KOSKENLASKIJAN MORSIAN
Romaani peräpohjolasta
Kirj.
Väinö Kataja
1914.
* * * * *
ELETTIIN vuoden pimeintä aikaa, sillä joulukuu oli alkanut.
Nuottaniemessä, Korpikosken niskassa, oli vilkasta liikettä, kun
taloon varrottiin kuuluisaa saarnamiestä Kero-Pietiä, joka ei ollut
moneen vuoteen joutanut poikkeamaan näille seuduille.
Pohjois-Ruotsissa ja laajoissa Suomen Lapin pitäjissä hän oli
kierrellyt vuosikausia lepoa nauttimatta.
Monet kerrat oli häntä, kuuluisinta kristittyä ja lahjakkainta
saarnamiestä, näille seuduille kutsuttu, mutta nyt vasta hän jouti
tulemaan. Jo viikkoja ennen oli saapunut tieto, että saarnamies oli
Nuottaniemeen päin tulossa. Matka kului kuitenkin hitaasti, sillä
joka kylässä pidettiin seuroja, syntisiä heräsi ja tuli
kristityiksi, ja entisten usko voimistui. Hänen tulonsa Lapista päin
oli ollut yhtämittaista riemukulkua, sillä hänen kanssaan saapui
valoa pimeyteen, ja hän opasti horjuvat ja vähäuskoiset oikealle
tielle, joka vei ijankaikkiseen iloon.
Myöhään edellisenä iltana oli Nuottaniemeen tullut tieto, että
saarnamies seurueineen oli saapunut Paloniemeen Ruotsin puolelle.
Viestin oli tuonut Peura-Joopi, joka oli sattunut silloin käymään
Paloniemessä. Tämän isäntä Heikki oli pyytänyt Joopia viemään
Nuottaniemeen sanan, että kauan kaivattu saarnamies oli jo tullut...
Nuottaniemen isäntä Iisakki tiesi, mitä se merkitsi. Ei ollut koko
Torniojoki-varrella missään muussa talossa niin kookasta ja tilavaa
pirttiä kuin Nuottaniemessä nykyisen isännän Iisakin laittama.
Senvuoksi olikin seuroja aina pidetty Nuottaniemessä, milloin joku
kuuluisampi saarnamies oli liikkeellä joko etelästä päin
saarnaretkiltään palaamassa tai sinne päin menossa. Silloin
kerääntyi sanankuulijoita monesta kylästä sekä Ruotsin että Suomen
puolelta, ja silloin täyttyivät aina kaikki suojat tungokseen asti.
Vuosikymmen oli melkein kulunut siitä, kun Kaaressuvannon Kero-Pieti
oli Nuottaniemen suuressa pirtissä pitänyt seuroja. Viikon päivät
hän oli silloin näillä paikoin viipynyt, vuoroiltoina Nuottaniemessä
ja Paloniemessä, Mutta siitä ajasta olivat olot ja elämä paljon
muuttuneet. Tukkiliikkeet olivat kasvaneet suuriksi, ja vierasta
väkeä oli saapunut paljon Pohjan perälle. Tavat olivat raaistuneet,
nuoret vietteli maailman ilo, eivätkä vanhatkaan jaksaneet uskossaan
kilvoitella. Yhteiset kylänkeskiset seura-illatkin näyttivät
menettäneen merkityksensä. Sillä niihinkään ei saapunut kuin jokunen
vanha kristitty virtensä veisaamaan ja kuulemaan Laestadiuksen
postillasta jonkun luvun.
Mutta milloin joku kauttakulkeva saarnamies oli sattunut liikkeelle
ja piti seuroja, kokoontui kuulijoita pirtti ahdinkoon asti. Ja
vaikkei semmoinen yksi-iltainen saarnamies, joka saattoi olla
hyvinkin lahjaton, saanut paatuneita heräämään eikä muutenkaan
saarnallaan erinomaista vaikutusta tehnyt, saivat häneltä vanhemmat
kristityt kuitenkin lohdun sanoja ja virvoitusta alakuloiselle
uskolleen.
Kero-Pietin tuloa oli jo varrottu syystalvi. Ja kulkijain matkassa
tuli tietoja, että siellä ja siellä hän oli tulossa, siellä ja
siellä nyt kokoonnuttiin.
Nuottaniemessä oli aamusta alkaen oltu hommassa. Suuresta pirtistä
oli kannettu liiat huonekalut muihin huoneisiin ja asetettu penkkejä
sijalle. Huoneen perällä, kahden ison ikkunan välissä, oli jykevä
pöytäkaappi, johon oli kannettu talon uskonnolliset kirjat. Huone
oli muutenkin siistitty ja seinillä riippuvat työkapineetkin viety
ulkohuoneisiin.
Sillä aikaa kun isäntä Iisakki puuhaili ja asetteli penkkejä
taattujen pölkkyjen varaan, puuhaili talon tytär Hanna muissa
huoneissa, pihasalla ja keittiössä.
Saarnamiehen matkassa näet oli valiojoukkue, joka oli seurannut
häntä pitkin Lappia niin Ruotsin kuin Suomenkin puolella ja nyt
aikoi jatkaa matkaa pitkin Perä-Pohjolan pitäjiä. Heillä oli, samoin
kuin saarnamiehellä itsellään, vapaat kyydit ja seurataloissa
kestitykset ja yösijat. Nyt olikin tiedossa, että saarnamiehen
matkassa oli tavallista lukuisampi saattue.
Työtä ja hommaa oli siis talossa, johon muutaman tunnin kuluttua
kokoontuisi saarnamies joukkoineen ja sanankuulijoita kaukaa
metsäkylistä asti. Ruokaa piti varata ja huolehtia yösijoista.
