heittivät joutavat koristukset puvuistaan pois, eikä renkipoikia
enää tavattu iltaisin korttia lyömässä.
Hanna kertoi muutoksesta isälleen.
Iisakki hymähti:
"Semmoistahan se on aina ennenkin ollut", sanoi hän. "Jonkun viikon
ne ovat totisia, mutta ennenkuin käki kukkuu, ovat he entisenlaisia.
Ne parannuksen teot eivät ole sydämestä lähteneitä. Jospa heidän
mielensä muuttuisikin!"
Ja totta olikin Iisakki puhunut. Jo parin viikon päästä juoksivat
piiat kylälle, ja renkipojat laulelivat rivoja rekilauluja metsään
mennessään.
Niin kuluivat viikot, ja talven pitkät pimeät alkoivat lyhetä.
Iisakki istui etelänpuolisen ikkunan luona, kun päivä oli
kirkkaimmillaan, ja lueskeli raamattua. Hän syventyi lukemiseensa
niin, ettei kuullut, mitä hänen ympärillään tapahtui.
Mutta luettuaan hän nousi ja meni peräikkunan luo, josta näkyi
korkearantainen Ruotsin puoli ja Paloniemen punainen talo kivisine
navettoineen.
Hanna pani merkille, ettei hänen katseensa kauan viipynyt
Paloniemessä, vaan siirtyi pian Korpikoskelle päin, josta nousi
vaaleaa usvaa taivasta kohti, metsän yli näkyen.
Saarnamiehen lähdettyä oli Paloniemen Juhani joka sunnuntai hiihtäen
käynyt Nuottaniemessä. Silloin hän puheli pirtissä renkien ja
Iisakin kanssa kaikenlaisista asioista, viipyi pari kolme tuntia ja
hiihteli sitten takaisin kotiansa. Hyvin monena sunnuntaina sattui,
ettei Juhani tavannut Hannaa ollenkaan. Näytti ikäänkuin Hanna olisi
vasiten välttänyt tulemasta Juhanin puheille.
Vähäpuheinen oli Iisakkikin. Ja sattui niinkin, että kun Juhani tuli
taloon ja Iisakki istui yksin pirtissä raamattua lukien, hän ei
ollut näkevinäänkään Juhanin tuloa. Ja kun Juhani jostakin aloitti
puheen, ei Iisakki arvellut siihen mitään, joten Juhanin oli
lopetettava.
Niin oli eletty helmikuuhun, jolloin päivät jo Perä-Pohjolassakin
alkavat pidetä.
Oli kirkas päivä, ja etelänpuolisista ikkunoista paistoi aurinko
kuin riemuiten suuren pirtin lattialle. Iisakki istui tavallisella
paikallaan raamattua lukien, Hanna hommaili jotakin karsinan
puolella, ja talossa oli muuten talvisen pakkassunnuntain jäykkä
jykevä rauha. Palvelusväki oli mennyt kylälle, niin ettei ollut
muita kotona kuin isäntä ja Hanna.
Isän lukiessa Hanna unohtui katselemaan pohjoisenpuolisesta
ikkunasta pitkin valkoista joen uomaa, jolle päivä paistoi, niin
että hanki kimmelsi. Kapenevana nauhana se painui suoraan pohjoiseen
ja katosi näköpiirin rajassa kaukaiseen, lumivalkoiseen kiveliöön.
Hiljaisena, kylmän jään peitossa oli nyt välkkyvä, virtaisa joki,
joka kesäisin juoksi uljaana ja voimakkaana, raskaita tukkilauttoja
kuljetellen kuin kuivia lastuja selässään... Siellä oli joen
latvoilla, tuonnimmaisten tunturien takana Anttikin...
Hanna nojasi ikkunaa vasten, ja hänen ilmeikkäissä silmissään
kuvastui ikävä. Liikahtamatta hän katseli pohjoista taivaanrantaa,
ja ajatukset liitelivät kauas tunturien taakse... Oli vielä pitkiä
kuukausia kevääseen, siihenkin, kunnes ensimmäiset poreet nousisivat
kotirantaan... Mutta pian sitten sulaisi, rutosti nousisi tulva,
pauhinalla ja ryskien väylä loisi jäänsä ja Korpikoski murentaisi ne
pieniksi hilseiksi...
