tulosta.
Mutta Heikki murjotti synkkänä, ja uutinen näytti vaikuttavan häneen
päinvastoin kuin Iisakkiin.
"Tuleepa sopimattomaan aikaan näin kiireellisimmän lauttojen laskun
päivinä", sanoi hän:
"Ei hän täällä kauan jouda viipymään", sanoi Iisakki nuhtelevalla
äänellä.
"Enpä joutaisi nyt minäkään", vastasi Heikki tyytymättömin ilmein,
"en joutaisi seuroissa istumaan..."
"Ei Herra katso aikaa eikä paikkaa silloin, kun Hän meidät pois
kutsuu", sanoi Iisakki.
Nyt Heikkikin vasta heräsi omista mietteistään ja myönsi Iisakin
olevan oikeassa.
Mutta Iisakin tuntoon jäi kummallinen pistos, ja hänkin huomasi,
että Heikin silmissä oli erinomaisempi kiilto.
* * * * *
TULVA alkoi aleta. Joki oli luonut jääpeitteensä jo tuntureilta
asti, ja kesä kiirehti tuloaan. Nuottaniemessäkin oli kevätkylvöjen
teko näinä päivinä lopetettu, ja varsinainen lauttojen lasku alkoi.
Paloniemen Heikin ollessa perämiehenä oli jo parina yönä laskettu
lauttoja, vaikkei koski vielä ollutkaan hyvällä vedellä. Juhani ei
ollut vielä omin päin laskenut, ja Antti oli vasta jonkun kerran
soutumiehenä käynyt kosken alla.
Mutta yhä karttui lauttoja.
Oli ilta.
Paloniemen Heikki oli esitellyt, että Juhani ja Antti lähtisivät nyt
kosken alle samalla lautalla. Silloin he saisivat yhdessä tarkata,
kuinka oli laskettava, jotta lautta ei iskisi Puurnunleukaan eikä
syöksisi Varsankallioon. Sitten heidän sopisi kummankin ominpäin
laskea. Heikkiäkin alkoi jo väsyttää.
Nuottaniemessä oli paljon väkeä, sillä Kero-Pietin odotettiin samana
iltana tulevan. Oli kokoontunut kristityitä etäämpääkin, ja Ruotsin
puolelta oli paljon kansaa soutanut. Ei ollut koskaan ennen
tapahtunut, että kukaan saarnamies olisi näin lauttojen laskun
aikana osunut seuroja pitämään Nuottaniemeen. Eikä suinkaan olisi
nytkään niin käynyt, ellei Kero-Pietin, huonontuneen terveytensä
takia, olisi ollut palattava aikomaltaan pitkältä saarnamatkalta.
Lauttamiesten mieliin ei Kero-Pietin tulo näyttänyt vaikuttavan.
Heillä ei ollut aikaa ajatella Kero-Pietin saarnoja eikä odottaa
seura-iltoja, sillä tukeilla oli kiire maailman markkinoille.
Eivätkä he juuri välittäneetkään. Useimmat heistä olivat uppo
uskottomia, joihin Jumalan sanan kuuleminen ei näin kesän aikana
vähääkään tehonnut. Iisakki tunsi heidät jo entisestään. Eikä siitä
heille paljon puhunutkaan. Mainitsi kuitenkin, että Kero-Pieti aikoi
täällä saarnata.
Joukossa oli sentään joku, joka kunnioituksesta vanhaa perämiestä
kohtaan aikoi tulla kuuntelemaan.
"Ellei teillä itsellänne ole halua, elkää tulko... Ei Jumala anna
itseänsä pilkata", sanoi heille Iisakki.
Siihen eivät suulaimmatkaan vastanneet mitään.
Laskettava lautta oli jo lähtövalmiina rannassa. Siihen oli
varustettu uudet soutukannot ja pantu vankimmat airot. Kyllä se nyt
Korpikosken kuohutkin kestäisi!
Miehet olivat myös valmiina, ja suuri joukko seuramiehiäkin
kokoontui rantatörmälle.
Hanna ja Antti olivat jääneet muista jälkeen.
"Huomenna, kun sinä olet perämiehenä, lähden minäkin kosken alle",
kuiskasi Hanna Antille. "Nytkin lähtisin, mutta en jouda...
Kero-Pieti on kai pian talossa..."