Kun isäntä oli saanut kaikki penkit paikoilleen, oikaisihe hän ja
pani piippuunsa. Saisivat tulla nyt, pirtti oli penkitetty!
Iisakki isäntä oli keskikokoinen, vaaleaverinen mies,
leveähartiainen, ja tanakkaa tekoa. Kasvojen ilme oli
hyväntahtoinen, ja sinisissä silmissä näytti ilo aina pysyvän. Mutta
tänään hän oli vähäpuheinen, ja usein hän oli näyttänyt olevan
pitkissä mietteissä.
Oikeastaan hän ei ollut näinä viime vuosina päässytkään entiseen
iloiseen mielentilaansa. Kovaa oli talossa koettu näinä aikoina.
Talon toimelias, kaikkien rakastama emäntä oli kuollut kolmantena
talvena, ja seuraavana kesänä hukkui ainoa poika Korpikoskeen.
Isännän mieli oli siitä saakka ollut lamaannuksissa. Varsinkin oli
pojan hukkuminen häneen kovasti koskenut, vaikkei hän koskaan
murheitaan muille huutanut. Mutta suru löi häneen leimansa. Hän oli
parina vuonna käynyt harmaahiuksiseksi, ja hänen ennen vilkkaat,
voimaa ja notkeutta osoittavat liikkeensä olivat kangistuneet ja
ikäänkuin veltostuneet. Hän tunsi sen itsekin ja puhui usein
tyttärelleen, että vanhuus alkoi häntä vaivata. Mutta itse hän kyllä
tiesi, ettei häntä vielä ikä painanut, vaan muu raskas murhe hänen
voimiaan nakerteli. Ja aavisti sitä tytärkin, vaikkeivät he olleet
asiasta monta sanaa vaihtaneet.
Hän istahti nyt, Iisakki, penkille ja katseli peräikkunasta ulos
joen toiselle rannalle Paloniemeen päin. Joulukuun päivä oli jo
alkanut hämärtää, mutta Nuottaniemen ikkunaan näkyi vielä selvästi,
että Paloniemen pihassa liikkui ihmisiä tavallista enemmän ja että
huoneiden seinillä oli hevosia valjaissa. Ne olivat kaikki
kristittyjen roikkaa, jotka pian ajaisivat poikki tänne Suomen
puolelle. Iisakin katse synkkeni, kun hän katseli Paloniemeen...
Se se oli, tuo Paloniemen Heikki, perämiehenä, kun lautta jyskähti
kallioon ja kaikki jälkipäänmiehet hukkuivat, joukossa Nuottaniemen
ainoa poika Niilo Iisakki...
Isäntä veti piipustaan savuja äkäisesti, ikäänkuin nielläkseen
karvaan palan, joka oli kurkkuun tarttunut...
Mutta samassa hän kuuli poronkellojen kalkatusta pihalta, ja kun hän
nousi sivuikkunaan katsomaan, näki hän useita poroja saapuneen
kelkkoineen. Ne olivat järvikyläläisiä, jotka olivat Peura-Joopilta
saaneet kuulla saarnamiehen tulosta ja kiireesti poroillaan
lähteneet Nuottaniemeen rakasta kristittyä kuulemaan. Jokaisen poron
kelkassa oli pari henkeä, mies ja vaimo. Nuorempaa väkeä ei vielä
näkynyt, mutta kyliltäkin oli jo jokunen hevonen saapunut, reki
kukkuroillaan sanankuulijoita.
Isäntä katsahti ikkunasta pihalle ja lähti sitten keittiöön, johon
ovi vei pirtistä.
Siellä hääräsi Hanna, talon ainoa tytär. Hän oli nuori,
parinkymmenen ikäinen, vaaleahiuksinen nainen, jonka kasvot olivat
hyvin herttaiset ja miellyttävät. Silmät olivat samanlaiset kuin
isällä, mutta suun ympärillä oli jotakin kovempaa, ikäänkuin
rautaisempaa luontoa. Otsa oli matalahko ja hiukset tuuheat, ja
vaikka ne olivat sileäksi kammatut, oli koko pää pieninä
kiharalaineina. Vikkelästi hän liikkui, kasvojen punoittaessa, ja
oli juuri nostamassa tavattoman isoa kahvipannua tulelle, kun isäntä
tuli.
"Kuinka täällä ehdit?" kysyi isäntä. "Pian kai tulevat... Olisiko
pitänyt pyytää kylältä enemmän apulaisia?"
"Kyllä minä ehdin", vastasi Hanna. "Ja onhan Maija-muori ollut koko
päivän apunani."
"Eikö Paloniemestä ole mitään kuulunut?" kysyi isäntä taas ja
istahti tuolille, melkein kuin olisi hyvin väsyksissä.
"Tuli sieltä sana, että ne lähettävät piika Ulriikan avukseni, mutta
minä käskin sanoa terveiset, etten tarvitse..."
Tytär silmäsi isäänsä ja näki hänen silmistään että niin juuri
pitikin tehdä: ei tarvinnut huolia Paloniemen avusta...
Pirttiin oli sillä aikaa tullut ihmisiä. Talon parhaat tuttavat
käskettiin vierashuoneisiin, jotka pian täyttyivät paksuista
turkeista ja muista villaisista talvitamineista.
Hannalla ei ollut aikaa monta sanaa vaihtaa vierasten kanssa, mutta
isäntä kävi tervehtimään ja puheli pitempimatkaisten kanssa.
Päivä kului, hämy muuttui pimeäksi, ja Nuottaniemen pihaan ajoi yhä
hevosia, ja joka kujasta pyörähti poro- ja suksimiehiä.
Tulet sytytettiin, ja silloin kuultiin joelta monen hevosen tiu'ut.