Silloin saisi jo lauttoja odottaa!
Koko pitkänä sydäntalvena hän ei ollut mitään kuullut Antista. Ei
ollut sattunut sieltäpäin yhtään tulevaa eikä kauttakulkijaa!
Eläneekö? Terveiset lupasi laittaa ... ei mitään ole kuulunut. Mutta
varmaankaan ei ole unhottanut, jos on elävien joukossa...!
Kun Iisakki nosti katseensa kirjasta, näki hän tyttärensä seisovan
otsa kiinni ikkunassa ja katselevan pohjoiseen päin. Hän arvasi
Hannan ajatukset, oli nähnyt, että tytön silmät loistivat
kirkkaammin aina silloin, kun Koskenalustan Antti tuli saapuville.
Nyt viimeksi, kun Antti syyskierällä miesjoukossa meni Lappiin, hän
oli huomannut tyttärensä ilmeistä, että Antti oli hänelle mieluinen.
Isä ja tytär eivät olleet keskenään tunnonasioistansa puhuneet;
tuntui siltä kuin kumpaakin olisi ujous estänyt, vaikka kumpikin
kyllä tiesi, mitä toinen ajatteli. Äidin kuoleman ja veljen
hukkumisen jälkeen isä ja tytär olivat tulleet lähemmäksi toisiaan,
mutta heille molemmille oli luonteenomaista, etteivät he saattaneet
ilmaista sitä, mikä oli sydäntä lähinnä. Mutta nyt tuntui isästä,
että Hannan varmaankin oli hyvin ikävä, muistellessaan Anttia,
reipasta miestä. Iisakki ajatteli omaa nuoruutensa aikaa...
Hän rykäisi ja nousi ottamaan piippuaan pöydältä.
Isän äänen kuultuaan Hanna säpsähti ikäänkuin olisi ollut
pahanteossa. Hän katsahti isää silmiin ja näki tämän hymyävistä
kasvoista, että isä aavisti jotakin. Hanna punastui ja alkoi jotakin
puuhata.
Onneksi ei isä virkkanut mitään, mutta hänen otsaryppynsä oli sileä,
ja hän sytytti piippunsa kuin hyvillään.
"Pian tässä alkaa kevättalvi", puheli hän. "Mattiin ei enää ole kuin
viikko."
"Ja siitä neljä Maarianpäivään", lisäsi Hanna. "Ja sitten se jo
alkaakin olla kevät!"
Keskustelu jäi siihen, sillä Hanna sattui katsomaan joelle, jonka
poikki viitoitettu tie vei Nuottaniemestä Paloniemeen päin.
"Tuleeko sieltä ketään?" kysäisi Iisakki, kun näki tyttärensä
katselevan joelle.
"Ellen väärin tunne, on tuo hiihtäjä Paloniemen Juhani."
Iisakki ei siihen puhunut mitään, rykäisi kerran, kaksi ja meni
maata omaan sänkyynsä, jossa hänen oli päivälläkin tapana levähtää.
Pois siirtyi Hannakin ikkunasta ja painui keittiöön. Tuntui kuin
jokin kylmä viima olisi puhaltanut sydämeen ja hän joutui siinä
huokaamaan: jospa joella hiihtävä mies olisi Antti eikä Juhani!
Mutta kun hän juuri sitä parhaillaan oli miettimässä, kuuli hän
Juhanin kolistelevan kuistissa ja tulevan pirttiin rohkeammin
askelin kuin tavallisesti.
Uteliaana hän aukaisi pirttiin vievän oven ja tervehdittyään Juhania
huomasi tämän hiihtäneen kiivaasti.
"Läksin tuomaan uutisia", alkoi Juhani puhua. "Ja terveisiä
Kero-Pietiltä... Hän makaa kovin sairaana Torniossa... Lähetti
sanan, että isän pitäisi tulla sinne aivan heti, ja tähän taloon oli
pyytänyt terveisensä viemään..."
