Korpikoskelle, vaikka sattuisi pahemmalla vedelläkin olemaan..."
Vasta kolmannessa arkissa Antti kertoi, että hän oli puhutellut
erästä Laukku-Matti nimistä miestä, joka oli sattunut olemaan
Nuottaniemessä silloin, kun Kero-Pieti piti siellä seuroja. Matti
oli tiennyt kertoa paljon, oli sanonut nähneensä Hannankin ja oli
kertonut siitäkin, että vuoro-illoin pidettiin seuroja Paloniemessä
ja Nuottaniemessä.
"... niin siitä päätin, että isäsi ja Nuottaniemen Heikki ovat
sopineet. Kaiketi on Heikki tunnustanut tekonsa. Minä kysyin
Matilta, mutta niistä asioista Matti ei tuntunut tietävän mitään.
Mutta siinä uskossa olen aina ja siihen uskoon kuolen, että jos ei
Heikki olisi viivyttänyt soutumääräystään, ennenkuin lautta
Varsakallion virtaan joutui, eläisi veljesi Niilo Iisakki tänäkin
päivänä. Minä kyllä näin, että lautan etupää oli virrassa ja huusin
ja tartuin airoon, mutta silloin oli jo myöhäistä. Nyt on asia
minullekin selvinnyt, kun täällä olen oikein muistellut. No niin,
itsehän Heikki parhaiten tietää..."
Hannan posket paloivat kuumina, ja hänen mielensä kipinöitsi. Tuskin
hän malttoi kirjeen loppua lukea.
"...Muistanetko minua niinkuin lupasit? Ja odottanetko kesää ja
ensimmäisiä lauttoja? Silloin tulen, Nuottaniemen rantaan lautat
laskemme..."
Hanna luki sitten kirjeen moneen kertaan ja kätki sen vihdoin
salaiseen paikkaan.
Päivä olikin jo puolessa, ja talon väki oli syönyt päivällistä.
Hanna ei ollut koko päivänä muistanut Paloniemen Juhania.
Merkillistä, ettei Juhani ollut jo tullut. Hänen oli tapana joka
sunnuntai saapua ennen puoltapäivää ja viipyä iltaan asti.--Kunpa ei
tulisikaan tänä sunnuntaina!--toivoi Hanna,--eikä tulisi
koskaan!--Häntä inhotti koko mies! Hän tunsi vihaavansa koko Ruotsin
rantaa ja erittäin paloniemeläisiä.
Arkana hän vilkaisi joelle, näkyisikö ketään hiihtämässä. Mutta ei
näkynyt, ja tunnit kuluivat, tuli ilta.
Silloin tiesi joku kertoa, että Paloniemen Juhani oli mennyt
noutamaan isäänsä Kero-Pietin luota, joka oli taudistaan parantunut
ja kykeni jo seurojakin pitämään.
--Varmaan saapuu isäkin sitten pian--toivoi Hanna.
Näyttäisikö hän Antin kirjeen isälle?
Sitä hän oli miettinyt koko päivän ja mietti vielä seuraavana
yönäkin.
Olivatko isä ja Heikki sopineet! Ja kuinka Heikki oli asian
selittänyt?
Mitä isä sanoisi, kun näkisi Antin kirjeen?
Mutta sitten hän muisti, ettei hän ollut isälle ennen puhunut
Antista mitään erityisempää. Voisihan isä ruveta ajattelemaan, että
Antti oli erehtynyt taikka muista syistä koettaisi kääntää asiaa
paloniemeläisille epäedulliseksi.
Niissä mietteissä Hanna kulki koko seuraavan päivän. Mutta
mielessään hän päätti, että vaikka isä olisikin muuttunut
paloniemeläisiä kohtaan, hän sittenkin pitäisi oman uskonsa,
luottaen siihen, mitä Antti sanoi.
Ja isäkin piti Antista, vaikkei Antti ollutkaan kristitty. Piti
senvuoksi, että tiesi ja tunsi Antin kelpo mieheksi, joka pyrki
elämään rehellisellä työllä.