"Uskallatko lähteä minun ollessani perämiehenä?" kysyi Antti, ja
hänen silmänsä säteilivät riemusta.
"Sinun kanssasi uskallan mihin hyvänsä!"
Hannan ääni oli varma.
"Tulen koskentaipaleelle vastaasi, jos joudan", lupasi hän.
"Tule! Poikkeamme Viuhkuraiseen kahvia juomaan", sanoi Antti
iloisesti.
Anttia kiirehdittiin lautalle. Muut soutumiehet olivat jo
paikoillaan.
Kun Hanna ja Antti joutuivat törmälle, osuivat Hannan silmät
Paloniemen Heikkiin, joka seisoi jo etupäässä lauttaa, perämiehen
paikalla. Heikin silmät pälyivät niin kummasti. Hanna yritti jotakin
sanoa Antille, mutta tämä meni jo törmän alle.
"Löysätkää köydet", kuului Paloniemen Heikin komento.
Lautta irtaantui pian jyrkästä törmän kupeesta ja lähti hitaasti
kulkemaan loitoten rannasta.
Juhani oli etupään miehenä, mutta jälkipäässä oli Antti ja kolme
muuta paikkakuntalaista.
Ilta-auringon valaisemaa suvantoa pitkin kulki lautta verkkaan
niemen ohi ja painui sen kohdalla Ruotsin puoliselle rannalle, jossa
virta jo alkoi olla voimakkaampi, vieden lauttaa mukanaan. Miehet
seisoivat jouten airoissaan, mutta niemen kohdalla käännettiin
etupäästä Ruotsin puolen virtaan, josta oikea reitti veti koskelle.
Rannalla seisojat poistuivat vähitellen pihaan, ja lauttamiehet
alkoivat varustella toisia lauttoja koskea varten.
Hanna seisoi rantatörmällä niin kauan kuin näki lautan joutuvan
Ruotsin virtaan, josta alkoi vihaisempi vauhti. Mutta sitten se
katosi näkyvistä rantatörmän ja männikön taakse.
Hanna katseli hetken aikaa nuoressa lehdessä olevia puita, jotka
kesäisen ihanina seisoivat männikön laidassa ja vaarojen kupeilla.
Tuntui olevan tämän alkukesän kaikkein ihanin ilta.
Koski ulvoi, sen pauhu kuului merkillisen hyvin kuin männikön yli
lentäen.
Hannan teki mieli lähteä koskelle nähdäkseen, kuinka lautta huristi
hyrskyissä. Olihan hän nähnyt lauttojen satoja kertoja vilahtavan
Korpikosken alle, kun rannalta katseli. Mutta nyt tuli erikoinen
halu, vaikkei olisi aikaakaan ollut.
Hän ei mennyt enää sisälle, vaan käveli suoraan polulle, joka
männikön halki vei kosken rannalle.
* * * * *
Hanna saapui Varsankallion kohdalle. Kallio seisoi yhtä vankkana
kuin ennenkin keskellä kovimpia hyrskyjä. Vaikka tulva olikin
alentunut, roiskahteli vieläkin sen kylkiin iskevistä laineista
vaahto kallion räystäälle saakka...
Sen kallion kupeella oli nuoren miehen hauta!
Hannaa vähän puistatti, kun hän muisti Niilo Iisakkia ja niitä
toisia, jotka lautan hajotessa painuivat kallion kyljessä pohjaan.
Hän katseli ylöspäin, mutta lauttaa ei vielä näkynyt. Ruotsin
virrassa se kulki verrattain hitaasti, sen hän tiesi. Hän lähti
huvikseen kävelemään kosken törmää ylöspäin. Nyt hän oli
vihaisimpien hyrskyjen kohdalla.
...Hän muisti, kuinka he menneenä kesänä, hän ja joukko toisia kylän
tyttöjä, juhannusyönä kävivät lautalla kosken alla. Tulva oli
silloin näin korkea kuin nytkin. Antti oli ollut samalla lautalla.
Aallot löivät heitä vastaan niin, että heiltä kastuivat kaikki
vaatteet... Tukkilaiset nauroivat... Se oli hauska juhannusyö. Hän
palasi kosken alta kahden kesken Antin kanssa...
Silloin he puhuivat ensi kerran lämpimämmin, Viuhkuraisen luona
istuessaan...