Juhani kertoi uutista hätäilevällä äänellä ja ikäänkuin pakosta niin
nopeasi kuin ehti.
Iisakki nousi sängystään.
"Vai makaa Kero-Pieti sairaana!" sanoi hän hyvin vakavana. "Lieneekö
kovakin taudintapaus?"
"Sitä en tiedä", selitti Juhani. "Mutta terveisiä lähettäessään hän
oli maininnut, että ne voivat olla hänen viimeisensä. Isälle oli
lisäksi pyyntö tulla heti hänen luokseen. Hänellä olisi paljon
puhumista."
"No mitä isäsi?" kysyi Iisakki vilkkaammin.
"Viime yönä isä läksi ja käski tänne viemään Kero-Pietin terveiset."
Juhani oli istunut penkille ja pyyhki hikeä otsaltaan. Iisakki
seisoi keskellä lattiaa miettiväisenä, ja Hanna nojasi keittiön ovea
vasten entistään vähän kalpeampana.
"Johan se alkaakin Kero-Pieti olla ikämies ja on kai talvisilla
matkoilla rasittunut ja vilustunut", alkoi Iisakki puhua. "Ja ehkäpä
Herra jo tahtoo pois omansa, joka on Hänen pyhää sanaansa
suruttomille esittänyt ja loppuun asti kilvoitellut... Pieti on
totinen kristitty, ja hänen poismenonsa on valon sammuminen pohjan
perältä. Herra, ole meille kaikille armollinen!"
Iisakki oli nähtävästi liikutettu, enemmän kuin pitkiin aikoihin.
Hannallekin tulivat kyyneleet silmiin.
Mutta hetken päästä Iisakki vaipui omiin mietteisiinsä. Juhani
poistui pirtistä keittiöön, ja talon muu väki alkoi palata kylältä.
Vasta iltamyöhällä Juhani läksi kotiinsa.
Hannan kanssa hän oli puhellut useita tunteja. Iisakki oli koko
illan istunut omissa mietteissään eikä ollut näyttänyt välittävän
Juhanin läsnäolosta.
Mutta Juhanin mentyä Hanna alkoi muistella, mitä he olivat
puhelleet. Juhani oli ensiksi kääntänyt puheen siihen. Ei ollut isän
syytä, että Niilo Iisakki hukkui, niin oli Juhani vakuuttanut. Hän
oli isänsä kanssa puhunut asiasta, ja isä oli vakuuttanut, ettei hän
itsekään ymmärtänyt, kuinka onnettomuus niin sattui, sillä kaiken
taitonsa ja kokemuksensa hän oli silläkin kerralla käyttänyt...
Juhani itse oli varma isänsä viattomuudesta ja koetti saada
Hannankin uskomaan.
Mutta vuoteessaan Hanna mietiskeli vielä, ja silloin hänelle äkkiä
muistui mieleen eräs tapaus, joka oli aivan unohtunut, mutta nyt
sukelsi esiin selvänä kuin eilinen päivä.
Saman päivän iltapäivänä, jona Niilo Iisakki hukkui, he olivat
kosken alla ruumiita naaraamassa. Kaikki ruumiit oli jo löydetty ja
viety rannalle...
Hanna muisti nyt selvästi, että kun hän istui veneessä, jossa oli
jälkipään miehiä, niiden joukossa Koskenalustan Anttikin, tämä oli
sanonut, veneen töksähtäessä rantaan:
"Jos soutumääräys olisi annettu ennemmin, ei lautta olisi
Varsankallioon ehtinyt."
Sitä eivät kai toiset miehet ottaneet huomioon, sillä Hanna ei
muistanut, että Antin puheeseen olisi kukaan mitään virkkanut. Mutta
törmällä, jolle hukkuneet oli kannettu, hän kyllä kuuli monen
vakuuttavan, ettei siinä olisi auttanut mikään, sillä koski oli
vaarallisella vedellä ja virta hirvittävän voimakas...