Niin kului päivä, ja iltapuolella Hanna alkoi mietteissään selvitä,
tehden päätöksiään. Juhanille hän ei koskaan menisi vaimoksi, vaikka
isäkin tahtoisi. Ja vaikka Paloniemen Heikki vannoisikin
syyttömyytensä, uskoisi hän sittenkin paremmin Anttia...
Mutta jos isä alkaisi hylkiä Anttia?
Se pelko tuli äkkiä hänen mieleensä ja toi mukanaan kipeän tuskan.
--Mutta lupauksestani en sittenkään luovu,--sanoi hän itselleen
päättävästi, ja hänen kasvoilleen ilmestyi ankaran totinen ilme, ja
jotakin kivenkovaa välähti syvissä silmissä.
Hän nousi päättävästi ja ryhtyi taas toimiinsa.
Silloin hän osui katsomaan joelle ja näki hevosen laskeutuvan
Paloniemen jyrkästä rantatörmästä joen jäälle. Hän tunsi sen heti
Paloniemen vanhaksi raudikoksi. Mutta miehiä hän ei vielä tuntenut.
Kaksi istui reessä, kolmas ajajana kuskipallilla. Kun hevonen ehti
puolijokeen, tunsi Hanna tulijat varmasti. Perässäistuvat olivat
Paloniemen Heikki ja isä, ja ajajana Juhani!
Heti kun Hanna heidät tunsi, ymmärsi hän, että sovinto oli tehty.
Vierekkäin istuivat nyt samassa reessä Heikki ja isä!
Ja kun hän lisäksi tunsi Juhanin, kylmeni hänen katseensa, ja suun
ympärille ilmestyi jäykkä piirre.
--Mitähän ne nyt niin miehissä tänne tulevat!--ajatteli hän niin
kylmästi, että häntä itseäänkin pelotti.--Varmaankin ne saivat isän
uskomaan!
Hän ei ollut tulijoista millänsäkään, toimitteli asioitaan eikä
ollut huomaavinaan, vaikka hevonen ajettiin kuistin eteen.
* * * * *
Iisakki-isäntä oli erinomaisen hyvällä tuulella eikä pannut
merkille, että Hanna kohteli paloniemeläisiä kylmemmin kuin
seurailtoina.
Sovinto oli tehty. Heikki ja Iisakki olivat sairaan saarnamiehen
vuoteen ääressä sopineet keskinäiset asiansa, toinen toiselleen
tunnustaneet ja anteeksi antaneet.
Naurusuin he nyt juttelivat olostaan saarnamiehen luona, joka
sairasvuoteellaankin puhui erityisesti heille. Oli rukoillut Herraa
antamaan hänen elää niin kauan, että hänen silmänsä näkisivät Heikin
ja Iisakin keskinäisen rakkauden tulevan heille itselleen
siunaukseksi ja Herralle otolliseksi.
Suuri oli hänen ilonsa ollut, ja sinä päivänä, jolloin Heikki ja
Iisakki toisilleen avasivat sydämensä, hän rupesi paranemaan ja
virkistyi siitä alkaen ihmeen nopeasti.
Niin juttelivat vanhat isännät, ja Juhani istui heidän luonaan
kuunnellen. Mutta harvasanaisena toimitti Hanna vieraille kahvia
eikä näyttänyt erityisesti ilostuvan tästä uutisesta.
Kahvia tarjotessaan hän katsoi Paloniemen Heikkiä silmiin, mutta
niissä päilyi Hannan mielestä vieläkin sama ilkeä kiilto kuin
ennenkin, ja pian Heikki käänsi katseensa muualle.
Juhaninkin silmät kiilsivät samalla tavalla. Ja Hannasta tuntui,
että hän nyt inhosi sekä isää että poikaa enemmän kuin koskaan
ennen.
Koko iltapäivän viipyivät paloniemeläiset Nuottaniemessä ja
lähtiessään sanoivat rakkaat hyvästit. Molemmin puolin luvattiin
usein käydä tervehtimässä.