Siinä tuli saarnamies valiojoukkoineen, ja muita Ruotsin puolen
kyläläisiä seurasi perässä, kaikki reet täpösen täynnä väkeä. Edellä
ajoi saarnamies, istuen reessä Paloniemen isännän Heikin kanssa, ja
ajajana oli talon poika Juhani.
Iisakki riensi kuistin eteen vastaanottamaan.
"Tervehdin sinua, veljeni Iisakki, Jeesuksen Kristuksen nimessä!
Syntisi anteeksi ja rauha talossasi!"
Kero-Pieti oli jo ikämies, lyhyenläntä; pienet, mustat silmät
kiiluivat, ja hyväntahtoiset kasvot hymyilivät. Hän oli rivakka
liikkeissään, ja hänen äänessään oli miellyttävä sointu.
Tervehdittyään Iisakkia laestadiolaisten tavoin laskien kätensä
toisen olkapäälle hän hyppäsi ketterästi reestä ja lähti nousemaan
sisälle. Mutta ennenkuin hän ehti kuistiinkaan, ympäröivät hänet
kristityt, jotka huutaen ja itkien, tarttuivat hänen peurapeskiinsä
ja riuhtoivat joka puolelle. Hän ojenteli käsiään heitä kohti,
todisteli heidän syntejään anteeksi ja nauraa hökerteli heidän
riemulleen...
Paloniemen Heikki oli pitkä, mustaverinen mies. Hänen kasvonsa
olivat kylmät ja ilmeettömät, ja musta parta antoi hänen muodolleen
villin näön. Hänen poikansa Juhani oli vielä pitempi isäänsä,
mustaverinen hänkin ja isänsä muotoinen.
Naapuritkin tervehtivät toisiaan kristittyjen tavoin, ja Iisakki
virkkoi Juhanille:
"Viehän sinne talon luo hevosesi, kyllä renki Aukusti siitä
huolehtii."
Nuottaniemen suuren rakennuksen tilavat huoneet täyttyivät. Pirtti
oli jo ahdinkoon asti täynnä, ja suuressa salissa, jossa saarnamies
istui keinutuolissa keskilattialla, oli niinikään jo tungosta. Ja
yhä karttui väkeä.
Saarnamiehen ympärille kokoontuivat vanhimmat kristityt ja
kuuntelivat hänen puheitaan, sillä varsinainen saarna ei vielä ollut
alkanut. Jotkut vanhemmista naisista alkoivat jo ääneensä iloita,
toiset itkien, toiset nauraen. Kaikki, mitä saarnamies sanoi, oli
ihmeellistä, kirkastettua totuutta, niinkuin Jumalan omasta suusta
suoraan tullutta.
Paloniemen isäntäkin oli päässyt saarnamiehen viereen, ja raskaasti
huokaillen hän ilmaisi suuren kunnioituksensa.
Nuottaniemen Iisakki ei vielä joutanut saarnamiehen puheita
kuuntelemaan. Hänellä oli sekä pirtissä että pihasalla minkä mitäkin
järjestämistä. Mutta kulkiessaan salin läpi hän näki naapurinsa,
Paloniemen Heikin, istuvan saarnamiehen vieressä...
Ja silloin hän tunsi omituisen piston sydämessään. Hän kiirehti ulos
ja tunsi tällä hetkellä olevansa loitolla sekä saarnamiehestä että
naapuristaan.
Hanna kulki kahvitarjotin käsissään pitkin ja poikin salissa ja
hänen jäljessään joku kylän tyttäristä vehnäistarjotinta kantaen.
Kun hän tuli saarnamiehen luokse, virkkoi tämä:
"Nuori sisareni... Onko Jeesus sydämessäsi? Vai onko perkele sinne
pesänsä tehnyt ja sikiönsä synnyttänyt?"
Hän tähtäsi pienine, liukkaine silmineen Hannaa, mutta Hanna katsoi
häneen pitkään ja totisesti, niin että toisen katse kilpistyi
syrjään.
"Olen kuullut, että maailman ilossa ja lihansa himossa elää
täälläkin nuori väki. Senvuoksi on iloni suuri nähdessäni tämän
ihanan Saaronin ruusun olevan Jeesuksen morsiamen..."
Saarnamiehen ääni oli lempeä, ja hän laski lihavan kätensä veltosti
Hannan olkapäälle.
"Sinun äiti-vainajasi oli totinen Jumalan lapsi", sanoi hän sitten,
nähtävästi liikutettuna.
Se koski Hannaan niin, että hän pillahti itkuun.
"Äitisi kuoleman kautta Jeesus kutsuu sinua morsiamekseen..."
Hän painoi kätensä Hannan kaulaan, ja hänestä löyhkäsi hien ja
pikanellin lemu.
Hanna kuivasi kyyneleensä. Hänelle teki pahaa saarnamiehen musta,
kiiluva silmä, joka paloi kuin hiili. Kun hän silmäsi toisaalle,
seisoi Paloniemen Juhani melkein hänen vieressään Hän tarttui
tarjottimeensa ja riensi keittiöön lisää kahvia hankkimaan.
Kahvia juotaessa osui Iisakki taas saliin.
"Veljeni Iisakki", sanoi saarnamies, isännän puoleen kääntyen.
"Kuinka on uskosi laita? Kuinka olet jaksanut kilvoitella?"
Saarnamies tiesi, mitä Nuottaniemessä oli näinä vuosina tapahtunut,
tiesi emännän kuoleman ja ainoan pojan, Niilo Iisakin, hukkumisen.
Ja hänelle oli kerrottu, että Paloniemen Juhani kosiskeli Hannaa.
Senkin hän tiesi, ettei naapurusten rakkaus ollut nyt sen lämpimämpi
kuin entisinä aikoina.