Mutta Antti?
Hanna tiesi, että Antti oli taitava koskimies ja tunsi Korpikosken
mutkat ja väkevät korvat yhtä hyvin kuin vanhemmatkin miehet. Mistä
Antti olisi muuten huomannut, että soutumääräys annettiin liian
myöhään!
Hannalta oli siinä surun ja murheen keskellä unohtunut koko asia. Ei
tullut Antinkaan kanssa jälestäpäin siitä puhutuksi. Nyt vasta se
taas muistui.
Hannan tuli paha olla, ja kun hän muisti, että vielä oli pitkä aika
kevääseen, jolloin hän saisi Anttia puhutella ja tarkoin
tiedustella, kuinka Antti oli tuon tapauksen ymmärtänyt, tuntui
hänestä, ettei hän jaksaisi siihen asti elää. Isä ei tiennyt mitään
siitä, mitä Antti oli arvellut.
Mutta nyt hänen sopisi kertoa isälle! Tahi jos sentään jättäisi
kertomatta siihen asti, kunnes Antti saapuisi!
Hanna oli jo sammuttanut tulen. Mutta kun hän ei saanut unta,
sytytti hän lampun ja mietti.
Hänen mieleensä muistui Niilo Iisakki, ainoa rakas veli, josta isä
piti niin paljon. Hyvä poika hän oli ollutkin, vankka ja rohkea. Hän
oli äiti-vainajan näköinen ja lempeäluontoinen, ystävällinen
kaikille... Eipä ollut kumma, että isä murehti Niilo Iisakista,
josta piti tulla tämän talon isäntä...
Mutta sitten Hannan ajatukset siirtyivät seura-iltoihin ja Juhanin
puheisiin. Hän muisti, mitä saarnamies oli puhunut keskinäisestä
rakkaudesta, ja taas alkoi tunto soimata siitä, että kenties he
sittenkin syyttömästi pitivät paloniemeläisiä vastaan pahaa
sydäntä...
Isästä se oli häneenkin tarttunut, tuo kylmyys paloniemeläisiä
kohtaan. Vaikkei isä itse tapauksesta ollut monta sanaa sanonut,
ymmärsi Hanna vallan hyvin isän ajatukset. Kun se Juhanin kosintakin
tapahtui vasta sen jälkeen!
Hän käänteli vuoteessaan, ja hänen oli paha olla. Kunpa joutuisi
kevät! Lähtisivät jäät ja saapuisivat ensimmäiset lautat! Silloin
hän saisi tietää, mitä Antti asiasta arveli!
Samassa hän kuuli, että ovi kävi, ja Iisakki astui Hannan
huoneeseen.
"Näin, että sinulla vielä oli tulta, ja tulin puheillesi", sanoi
Iisakki ja istuutui lampun ääreen. "Tuli tässä yhtä ja toista
mieleen, kun tuo Juhani kulkee täällä... ja muutenkin..."
Iisakin näytti olevan paha sanoa, mitä oikein ajatteli. Mutta nyt
tuntui sekä isästä että tyttärestä että kummankin täytyi toisilleen
kertoa sydämensä mietteet.
Iisakki ryki vähän ja sanoi:
"Kaiketi hän sinun vuoksesi käy. Olemme ehkä turhaan epäilleet
paloniemeläisiä... Tulin äsken ajatelleeksi, kun kuulin, että
Paloniemen Heikki oli matkustanut sairaan Kero-Pietin luo..."
"Niinkö, ettei olisi hänen syytään Niilo Iisakin hukkumiseen?"
keskeytti Hanna. "Kuinka siihen uskoon tulitte?"
"En tiedä. Joskus se tuntuu mahdottomalta, ja taas toisin vuoroin on
asia mielestäni aivan selvä", sanoi Iisakki huoaten.
"Semmoista on minunkin mielessäni", tunnusti Hanna. "Joskus uskon,
joskus en."
"Yhtä minä ajattelen", jatkoi isä. "Miksi ei Heikki koskaan ota sitä
asiaa puheeksi, ja miksi hän ei uskalla oikein katsoa silmiin?"