Kun Paloniemen hevonen oli painunut törmästä alas joen jäälle ja
Hanna jäi kahden isänsä kanssa, sanoi hän:
"Viattomasti taisimmekin vihata paloniemeläisiä!"
"Aivan viattomasti", vastasi Iisakki. "Heikki selitti koko asian:
hän ei ollut ymmärtänyt, että lautan tukit olivat niin isoja, eikä
ottanut huomioon, että vesi oli noussut... Samalla kerrallahan
meidänkin lautta hipaisi Varsankallioon..."
Hanna katsoi isäänsä ja huomasi, että tämän epäilykset olivat
haihtuneet.
"Minun on nyt hyvä olla ja minulla on rauha Herrassa", jatkoi isä
tyynen näköisenä.
Hanna oli hetken hiljaa ja sanoi sitten:
"Entä jos sitä Heikin selitystä eivät muut usko kuin saarnamies ja
te?"
Iisakki kalpeni ja virkkoi:
"Ei Heikki voisi sillä tavalla puhua ... ja Heikki on kristitty..."
"Kristittyhän se on ollut koko elinaikansa!" huomautti Hanna.
"Niinkuin hänen poikansakin", lisäsi hän, kun isä ei virkkanut
mitään.
"Jumala hänen sydämensä näkee! Itseänsä pettää, ellei oikein puhu.
Ei Herraa Jumalaa petetä!"
Iisakin ääni oli pehmeä.
"Minä olen pyytänyt anteeksi pahaa sydäntäni, ja hän on anteeksi
antanut. Herra taivaassa tietää, että minun tuntoni on puhdas!"
Ja Iisakki otti vanhan, tutun raamattunsa hyllyltä ja istui
tavalliselle paikalleen sitä lukemaan.
Mutta illallisen aikana, kun he olivat kahden kesken kysyi Hanna:
"Puhuiko Heikki mitään Juhanista?"
Hän tunsi, että hänen sydämensä sykki tavallista kovemmin, kun hän
odotti isänsä vastausta.
"Puhui", vastasi Iisakki verkkaan. "Niin hän sanoi: Minun poikani on
herännyt ja rakastaa tytärtäsi. Meidän molempain ilo olisi suuri,
jos Herra heidät yhteen liittäisi..."
Hanna kalpeni ja loi isäänsä pitkän, pelästyneen silmäyksen.
Kun Iisakki ei jatkanut, kysyi Hanna:
"Niin ... sehän on meidän kahden asia?"
"Niin minäkin sitä arvelen", vastasi Iisakki.
Mutta sitten hän huokasi kuin väsymyksestä ja rupesi riisuutumaan
makuulle.
* * * * *
KEVÄT teki tuloaan.
Joka aamu, kun Hanna meni pihalle, kuului kosken pauhu kovemmalta,
vaikkeivät sen vaahtoiset laineet näkyneetkään pihalle. Joka päivä
levenivät rantaporeet, jään valkoinen pinta muuttui ensin
harmaantäplikkääksi ja sitten kevätsoseen väriseksi. Paloniemestä
tuovan tien varrelta kaatuivat viitat molemmin puolin tietä, ja
korkeat jokitörmät paljastuivat.
Luonnossa alkoi riemun ja ilon aika. Yöt loppuivat ja valot
väikkyivät nyt sieltä, mistä talvinen pimeäkin oli tummuutensa
saanut. Kuta pohjoisemmaksi päivä laski, sitä valoisammaksi kävi
taivaankansi ja sitä kuultavammaksi yön verho.
Eräänä aamuna kuului jo ryskettä koskelta, ja Hanna tiesi siitä,
että rantajäät lohkeilivat paikoiltaan ja huristivat alas
Isoonkoskeen, murskaantuen Varsankallioon.