Kaikki syy oli nyt, samoin kuin ennenkin, pantu Nuottaniemen isännän
laskuun. Häntä ei pidetty niin totisena kristittynä kuin Paloniemen
Heikkiä, joka oli saarnamieskin ja kulki talvisin saarnamatkoilla.
Iisakkia vaivasi kateuden piru, sillä Paloniemen Heikki oli yhtä
kysytty perämies kuin hänkin!--Niin arveltiin.
Kaiken sen ja paljon muutakin tiesi maailma ja saarnamieskin.
Semmoisiakin puheita oli, että Paloniemen Heikillä oli nuorempana
ollut tapana lähennellä Nuottaniemen pulskaa emäntää, ja että
naapurien suhteet olivat siitä rikkoutuneet. Se oli kuitenkin vain
huhupuhetta, joka ei koskaan ollut saanut vahvistusta.
Saarnamies uudisti kysymyksensä Iisakille ja puhui kehoittavasti:
"Syntisiä olemme kaikki ja joka hetki saamme olla varuillamme
sydämemme pahuuden vuoksi... Jumala on nähnyt hyväksi lähettää sinun
osallesi, veljeni Iisakki, raskaita koettelemuksia, ettäs nöyrtyisit
ja polvistuisit vanhurskaan Herran edessä. Puolisosi temmattiin pois
parhaana työpäivänään. Herra tahtoi näyttää sillä, että olet Hänestä
loitonnut ja maallista hyvyyttä himoitset! Et vielä nöyrtynyt! Et
huutanut avuksesi Herraa, et Golgatan veristä tietä muistanut.
Paadutit sydämesi ja Herra lähetti toisen raskaan murheen: ainoa
poikasi hukkui ... hukkui uskottomana..."
Iisakin kasvot värähtelivät, rinnasta tuntui nousevan karvas pala,
mutta hän sai sen niellyksi takaisin.
"Mutta Herra rakastaa sinua ja omaksensa tahtoo... Naapurisi, tämä
Paloniemen Heikki, on kaikki sinulle anteeksi antanut ja tahtoo
kylmän ystävyytesi unohtaa", jatkoi saarnamies.
Iisakki silmäsi Heikkiin, joka istui saarnamiehen vieressä. Heikin
kasvojen ilmeessä hän oli lukevinaan: "Siinä nyt kuulet ... niin
jalomielinen minä olen..."
Iisakki alkoi ymmärtää, mitä saarnamies oikeastaan tahtoi sanoa, ja
häntä inhotti. Niin kauan kuin Heikissä ei tapahtuisi suurempaa
muutosta, ei hän voisi näin äkkiä antaa kaikkea anteeksi ja
unhottaa! Heikin omallatunnolla pitäisi olla hyvinkin raskasta...
Ja kesken saarnamiehen puheen hän nousi ja lähti ulos. Pirtin ovi
porstuaan oli auki, ja sieltä tunki kuumaa hikistä höyryä, niin että
vesi tippui katosta.
Ulkona oli himmeä kuutamo ja lauha pakkanen. Korpikosken pauhu
kuului selvästi, tohisten ja ulvomalla huutaen. Silloin tiesi koski
suoja-ilmoja.
Piha oli täynnä hevosia, joka kujalla poroja, joiden kellot
kajahtivat silloin tällöin, ja rakennuksen seinämät täyttyivät
pystyyn nostetuista suksista.
Iisakki nousi kuistiin ja meni keittiöön. Hanna puuhasi
taloustoimissaan, ja keittiökin oli täynnä väkeä. Iisakki näki
Paloniemen Juhaninkin siellä istuvan.
Silloin kuului kuiske, että saarnamies aloittaa seurat.
Verkkaan ja juhlallisesti astui Kero-Pieti läpi vettä tippuvan
porstuan, ja väkijoukko jakaantui, niin että peräpöydän luo ilmestyi
kuja. Hän oli puseroisillaan, jätettyään paksun villaisen
kaulahuivinsakin saliin. Hänen perässään käveli Paloniemen Heikki,
ja muita vanhempia kristittyjä tuli heidän jäljestään niin sakeana
joukkona kuin mahdollista.
Huoneessa oli hiljaista, ja kuulijakunta katsoi saarnamieheen, joka
ryiskeli ja siveli sileitä, parrattomia kasvojaan.
Paksu-Olli selaili virsikirjaa, hänkin kurkkuansa korjaten.
"Jospa veisaamme virren", sanoo Kero-Pieti.
Olli aloitti virren kimakalla naisäänellään, ja Paloniemen Heikki
yhtyi siihen heti ulkomuististaan. Joku nainenkin kirkui joukkoon,
ja vaivaloisesti ja surkean väärässä äänessä loppui vihdoin ensi
värssy.
Sitten veisattiin vielä toinenkin värssy.
Virren loputtua Olli luki virsikirjasta monta eri kohtaa, ja kun hän
vihdoin oli sanonut aamen, oli suuressa pirtissä niin hiljaista,
ettei kuulunut hiiskaustakaan.
Saarnamies silmäili ihmisiä, ja hänen tutkiva, kiiltävä katseensa
tunkeutui kuin nuoli toisen sydämeen. Moni vanhempikin kristitty
väisti tätä tutkistelua, ja ruti uskottomat istuivat allapäin kuin
jostakin syytettyinä.
"Jospa katsomme, mitä rakastettu opettajamme sanoo", puhui
Kero-Pieti hetken päästä. Ja vaikka hän puhui hyvin matalalla
äänellä, kuulivat sen nekin, jotka seisoivat porstuassa.