"Mitä te muuten Heikki-isännästä arvelette?" kysyi Hanna.
Iisakki huokasi.
"Jos hänellä ei olisi jumalanpelkoa, uskoisin hänestä hyvin pahaa...
Onhan heidän suvussaan ollut niin monenlaisia rikoksentekijöitä.
Mutta kuinka lieneekään! Ehkä olen ihan erehtynyt. Mitä hyötyä
Heikillä olisi ollut Niilo Iisakin kuolemasta? Ja niin olen
arvellut, että kun Heikki tulee kotiin, kysyn suoraan ja sanon
epäilykseni..."
Hanna näki, että isän mieli oli muuttunut.
"Sittenhän saisi varmuuden, ettei syyttömästi heitä vihaisi", sanoi
Hanna, mutta hänen äänensä oli epävarma, ja hän oli juuri
sanomaisillaan, mitä muisti Koskenalustan Antin kertoneen, mutta
Iisakki sanoi samassa itseään nuhdellen:
"On tullut olluksi niin tyly sille Juhanillekin... Siivohan se on
mies, eikä hänestä ole kenelläkään pahaa puhumista..."
"Siivohan se on mies, Juhani", myönsi Hanna, mutta näytti miettivän
kokonaan muuta.
Iisakki oli sytyttänyt piippunsa ja istui pitkissä mietteissä.
"Kerran olin ymmärtävinäni Kero-Pietin puheista, että hän oli
Heikiltäkin vaatimassa puhtaampaa sydäntä, mutta aina sattui niin,
ettei tullut Niilo Iisakin hukkumisesta puhetta", jatkoi Iisakki
hetken päästä. "Niinpä luulen, ettei Kero-Pieti aavistanut, kuinka
minä Heikkiä epäilin..."
"Jos ei tahtonut sanoa?" tuumi Hanna.
"Sitä en usko. Siksi suora kristitty on Kero-Pieti, että olisi
sanonut, jos olisi tiennyt. Mutta rauhaan pitää minun siitä asiasta
päästä, ei ole muuten minun elämäni semmoista kuin omatuntoni
vaatii. Suoraan nyt tunnustan epäilykseni Heikille ja rukoilen
anteeksi pahaa sydäntäni... Rauhaan tarvitsee minun päästä! Ties
koska Jumala elämänlankani katkaisee..."
Hanna ei muistanut koskaan ennen nähneensä isää niin liikutettuna ja
avomielisenä.
"Sillä syntiä minä olen tehnyt Heikkiä vihatessani, ja synnilliset
ovat ajatukseni olleet. Kiitetty olkoon Herra, joka nyt vihdoin on
silmäni avannut", puhui hän semmoisella äänellä kuin tahtoisi itkuun
laueta.
Hanna katsoi häneen pitkään, ja Iisakki jatkoi:
"Kuinka kummasti se paha osaa ihmisen silmät sokaista ja kuvailla
hänen eteensä asiat. Kun Niilo Iisakki hukkui, ajattelin minä:
Tahallaan se kettu laski lautan Varsankallioon, kun Niilo Iisakki
oli jälkipään miehenä, tahallaan teki ja uskoi siten valmistavansa
isännän paikkaa omalle pojalleen. Sillä tavalla hänkin pääsisi
veloistaan, kun hänen Juhaninsa saisi Nuottaniemen metsiä myydä!
Edeltäpäin oli kaikki mietittyä! Mutta Niilo Iisakki oli ensin
tuhottava!
--Semmoisia ajatuksia ja uskoja minulle piru mieleen toi, ja vielä
seura-iltoina ajattelin: Se kettu on olevinaan kristitty ja pettää
Kero-Pietinkin. Kummako se olisi häneltä! Neljännessä polvessa on
hänen esi-isänsä, Aaro-niminen, Lapin matkalla tappanut oman
veljensä ja ryöstänyt rahat...
--Sillä tavalla piru on minua riivannut ja kiusannut yötä päivää
siitä saakka, kun Niilo hukkui... Mutta nyt tahdon päästä rauhaan!"