Elämä muuttui muutenkin. Nuottaniemessä liikkui joka päivä ihmisiä,
joilla kaikilla oli tekemistä tukkiliikkeen kanssa. Milloin kävi
työnjohtajia, milloin suurempia puulaakin herroja. Milloin toivat
kyläläiset lauttavitsoja kuormittain, milloin kaskia, runkkia,
airoja. Iisakki-isäntä hoiti sellaiset asiat,--oli jo vuosikymmeniä
hoitanut. Hän osti puulaakin puolesta kaikkia lauttatarpeita, joita
lauttausta varten talven aikana keräiltiin koskenniskaan. Joen
törmällä törrötti jo mahtavia läjiä airoja ja runkkia, ja laaja
halkovaja oli täynnä vitsakimppuja.
Ne kaikki olivat kevään ja kesän enteitä. Ja kesän tuloa ennusti
sekin, että ihmisten mielet virkistyivät ja kaikille tuli kuin kiire
johonkin. Talven uneliaisuus katosi sitä mukaa kuin päivä piteni.
Kaikki virkosi uuteen eloon.
Hannan mieli oli nyt raskas, vaikka hän aina keväisin oli ollut
kaikkia muita iloisempi.
Juhani oli tavantakaa käynyt Nuottaniemessä, ja Hannan oli täytynyt
hänen pyyntöönsä vihdoin vastata, että hän tahtoi vasta syksyllä
antaa varman vastauksen. Hän oli selittänyt syyksi, ettei hän
hennonnut erota isästä, joka kävi vanhaksi ja kivuloiseksi, ja jolla
ei ollut ketään muuta läheistä hoitajaa.
Siihen oli Juhanin täytynyt tyytyä. Mutta Hanna oli silloin nähnyt
hänen silmissään semmoisen ilmeen, joka häntä puistatti, melkein
peloittikin. Ja silloin varmistui hänen uskonsa, että Juhanissakin
oli samaa raivoluontoa, josta koko hänen sukunsa oli tunnettu, ja
yhä lujemmiksi kävivät hänen epäilyksensä.
Hanna oli niinikään pannut merkille, että joka kerta, kun Paloniemen
Heikki kävi isän puheilla, hän hyvin harvoin puhui uskonasioista,
jutellen sensijaan maallisia ja aina siihen suuntaan, että
Iisakkikin jo tarvitsisi avukseen nuoremman miehen. Joskus tuntui
Hannasta, että Heikki jo pyrki talossa isännöimään. Häntä suututti,
ja hän ymmärsi, ettei isäkään pitänyt Heikin puheista. Isän
otsaryppy syveni silloin, eikä hän Heikin puheisiin vastannut sitä
eikä tätä.
Takavuosina oli ollut tapana, että kiireisimpänä lauttojen
laskuaikana Paloniemen Heikki oli asumassa Nuottaniemessä, sillä
hankalaksi olisi käynyt sekä lauttamiehille ja perämiehille
itselleen, jos joka kerta olisi pitänyt soutaa Paloniemeen
perämiestä hakemaan. Kaikki lautat näet otettiin maihin Nuottaniemen
rantaan ja kosken alta palattiin Suomen puolta, niin että
Korpikosken lauttaliike ei varsinaisesti liikuttanut Ruotsin puolta.
Joskus oli sattunut keväitä ja kesiä, jolloin Heikki oli majaillut
Nuottaniemessä monta viikkoa eikä ollut ehtinyt koko sinä aikana
käydä kotonaan kuin pikimältään.
Tänä kesänä kai kävisi samoin, sillä Iisakki oli arvellut, ettei hän
enää rupeisi perämieheksi.
"Ei ole silmä enää niin tarkka kuin nuorempana, ja väsymyskin
vaivaa", sanoi hän.
Korpikosken lasku jäisi siis Paloniemen Heikin ja Juhanin niskoille,
sillä muita perämiehiä ei ollut. Ei ainakaan sellaisia, jotka kosken
ollessa pahalla päällä olisivat siitä uskaltaneet laskea.
--Tähän ne siis tulevat viikkomääriksi, sekä isä että
poika!--ajatteli Hanna, kun näki porevesien levenevän joka päivä ja
kuuli koskelta ryskettä, joka kovenemistaan koveni.