Olli avasi Laestadiuksen postillan, ryki ja alkoi lukea:
"_Ja merkit pitää oleman auringossa ja kuussa ja tähdissä._
Vapahtaja puhuu tämän päivän evankeliumissa viimeisistä ajan
merkeistä, jotka ilmestyvät taivaassa ennenkuin tämä maailma loppuu;
ja nämä merkit pitää oleman auringossa, kuussa ja tähdissä. Meidän
pitää nyt ensinnä tietämän, että auringon kanssa ymmärretään
hengellisessä tarkoituksessa kristillisyyden valkeus, joka on
niinkuin aurinko niille, jotka matkustavat iankaikkisuuteen; jos
tämä aurinko pimenee, silloin tulee hengellinen pimeys maan päälle
niin, että matkustavaiset ei näe enää mistä tie menee taivaaseen.
Aurinko ei pimenisi muutoin, mutta kun kuu menee auringon eteen,
silloin tulee aurinko pimeäksi. Mutta kuun kanssa ymmärretään
hengellisessä tarkoituksessa se luonnollinen järki, joka on suurena
esteenä niille, jotka aikovat katumuksen ja parannuksen tehdä;
luonnollinen järki on sokea ja pimitetty synnin himoilta, niinkuin
myös se luonnollinen kuu on itsestänsä musta ja pimeä; mutta tulee
hänestä sentähden vähän valoa, koska aurinko paistaa kuun päälle:
niin tulee myös siitä hengellisestä auringosta ylösvalaistus
järjelle, että ihminen ymmärtää joltisesti järjellä toimittaa ne
maalliset askareet ja niin asettaa elämän, että hän tulis tässä
maailmassa joltisesti aikaan, Mutta ei ihmisen järjellä eikä
viisaudella näe, mistä tie menee taivaaseen. Järjen eli pääkallon
tieto on se kuutamo, jonka himminlaisessa valossa ihminen näkee
kulkea sitä laveata tietä, joka viepi kadotukseen. Mutta sitä
kaitaista tietä ei näe kukaan kuutamolla eli järjen viisaudella; se
pitää oleman täysi päivä eli täydellinen ylösvalaistus Jumalan
sanasta, ennenkuin ihminen näkee, mistä tie menee taivaaseen..."
Olli piti hetken väliä, korjasi kurkkuaan, ja kun hän jatkoi
lukuaan, muuttui hänen äänensä surkean laulavaksi nuotiksi,
ikäänkuin valitukseksi. Ollin lukiessa Kero-Pieti silmäili ympäri
pirttiä, lähetellen tulisia katseita. Ovenpieleen ja porstuaan,
jossa hän tiesi pahimpain uskottomien piilevän, lensivät hänen
silmäyksensä kuin salamat.
Iisakkikin oli joutunut sisälle ja saanut paikan lähellä
saarnamiehen pöytää. Hanna oli istuutunut karsinan puolelle jonkun
metsäkylän emännän viereen.
Ollin lukua kuuntelivat kaikki, vaikka he olivatkin saarnan joko
itse postillasta lukeneet tai kuulleet muiden lukevan.
Ja Olli jatkoi:
"Koska Vapahtaja tämän evankeliumin alussa puhuu viimeisistä ajan
merkeistä, varoittaa hän viimein opetuslapsiansa niistä synneistä,
jotka erinomattain ovat hallitsevaiset silloin, koska viimeisen ajan
merkit rupeavat näkymään. _Kavahtakaa teitänne ylönsyömisestä,
juopumisesta ja elatuksen murheesta, ettei se päivä tule äkisti
päällenne._ Me näemme, että ylönsyöminen ja juopumus ovat maailmassa
hallitsevaiset synnit; maailman herrat käyvät edellä hyvillä
esimerkeillä, ja talonpojat seuraavat perässä. Koska yksi ihminen
syntyy, niin ne palvelevat sitä Jumalata, joka on peräsuolessa; jos
ihminen kuolee, silloin taas palvellaan samaa peräsuolen Jumalaa;
nimipäivät ja syntymäpäivät pyhitetään peräsuolen Jumalalle
huvitukseksi. Onkos sitte Jumala luonut ihmisen syömään ja
paskantamaan, juomaan ja tappelemaan? Vai mitä varten ihminen on
luotu tähän maailmaan? Maailman herrat voitelevat kurkkunsa
vuotavalla pirunpaskalla, ja talonpojat seuraavat heidän
esimerkkiänsä. Niin eletään nyt maailmassa, ja sillä elämällä he
luulevat kelpaavansa Jumalalle."
Ollin lukiessa alkoi naisten penkeistä kuulua nyyhkytyksiä ja
raskaita huokauksia. Hannan vieressä istuva metsäkylän emäntä itki
ääneensä. Hanna silmäsi isäänsä, joka istui aivan häntä vastapäätä.
Iisakin kasvot olivat vakavat, ja silmäin välissä oli ryppy, joka
siihen ilmestyi aina silloin, kun hän oli tyytymätön.
Ollin ääni häipyi, niin etteivät lähellä olevatkaan kuulleet eri
sanoja.
Ihan lopulla saarnaa Olli koetti korottaa ääntänsä niin kuuluvaksi
kuin voi, ja nyt kajahti ympäri pirtin:
"Olkaa siis valppaat ja valmiit rukoilemaan, että se suuri
ristinkantaja, joka teissä hyvän työn alkanut on, auttaisi teitä
vielä viimeisessä hengen kilvoituksessa, ja koska nämä luonnolliset
silmät kiinni pannaan, ne kirkkaat silmät aukenisivat, jotka näkevät
Jumalan ja kaikki pyhät enkelit. Aamen!"
Olli painoi kirjan kiinni ja hengitti helpotuksesta.
Kero-Pieti silmäili ympäri pirttiä.
"Että se suuri ristinkantaja, joka teissä hyvän työn alkanut on,
auttais teitä", toisti hän verkkaan. Mutta jo hänen äänensä sointu,
silmäin ilme ja ojentuvan käden siunaava liike vaikutti, että
naisten puolelta alkoi kuulua itkua ja voivotuksia...