Iisakki hengitti kuin helpommin. Hän laski kätensä Hannan olkapäälle
ja kysyi:
"Eikö niin, lapseni ... tahdothan sinäkin, että isäsi pääsee
rauhaan?"
"Tahdon... Rauhaan tahtoisin itsekin", vastasi Hanna, tullen hänkin
liikutetuksi isänsä mielenmuutoksesta.
"Niin lapseni... Ainoastaan silloin, kun meillä on hyvä omatunto, on
meillä rauha Jumalassa."
Ja hetken päästä, kun Iisakki jo alkoi poistua, hän lisäsi:
"Ja ole Juhania kohtaan minun puolestani niinkuin itse tahdot!"
Hän läksi, vetäen oven hiljaa kiinni, ja Hanna kuuli hänen tasaisten
askeliensa äänen, kun hän verkkaan käveli salin ja keittiön läpi
pirttiin.
Mutta Hannalta katosi uni kerrassaan.
Hän mietti isän äkillistä mielenmuutosta ja avomielisyyttä ja
ymmärsi, että isä oli näinä vuosina hirveästi kärsinyt. Ja ehkä
olivatkin isän olettamukset ja uskot olleet aivan vääriä! Ehkä
paloniemeläiset olivat yhtä hyviä kristityitä kuin he itse,
parempiakin!
Mutta kun hän muisteli sekä isän että pojan pitkää vartta,
kulmikkaita kasvoja ja mustien silmien kiiltoa, joka varsinkin
muutamina hetkinä tuntui niin viistolta ja ilkeältä, ei hän omasta
puolestaan vieläkään täydellisesti jaksanut uskoa isä-Heikin
viattomuutta.
Eikä hän siihen uskoon päässyt vielä aamulla eikä seuraavinakaan
päivinä. Mutta hän ei isälleen kuitenkaan mitään puhunut
epäilyksistään.
* * * * *
PARIN viikon päästä saapui Nuottaniemeen tieto, että Kero-Pieti,
joka yhä makasi huonona sairaana, oli toivonut Iisakkia puheilleen.
Se oli Iisakille mieluinen uutinen, sillä hän tiesi Paloniemen
Heikinkin vielä viipyvän saarnamiehen vuoteen ääressä.
"Jumala auttaa minua tuskassani", sanoi hän tyttärelleen. "Herra
kaikkitietävä tuntee ja näkee, että sydämestäni tippuu katumuksen
pisaroita ja että tuntoni on sairas."
Ja iloisin mielin Iisakki läksi sairaan saarnamiehen luokse,
tunnolleen rauhaa etsimään.
Hanna jäi yksin talonhoitajaksi.
Hän oli näinä päivinä miettinyt isänsä mielenmuutoksen syytä ja
ymmärsi, että isällä oli totinen, katuvainen mieli. Mutta itse hän
ei jaksanut ruveta uskomaan isän lailla, vaikka kuinka olisi
koettanut. Aina hän muisti Paloniemen isännän kavalan, kiiltävän
katseen, ja silloin hän tunsi kylmiä väreitä ruumiissaan. Ja samalla
vahvistui hänen epäluulonsa.
Iisakin poissaollessa kävi Paloniemen Juhani joka sunnuntai
Nuottaniemessä. Mutta sattui usein, että hän viikon muinakin päivinä
hiihteli Hannan puheille. Pitkiin puheisiin Hanna ei kuitenkaan
antautunut, ja kun Juhani koetti aloittaa keskustelua
naima-aikeistaan, johdatti Hanna sen muihin asioihin.
Kylällä puhuttiin jo, että Kero-Pieti oli saanut sovinnon aikaan
Heikin ja Iisakin kesken, ja sen tuloksena huhuttiin Paloniemen
Juhanin naivan Nuottaniemen rikkaan perijättären Eikä siihen ollut
mitään sanomista. Hyvin he sopivat toisilleen, ja Nuottaniemessä
tarvittiinkin jo nuorempaa isäntää, kun Iisakki oli alkanut käydä
kivuloiseksi.