Ja eräänä päivänä lohkesi suuri jääteli Paloniemeen menevän tien
vierestä, ja silloin tiedettiin, ettei enää ollut kuin kolme päivää
jäänlähtöön.
Talvi oli tullut paksuluminen, ja vanhat miehet ennustivat korkeaa
kevättulvaa.
Iisakki-isäntä tarkasteli vanhoja merkkejään joka päivä rannassa
käyden ja kuulostellen, millä äänellä koski kulloinkin ulvoi.
Tiesikö kylmiä pohjatuulia vai lauhoja eteläisiä? Hän kuuli sen
kosken pauhusta.
Eräänä iltana, kun hän oli käynyt koskella asti, virkkoi hän sieltä
palatessaan:
"Jos entiset merkkini eivät petä, pitäisi jäiden huomenna liikkua
suvannolla."
Isä ei ollut koskaan erehtynyt jäiden lähdön ajasta, sen Hanna
tiesi. Ja hän alkoi laskea pitkäkö aika olisi vielä siihen, kunnes
ensimmäiset lautat tulla huristaisivat.
"Tulevathan ne joskus heti jäiden perästä, seuraavana päivänä",
huomautti Iisakki.
Kun Hanna tiesi olevansa yksin, katseli hän pitkän aikaa
kevätharmaalle jäälle ja joen uomaa pitkin tuntureille, joissa vielä
ilta-auringon valossa välkkyivät lumen peittämät huiput. Ja hän
toivoi jäiden lähtöä niin kuin ei koskaan ennen, toivoi lauttojen
heti perässä tulevan ja Antin saapuvan!
Kun hän ajatteli sitä hetkeä, jolloin Antti isälle kertoisi Niilo
Iisakin hukkumisesta,--ja se oli Antin kerrottava,--vavahteli hänen
sydämensä; hänellä oli ollut monta hetkeä, jolloin hän oli aikonut
lukea isälle Antin kirjeen. Mutta lopulta hän sittenkin päätti:--Ei,
kertokoon itse, omin sanoin, kun omin silmin on nähnyt ja omin
korvin kuullut!
Kun Hanna seuraavana aamuna heräsi, vilkaisi hän vuoteestaan heti
suvannolle...
Koko suvanto oli melkein ihan sulana. Päivä paistoi jo sinertäville
laineille, ja jääteleitä kulki ylempää.
Hän nousi kiireesti aamuvirkkuna. Nyt oli vielä niin varhaista, että
talon muu väki nukkui. Hän ei herättänyt ketään, vaan meni hiljaa
ulos.
Aamuaurinko paistoi yli vaaran ja metsäin, ja koskelta kuului
riemullinen pauhu. Se soi kuin yhtä säveltä Hannan sydämen riemun
kanssa.
Kesä! Kesä!
Pitkästä aikaa Hannan valtasi lapsellinen ilo, ja hän lähti rientäen
koskelle, jonka jyrkänkorkealta rantatörmältä oli monena keväänä
velivainajan kanssa katsellut jäiden lähtöä. Talosta vei polku
koskelle hauskan männikön poikki, joka oli elättipuistoksi siihen
jätetty ja jota Iisakki hoiti kuin silmäteräänsä. Kosken rannalla,
Varsankallion kohdalla, polku alkoi painua pitkin törmää, väliin
poiketen metsään, väliin taas käväisten kosken törmällä niissä
paikoin, missä se oli tasaisempaa.
Hanna ei ollut käynyt koskella sitten viime syksyn. Raitis ja rohkea
tunne puhalsi häntä vastaan, kun hän törmälle päästyään näki
hyrskyävät laineet ja aamuauringossa kimaltelevan Varsakallion, joka
keskellä kovinta koskea halkaisi veden voimat ja listi jäätelit
hilseiksi. Tulva oli jo noussut, ja suurimmat kuohut rynnistivät
hirveällä voimalla Varsakallion kiiltävää kylkeä vasten ja
roiskahtivat takaisin kuin vihapäissään. Ylempää tulevat jäätelit
painoi väkevä virta suoraan kalliota kohti... ja kun ne siihen
jyskähtivät, tömisi törmällä maa, ja Hanna näki suurien jääpuikkojen
koettavan loikata kallion yli...