"Tehkää parannus", kuului Kero-Pietin ääni. "Tehkää parannus, koska
armon aurinko vielä paistaa ja suuri ristinkantaja apua lupaa!...
Lyhyt on armon aika. Kuolema kolkuttaa ja monen rintoja, monessa on
hyvä työ aloitettu."
Hannan vieressä istuva metsäkylän emäntä alkoi uikuttaa ja huutaa,
hyppäsi seisomaan, roivi käsiään yhteen ja kirkui, niin että korvia
viilsi:
"Kiitetty olkoon Jeesus Kristus!"
Hän pyrki pois paikaltaan, loikkasi kuin taikavoimalla yli penkkien
ja riensi saarnamiehen kaulaan...
Kero-Pieti lohdutteli, todisti syntejä anteeksi ja puhui jotakin,
mitä Hanna ei kuullut.
Muutkin naiset alkoivat kirkua, ja kaikki pyrkivät pois paikoiltaan.
Valtava liikutus käy miestenkin puolella. Paloniemen Heikki innostui
myös ja alkoi saarnata...
Paksu Olli oli joutunut pois pöydän takaa, ja hänenkin kaulassaan
riippui neljä tai viisi emäntää...
Hanna työnnettiin syrjemmäksi. Joku tarttui hänen kaulaansa ja
huusi:
"Herra Jeesus, ole kiitetty!"
Iisakkikin oli noussut seisaalle, ja kun Hanna katsoi isäänsä
silmiin, näki hän, että ryppy silmäin välissä oli yhä syventynyt.
"Te paatuneet uskottomat", kuului Kero-Pietin ääni, "tehkää
parannus, koska aika vielä on..."
Nuoria naisia ja miehiä tunkeutui lähelle saarnamiestä. Joku itki
katkerasti, pyytäen anteeksi pahoja tekojaan...
Hanna näki isänsä kaulassa riippuvan jonkun naisen, ja kun nainen
käänsi kasvonsa Hannaan päin, tunsi Hanna, että se oli Paloniemen
vanha emäntä. Iisakin kasvojen ilmeessä Hanna ei huomannut
tapahtuneen muutosta...
Äkkiä,--Hanna ei ymmärtänyt millä liikkeellä,--saarnamies sai äänet
ja uikutukset vaikenemaan ja alkoi saarnata vähäuskoisille ja
uskostaan langenneille. Hänen äänensä kuului porstuaan ja pihalle
asti, ja hänen sanansa tunkeutuivat luihin ja ytimiin.
Totuutta, suoraa totuutta puhui saarnamies,--sen myönsi Hannakin,
mutta hän ei jaksanut nousta niin väkevään tunnelmaan kuin muut.
Hän kuunteli miettiväisenä saarnamiehen puhetta, joka vähitellen
taas lakkasi kuulumasta yleisten liikutusten enetessä.
Paloniemen Heikki selitti joillekuille nuorille, vastaheränneille
autuuden oppia. Hanna tunsi ne samoiksi, jotka joka talvi suurempina
seurailtoina tekivät parannuksen ja kesän tullen lankesivat entiseen
uskottomuuteensa. Hänen katseensa haki isää, mutta tätä ei enää
näkynyt. Iisakki oli liikutusten aikana poistunut.
Hannakin alkoi pyrkiä ovea kohden.
Koko pirtti oli täynnä hikistä ilmaa. Ihmiset olivat liikkeellä.
Toiset itkivät, toiset rukoilivat syntejään anteeksi.
Hanna pääsi vähitellen ovensuuhun, veti huivin päähänsä ja saattoi
hengittää helpommin. Mutta porstuassakin oli väkeä, ja raskas ilma
oli sielläkin, ja välikatosta tippui vettä. Hanna riensi ulos.
Pilvien takaa valaisi kuu himmeällä valolla pihamaata. Koski kuului
pauhaavan.
Hannan sydämessä hytkähti kummasti. Hänen eteensä ilmestyi
Paloniemen Heikki, joka totisin kasvoin ja merkillisin katsein
saarnasi parannusta nuorille.
Saattaisiko niin puhua muille, ellei itse uskoisi ja ellei itse
olisi valmis kuolemaan? kysyi Hanna itseltään. Puhdas omatunto
Heikillä kai sittenkin oli. Isä ja hän epäilivät syyttä Heikkiä
Niilo Iisakin hukkumisesta...
Hannan tuli melkein paha olla, ja hänestä tuntui kuin jokin ääni
sydämessä soimaisi häntä...
Oli tullut olluksi niin tyly Juhanillekin, joka saattoi olla totinen
kristitty! Syyttä hän ja isä paloniemeläisiä epäilivät!
Talvinen ilma raitisti Hannan kuumia ohimoita. Hän alkoi virkistyä,
ja polttava sydämentuska vaimeni.
Kun hän lähti takaisin sisälle, seisoi Paloniemen Juhani melkein
hänen vieressään.
"Hanna", sanoi Juhani omituisen pehmeällä äänellä.
Hanna pysähtyi ja vastoin entistä tapaa antoi kätensä olla Juhanin
kourassa pitkän aikaa.
"Onko sinulla mitään erityisempää minua vastaan, kun usein olet niin
tyly ... nyt tänä iltana varsinkin?" puhui Juhani, ja ihmeellisen
pehmeältä kajahti hänen äänensä. Koko olennossa oli jotakin
alakuloista, mitä Hanna ei ollut hänessä ennen huomannut.
Hanna katseli hänen kasvoihinsa, jotka kuun kalpeassa valossa olivat
valjut ja totiset.