Hanna sai siitä kuulla kylällä käydessään, ja hänelle toivotettiin
onnea, sillä Juhani oli tunnettu vireäksi ja toimeliaaksi
työmieheksi, joka varmaan jatkaisi kunnialla Iisakin aloittamia
uutisviljelyksiäkin. Hanna ei myöntänyt, mutta ei myöskään
kieltänyt.
Niin oli eletty jo huhtikuuhun, ja kevään kirkkaat päivät olivat
alkaneet. Iisakki ja Heikki viipyivät vielä Kero-Pietin luona, josta
oli kuulunut sanomia, että hän oli toipumaan päin. Kerran oli
Iisakki kirjoittanut Hannalle kirjeen, mutta ei ollut siinä
maininnut muista kuin maallisista asioista.
Hannan päivät eivät olleet hauskat. Hän ei ollut kuullut mitään
Antista, joka oli koko pitkän talven ollut tukinhakkuussa. Ja häntä
väsytti Juhanin käynti ja kosinta.
Eräänä heleänä huhtikuun sunnuntaina, jolloin keväiset hanget
kimmelsivät silmää ilahduttaen, sydäntä virvoittaen, tuntui
Hannastakin elämä hauskemmalta. Hän oli varhain aamulla käynyt,
hankea pitkin hiihtäen, Koskenalustassa Antin kotona. Oli tehnyt
tikusta asian, mutta tarkoitus oli saada tietää, oliko Antista sinne
mitään kuulunut. Mutta vanhemmatkaan eivät tienneet mitään. Joulun
aikana tosin olivat kuulleet, että Antti oli Sodankylässä
Sotatunturilla tukinhakkuussa.
Mutta vaikka Hanna ei saanutkaan sen parempia uutisia, hiihteli hän
takaisin reippain mielin ja oli kotiin saapuessaan kuin toinen
ihminen. Kevään maailma oli virkistänyt hänen alakuloista mieltään,
ja kesän toivo vahvisti hänen sydäntään. Kosken virta iloitsi jo,
railot olivat levenneet, ja rantakalliot kiiltelivät aamukylmän
kynsissä! Kevät ja kesä oli tulossa.
Hän oli Koskenalustassa käydessään noudattanut joen rantatörmää,
katsellen kosken kuohuja. Varsakallion kohdalla hän oli seisahtunut
ja katsellut. Kallio kiilteli kosken öisen mellastuksen jälkeen, ja
virta puski sitä vastaan kuin vihapäissään. Kesäisiä iloja hän siinä
muisteli ja veli-vainajan surullista kohtaloa. Viuhkuraisen virrasta
alkaen, johon Iso-Korpikoski loppui, hän oli hiihtänyt pitkin rantaa
Koskenalustaan asti.
Kun hän hiihti kotipihaan, näki hän tallin luona poron, jolla oli
vastikään saavuttu pihaan. Poron ajoneuvoista Hanna tunsi, ettei se
ollut oman kylän poroja.
"Se on outo nuori mies, joka sanoi itsellään olevan asiaa Hannalle",
selittivät karjapiiat, jotka vielä antoivat viimeisiä aamiaisvihkoja
lehmille.
"Vasta tuli, ja me neuvoimme menemään pirttiin vartomaan ja
sanoimme, että Hanna tulee pian."
Iloinen aavistus täytti Hannan mielen. Ehkäpä oli viesti Antilta!
Hänen silmänsä loistivat ja poskilla hohtivat kauniit punat.
Nuottaniemessä ei ollut sitten saarnamiehen käynnin ollut yhtään
pitempiaikaista vierasta, ja se jo itsestään tuntui hauskalta.
Kun Hanna tuli pirttiin, tapasi hän oudon nuoren miehen, joka
pauloitti kenkiään ja näytti matkasta väsyneeltä.
"Tekö olette tämän Nuottaniemen talon tytär Hanna?" kysyi hän.
Hanna myönsi.