Kosken väkevät voimat saivat hänenkin lannistuneen rohkeutensa
uudestaan eloon. Tuntui kuin joka hetki olisi rinnan riemu kasvanut
ja luottamus omaan voimaan enentynyt. Noin vain! Tuolla tavalla!
Hän istui ihan törmän kamaralle, johon ulottui vaahtojen vesi, ja
katseli luonnon rohkeaa elämää. Noin koski riemuitsi kesän tullen,
noin roimasti vaahto roivi, kun jään alta vapauteensa pääsi!--Noin
riemuitsee kerran minunkin mieleni, kun rakkain ystäväni vierelläni
istuu... noin!
Mutta Varsakallion kyljeltä hänen katseensa siirtyi vastaiselle
rannalle, joka siltä kohdalta oli jyrkkärantainen ja kivinen. Siitä
taas eteni Paloniemeen päin, jonka asuinrakennuksen punainen pääty
ja valkoinen ikkuna näkyivät tänne asti.
Hän nousi, taittoi kepin, jonka oli männiköstä käteensä ottanut, ja
heitti molemmat palaset kuohuihin. Ja hänestä tuntui, kuin hän olisi
tehnyt erinomaisen päätöksen, vaikkei itsekään tiennyt minkä.
Kun hän palasi kotiin, oli muu talon väki jo toimissaan.
Ja Paloniemen Heikki, joka ei kelirikon takia ollut viikkoon päässyt
Nuottaniemessä käymään oli heti käyttänyt suvannon aukeamista
hyväkseen ja saapunut veneellä Nuottaniemen rantaan.
Hanna näki hänen päivettyneet kasvonsa ikkunan läpi, kun hän
penkillä istuen jutteli Iisakin kanssa. Ei sentään näkynyt Juhania!
Viikon verran oli heistä kumpaisestakin saanut olla rauhassa!
Heikki vilkaisi pihalle, ja Hanna huomasi hänen katseensa, mutta ei
mennyt pirttiin, vaan keittiöön. Sinne hän kuuli miesten juttelevan
lautoista.
Heikki tiesi kertoa, että tavattoman paljon oli lauttoja
odotettavissa. Tuskin oli koskaan heidän--hänen ja Iisakin--
eläessä yhtenä kesänä ollut niin paljon.
"Laskumiehistä tulee nyt puute, kun sinäkin aiot perämiehen viran
heittää", kuuli Hanna Heikin sanovan. "Koko Korpikosken lasku jää
minun ja Juhanin niskoille. Sillä eipä taitaisi olla miestä, joka
uskaltaisi..."
"Tuskinpa on, kun tämänkään kylän nuoret miehet eivät näy
perämieheksi pyrkivän, vaikka niiden olisi kesäkaudet soutumiehinä
ollen pitänyt oppia, kuinka Korpikoski lasketaan", sanoi siihen
Iisakki.
"Sepä se. Koski se on meidätkin opettanut. Mutta niillä ei ole
uskallusta eikä haluakaan. Ei ole kylässä yhtään nuorta miestä,
josta olisi toivetta perämieheksi."
Hanna seisoi hiljaa ja kuunteli. Mitä isä sanoisi? Isä oli viikko
sitten sanonut, että hän Koskenalustan Antista toivoi kelpo
perämiestä.
"Se Koskenalustan Antti-poika on mielestäni rohkea ja
tarkkasilmäinen", kuuli Hanna isän sanovan. "Hänestä minä uskon
perämiehen tulevan."
"Koskenalustan Antistako?" ihmetteli Heikki.
"Niin", vakuutti Iisakki. "Minä olen nähnyt, että hän on hyvin
hoksaava koskella."