"Isä ei jaksa uskoa sitä Niilo Iisakin hukkumista", alkoi Hanna
puhua. "Se on niin kummallista... Isä epäilee, ettei sinun isäsi
tahtonut laskea paremmin sitä lauttaa, jossa velivainaja oli..."
Juhani ymmärsi, mitä Hanna tarkoitti, ja hänen kasvonsa kävivät yhä
kalpeammiksi.
Pihalle asti kuului pirtistä ruikutusta ja huutoja, ja kuistin
ovesta tuli höyryä sakeana.
Hanna tunsi Juhanin käden omassaan vapisevan ja kuuli hänen sanovan:
"En minä siitä asiasta mitään tiedä... Hukkuivathan muutkin
jälkipään miehet..."
Hanna katsoi Juhanin tummiin silmiin, joihin hänen mielestään
ilmestyi kummallinen kiilto.
* * * * *
NUOTTANIEMEN talo oli korkean niemen nenässä jossa joki teki
kaarevan polven kuin hevosenkengän. Talon ikkunoista näkyi suoraan
pohjoisesta tuleva väylä, joka lankasuorana laski jyrkkien
rantojensa välissä virtaavaa uomaansa pitkin taloon päin. Se oli
kuin läikkyvä tie, joka lähti kaukaa ikäänkuin tunturin huipulta ja
suuntaansa muuttamatta vei Nuottanientä kohti. Mutta taloa
lähestyessään se näytti remahtavan suureen nauruun, leveten
vähävirtaiseksi, korkearantaiseksi suvannoksi. Siinä se levähti
vauhdistaan ja kokosi uusia voimia.
Nuottaniemen suvanto oli mainio lauttasatama.
Mutta vähän alempana taloa, toisella puolen niemen nenää, suvanto
äkkiä kapeni, muuttuen väkeväksi virraksi, joka kiihtyen ja
vauhtiaan enentäen riensi vaahtoisin harjoin mutkistaan kuuluisaan
Korpikoskeen.
Paloniemi oli alempana Nuottanientä joen länsipuolella, missä väkevä
virta kulki pitkin jyrkkää ja kivikkoista rantaa. Senvuoksi eivät
ylempää tulevat lautat koskaan uskaltaneet Ruotsin puoliselle
rannalle, missä kosken virta jo alkoi niellä, vaan laskivat maihin
Nuottaniemen suvannon kohdalla, ja täällä ne varustettiin kosken
kuohuja varten.
Kylän talot olivat loitompana näistä molemmista Korpikosken
taloista, jotka kumpikin olivat manttaaliltaan pitäjän suurimpia.
Nuottaniemen maita oli koko idänpuolinen metsärikas Korpikosken
ranta, samoin kuin Ruotsin puolinen ranta oli Paloniemen aluetta.
Mutta Paloniemen maat olivat kuitenkin pienemmät ja laadultaan
karummat, ja talon metsät olivat entiset isännät joko myyneet tai
muuten raiskanneet.
Nuottaniemi oli metsärikas.
Heti Korpikosken rannalta ja talon vainion takaa alkoivat äärettömät
mäntymetsät, jotka ulottuivat penikulman leveydeltä synkkiin
sydänmaihin päin Maanlaatu oli talon ympäristöllä hyvää, lihavaa
savimultaa ja koko niemi seudun parasta peltomaata.
Molempien talojen isännät olivat monta miespolvea olleet
koskenlaskijoita, verrattomia perämiehiä. Ne olivat uskaltaneet
lähteä juonikkaalle Korpikoskelle silloinkin, kun koski oli
pahimmillaan. Eikä muistanut tämä polvi, että entisten isäntäin
lauttoja ohjatessa olisi sattunut onnettomuuksia. Raskaat
tukkilautat viilsivät hyrskyissä, vilahtivat vaarallisten kallioiden
ohi ja notkistivat kankeita kylkiään perämiesten tahdon mukaan
äkkimutkissakin.
Paloniemen isännät olivat aina olleet rajumpia ja rohkeampia kuin
Nuottaniemen miehet. Ulkomuodoltaankin olivat nämä naapurit kovin
erinäköisiä. Paloniemen miehet olivat pitkiä ja mustaverisiä, joiden
kantaisän sanottiin muuttaneen tänne Kolarin kylmistä korvista. He
olivat olleet rajuja miehiä, sydämettömiä ja raakoja. Tämän nykyisen
isännän isoisä oli ollut maankuulu juoppo ja tappelija, joka oli
Lapinretkelleen iäksi jäänyt.
Nuottaniemeläiset taas olivat hiljaisia, lyhytkasvuisia,
vaaleaverisiä miehiä, jotka rakastivat kotiaan ja olivat innokkaita
maanviljelijöitä. Heidän kantaisänsä kerrottiin olleen
kotalappalaisen, jolla oli Nuottaniemen juurella ollut kota ja joka
kalasteli sekä koskessa että suvannolla. Hän oli sitten nainut
suomalaisen tytön, ja heistä polveutuivat nuottaniemeläiset.
Rohkeita perämiehiä olivat nämä nykyisetkin isännät, Heikki ja
Iisakki.
Mutta Nuottaniemen Iisakkiin luotettiin kuitenkin paremmin, vaikkei
Heikinkään perämiehenä ollessa ollut sattunut vahingoita.
Vaikka naapurit olivatkin niin erilaisia luonteeltaan, oli heidän
kesken aina vallinnut sovinto ja naapurirakkaus. Ei ollut tullut
tinkoja kalastuspaikoista, jotka molemmilla olivat yhtä hyvät.
Nuottaniemeläiset olivat ymmärtäneet vaieta silloin, kun
paloniemeläisten villi veri alkoi kiehua.
Sovinnossa olivat nämä nykyisetkin isännät eläneet ja näennäisesti
vieläkin elivät, vaikka silloin tällöin lauttojen laskuaikana olikin
sattunut pieniä kinoja.