"Minulla on terveisiä tukkimetsästä ja kirjekin teille", kertoi
nuori mies, tähystellen Hannaa suoraan silmiin.
Hanna pysyi kuitenkin levollisena, vaikka tunsikin, että sydän
tahtoi rinnasta pulpahtaa, ja vaikka hänen teki mieli kuulla
enemmän.
"Vai niin", vastasi hän niin levollisella äänellä kuin voi.
"Niin on", jatkoi mies ja hymyili. "Ehkäpä ne ovat hyvinkin
odotettuja terveisiä!"
Hän tähtäsi Hannaa silmiin, mutta Hannan kasvojen ilme ei muuttunut
vähääkään.
"Onhan siellä tämänkin kylän poikia tukkimetsissä", sanoi Hanna,
mutta meni kiireesti keittiöön ja alkoi toimittaa tulta hellaan.
Nuori mies näytti tahallaan viivyttelevän pääasiaa. Hän kertoi
olevansa työnjohtaja, jolla oli asioita kaupunkiin asti, ja sen
vuoksi hän oli ostanut poron, jotta taival nopeammin katkeisi...
Kiire oli.
"No niin. Koskenalustan Antti laittoi terveisiä", sanoi hän vihdoin.
Hän katsoi Hannaan ja hymyili. Hanna tunsi nyt punastuvansa.
"Ja kirjeen", lisäsi hän sitten ja kaivoi povitaskustaan rutistuneen
kuoren.
"Kiitoksia", sanoi Hanna ja otti nopeasti kirjeen toisen ojennetusta
kädestä, työnsi sen taskuunsa.
"Hyvin siellä Antti jaksaa", jatkoi nyt työnjohtaja pyytämättä.
"Miesten parhaita hän on ja onkin ansainnut enimmän. Ja siitä hyvä
mies, ettei hukkaa ansioitaan viinaan eikä muuhun joutavaan... Hyvä
mies."
Työnjohtaja oli saanut paulat paremmin kiinni ja virkkoi:
"Olisipa tätä aamukylmässä vielä ehtinyt jonkun matkaa."
"No totta kai vieras sentään ensin levähtää ja syö talossa!" pyysi
Hanna eikä osannut iloaan salata.
"Ähä... taisivatpa olla hyviä terveisiä!" ilveili työnjohtaja
nähtyään Hannan riemuisat katseet.
"Taisivat olla", myönsi Hanna suu naurussa ja hommaili keittoa
tulelle.
Hyvänä Hanna piti viestintuojaa ja parhaansa mukaan kestitsi. Mutta
niin ujo hän oli, ettei itse Antista sanaakaan kysynyt, ja päätti
lukea kirjeenkin vasta yksin jäätyään.
* * * * *
Työnjohtaja oli lähtenyt porollaan, jonka oli aikonut jättää
Koskenalustaan levähtämään, jatkaen siitä matkaansa hevoskyydillä,
sillä poro alkoi jo päivillä pitää kevättä.
Kun vieras oli kujasta kadonnut, riensi Hanna omaan huoneeseensa ja
alkoi lukea Antin kirjettä.
Se oli likainen ja kirjoitettu kankealla käsialalla, mutta Hanna
tunsi sen Antin kirjoitukseksi.
Eipä kumma, että se oli mustunut!
"... tätä kirjoitan mustassa maakodassa, ja miehet tarinoivat
ympärilläni. Saanetko selvää tästä, jos käteesi sattuisikin..." luki
Hanna.
Antti kertoi olostaan tukkimetsässä ja hyvästä ansiostaan. Terveenä
oli pysynyt, vaikka työ olikin raskasta ja yösijat kurjanlaiset.
"... Sinua muistan ja ihanaa kesän aikaa. Jospa vielä saisimme
iloita Viuhkuraisen rannassa ensi juhannusyönäkin... Silloin, viime
kesänä, oli hauskin hetkeni, kun tunsin kätesi puristuksen..."
Antti kuvaili kirjeessään mennyttä kesää ja sen iloja, jotka kaikki
olivat hänen mieleensä painuneet.