"Jopa puhut joutavia", sanoi Heikki.
Hanna teki samalla asiaa pirttiin. Katsahtaessaan Heikkiin hän näki
tämän silmissä oudon ilmeen, joka oli melkein samanlainen kuin
Juhanilla silloin, kun Hanna antoi hänelle vastauksensa. Heikki
tuijotti eteensä, ja hänen suupielessä roikkuva piippunsa oli
sammunut. Mustat silmät kiilsivät.
"No koettakoonpa nyt tänä kesänä", sanoi Heikki vihdoin. "Mutta minä
luulen, että siitä ei tule mitään."
"Ensi kerta se on ollut meilläkin", sanoi Iisakki.
Heikki ei enää jatkanut, vaan kysyi sensijaan:
"No saanen kai minä taas tulla taloon laskun ajaksi?"
Hän kysyi sen sillä äänellä, että vastaus oli selvä,--muodon
vuoksi vain oli kysynyt.
"Tietysti saat olla kuin kotonasi. Ja samat terveiset vie
Juhanillekin, jonka tietenkin tulee olla yötä päivää liikkeellä",
vastasi Iisakki.
Sitten he alkoivat taas jutella lautoista ja lopulta tukkimetsistä.
Sillä välin oli joen jää ylempää katkennut niin, että kun he
katsoivat suvannolle, oli se ihan sakeanaan jäätelejä. Ja tulva yhä
nousi.
Nuottaniemen rannassa oli vesi jo niin korkealla kuin menneinä
vuosina oli ollut korkeimman tulvan aikana. Vihaista vauhtia
soluivat jäätelit kivistä rantatörmää vasten ja jatkoivat sitten
matkaansa kapenevalle väylälle, jossa virta alkoi niitä painaa
koskelle päin.
Paloniemen Heikin vene oli vedetty kauas törmälle, ja hän itse oli
kuin arestissa, sillä poikki suvannon ei ollut yrittämistäkään,
ennenkuin jäiden kulku vähenisi.
Koskelta kuului kauhean kova pauhu, semmoinen jyske ja tohina, että
korkea rantatörmä tuntui tärisevän.
Näin mahtavaa ja pikaista jäänlähtöä ei ollut sattunut moneen
vuoteen. Hanna ei muistanut kuin yhden, ennen pienenä tyttönä
ollessaan, jolloin äitikin vielä eli.
Illalla, kun aurinko jo paistoi melkein suoraan pohjoisesta, alkoi
jäiden kulku suvannolla harveta. Ja joki virtasi tulvasta väkevänä
niin kaukaa kuin silmä kantoi.
Hanna seisoi muiden seurassa rantatörmällä ja katseli pohjoiseen
jokea pitkin, joka välkkyi kultaisena kenttänä ilta-auringon
ihanassa paisteessa, ja hänestä näytti, kuin se virtaisi suoraan
päivän juurelta voimakkaana ja kevätriemuissaan.
Mutta vielä tiedettiin tulevan jäitä, sillä ylempänä oli joki yhä
jään peitossa. Mutta kun jäätelit suvannolta vähenivät, työnsi
Paloniemen Heikki venheensä vesille ja läksi soutamaan
kotirannalleen.
Ottaen tulvan voiman lukuun hänen täytyi ensin soutaa suvantoa
ylöspäin ja sitten vasta kääntää Ruotsin puolen rantaa kohti.
Iisakki ja Hanna seisoivat rantatörmällä Heikin menoa katsellen.
Hyvin meni. Heikki tunsi kevättulvan voimat ja arvasi soutaa
kylliksi ylös, ettei kosken virta ulottunut puoleensa vetämään.
"Koskimies se on tuo Heikki!" kehui Iisakki, kun näki Heikin veneen
lähenevän Paloniemen rantaa.
Mutta kun hän katsoi tytärtään silmiin, näki hän, että Hannan katse
oli jääkylmä ja silmäin ilme melkein eloton.
* * * * *
NUOTTANIEMESSÄ kävi liike yhä vilkkaammaksi. Vaikkei lauttoja vielä
ollutkaan ylhäältä saapunut, oli kylään jo alkanut karttua
tukkilaisia. Kerrottiin olevan etelänpuolen miehiä, jotka korttia
lyöden kuluttivat aikaansa lauttoja odottaessaan.
Nuottaniemessä ei sallittu minkäänlaista jumalatonta menoa.
Senvuoksi ei taloon tullutkaan kuin tuttuja miehiä, joiden tavat
entisestään tiedettiin. Useimmat heistä olivatkin paikkakuntalaisia.
Iisakki-isäntä toimitteli asioitaan niinkuin ennenkin. Mutta kaikki
huomasivat, että hänessä oli tapahtunut kummallinen muutos. Vaikka
hän nyt oli ystävyydessä naapuriensa kanssa, ei hän enää kuitenkaan
päässyt entiseen pirteyteensä. Kukaan ei tiennyt, mikä häntä
oikeastaan vaivasi. Mutta raskasmielinen hän oli, ja silmien ennen
iloinen ilme oli kuin lakastunut ja himmennyt. Eikä häntä näyttänyt
mikään suuresti liikuttavan.
Kun tukkilaiset kertoivat hänelle, että se ja sekin, joka
talvellisissa seuroissa oli syntinsä tuntoon tullut, herännyt ja
uskonut itsensä kristityksi, nyt jo oli langennut, maistellen viinaa
ja lyöden korttia etelänpuolen miesten kanssa, ei hän siihen mitään
sanonut, hymähti vain. Sen verran hän kuitenkin oli jollekulle
sanonut, että hän jo seurailtoina oli samaa itsekseen odottanut.
Sillä olihan sellaista aina tapahtunut.
Näinä päivinä oli ruvettu todenteolla odottamaan lauttoja. Sanomia
oli kuulunut, että niitä jo oli valmiiksi lautattuina metsäjokien
suilla.
Hanna teki usein asiaa rantatörmälle siihen, mistä näki pisimmän
matkaa jokea pitkin pohjoiseen. Iisakki oli monta kertaa tavannut
hänet siellä istumasta syvissä mietteissä. Mutta isän ja tyttären
kesken ei ollut näinä aikoina puhetta Antista eikä isä liioin ollut
paloniemeläisiäkään maininnut.
Eräänä aamuna, kun Iisakki puuhaili rannassa, hän huomasi kaksi
tukkilauttaa, jotka vinhaa vauhtia laskivat suvantoa kohden.
Melkein samalla hetkellä havaitsi ne Hannakin, joka ei unhottanut
katsella joelle. Hän riensi rantaan, johon kokoontui joutilaita
tukkilaisiakin.
"Jo tulevat ensimmäiset lautat!" huudettiin.
"Päivälleen viikkoa ennen kuin viime keväänä", sanoi Iisakki, ja
kääntyen miesten puoleen hän lisäsi:
"Mutta tulva on nyt niin korkea, ettei sovi mennä Korpikoskelle.
Tässä saavat odottaa niin kauan, että tulva laskee."
Ne miehet, jotka tiesivät ja ymmärsivät asian, vastasivat:
"Eipä ole tämmöisessä tulvassa Korpikoskea laskettu."
Hanna tähysteli tulevia lauttoja jännittynein silmin ja mielin. Hän
eroitti jo miehet, jotka pitkien airojen avulla koettivat ohjata
lauttojansa Nuottaniemen rantaan päin. Jo ylempänä heidän oli
ohjattava rantavesille, ettei suvanto, joka sekin näin korkean
tulvan ollessa oli virtava, pääsisi lauttoja painamaan Ruotsia
kohti, jolloin virta vuorostaan olisi vetänyt koskeen.
Mutta nöyrästi tottelivat raskaat, kankeakylkiset tukkilautat
pitkien airojen komentoa, ja niin ne rantavesiä pitkin hiljakseen
lipuivat Nuottaniemen lauttapaikkaa kohden.