Mutta sen tiesi jo monta kylää, että Paloniemessä kadehdittiin
Nuottaniemen rikkauksia. Satumaisia summia oli Iisakille jo tarjottu
metsistä, mutta Iisakki ei ollut myynyt. Mitäpä hänen tarvitsikaan
myydä, jolla oli yllin kyllin maallista hyvyyttä muutenkin!
Eikä ollut kuin kaksi lasta perimässä!
Näinä parina viime vuonna olivat naapurien suhteet kuitenkin
kylmenneet.
Ja Nuottaniemen Iisakin syyksi se pantiin. Iisakki ei ollut pariin
vuoteen käynyt Paloniemessä, ei siitä päivästä saakka, jolloin Niilo
Iisakki hukkui.
Ja siitä päivästä alkaen oli isäntä alkanut tuntuvasti vanheta.
Niilo Iisakki oli ollut reipas nuorukainen, tarkkasilmäinen ja
rohkeamielinen. Hänestä toivottiin yhtä taitavaa perämiestä kuin oli
ollut hänen isoisänsä, Nuottaniemen Mooses, joka osasi laskea kaikki
Tornionjoen kosket. Mutta toisin oli kova kohtalo määrännyt. Kesän
kirkkaimmillaan ollessa oli Niilo Iisakkikin lähtenyt lauttaa
soutamaan kosken alle. Miehistä oli puute, sillä lauttoja oli paljon
odottamassa. Niilo Iisakki sattui sille lautalle, jossa Paloniemen
Heikki oli perämiehenä...
Hetkeä ennen oli rannasta lähtenyt lautta, jossa Nuottaniemen
Iisakki oli perämiehenä. Koski oli pahalla päällä, ja
Varsankalliossa, joka oli Korpikosken vaarallisin paikka, hipaisi
Iisakinkin ohjaama lautta kallion kylkeä...
Toiset viilettivät perästä...
Oli valoisa juhannusyö. Jälkipään miehet, joihin Niilo Iisakkikin
kuului, olivat etelänpuolen väkeä, mutta etupäässä siinä oli
paikkakuntalaisia. Silloin, kun lähestyttiin Varsankalliota, kääntyi
lautta äkkiä kalliota kohden, ja jälkipää jysähti siihen niin, että
pohja hajosi yksin puin...
Kaikki jälkipään miehet joutuivat koskeen, ja raskas lautta painoi
heidät kuohuihin. Etupään miehet pääsivät onnellisesti kosken
alle...
Kukaan ei pannut sitä onnettomuutta perämiehen syyksi. Parastansa
oli Paloniemen Heikki koettanut, mutta raskas lautta ei totellut,
sillä väkevä virta painoi Varsankalliota kohti. Ja ensi kertaa nyt
semmoinen onnettomuus Heikillekin sattui.
Sen ymmärsi Nuottaniemen Iisakkikin, mutta sittenkin jäi hänen
mielensä pohjalle kummallinen epäluulo, jota hän ei saanut
kitketyksi pois, mutta joka ajan kuluessa yhä vahvistui. Oliko
Heikki tehnyt sillä kerralla kaikki, mitä olisi voinut tehdä?
Etupään miehet vakuuttivat, ettei se ollut Heikin syytä. Kaikki
miehet olivat soutaneet niin, että silmät tulta iskivät. Mutta
taitavana perämiehenä Iisakki ymmärsi, ettei tarvinnutkaan enempää
kuin jonkun sekunnin viivytys soutukäskyn antamisessa ... silloin
oli varmaa, ettei lautta ehtisi ohi Varsakallion.
Hän ei ollut koskaan ilmaissut epäluulojaan, mutta siitä asti hän ei
enää käynyt Paloniemessä, vaikka Heikki puolestaan lauttojen laskun
aikana oleskeli Nuottaniemessä viikonkin päivät yhtä mittaa.
Samana kesänä syyspuolella alkoi Paloniemen Juhani lähennellä
Hannaa, ja siitä saivat Iisakin epäilykset uutta vauhtia.
Ilokseen hän kuitenkin huomasi, ettei Hanna näyttänyt paljonkaan
välittävän Juhanista.
Nyt viime syksynä oli Juhani kosinut, mutta Hanna oli pyytänyt vielä
miettimisen aikaa. Hän tahtoi vielä olla nuorena ja huolettomana.
Poikansa kosinnasta ei Paloniemen Heikki ollut tietävinäänkään,
mutta Iisakki arvasi, että Heikki sittenkin ohjaili ja neuvoi
poikaansa. Paloniemen asioiden tiedettiin olevan huonolla tolalla.
Jos saamamiehet ryhtyisivät omaansa ottamaan, menisi talo ja
irtaimisto velkamiehille. Mutta Paloniemen Heikki oli kristitty
mies, joka kulki saarnamatkoilla ja uhrasi paljon kristittyjen
hyväksi. Siksi velkojat, jotka olivat kristittyjä, eivät ruvenneet
ulosotolla hätyyttelemään.
Nuottaniemen Iisakki oli kyllä kristittyjen kirjoissa, ja heränneenä
miehenä häntäkin pidettiin, mutta moitittiin liian itaraksi ja
maallisen tavaran himoojaksi. Hän ei koskaan riemuinnut silloinkaan,
kun valitut saarnamiehet pitivät seuroja, ei tunnustanut syntejään
eikä niitä anteeksi pyytänyt. Senvuoksi häntä pidettiin huonompana
kristittynä kuin hänen naapuriansa, Paloniemen Heikkiä.
Nyt hän oli kuitenkin, kun tiesi Kero-Pietin taloonsa tulevan,
päättänyt runsain käsin kestitä sekä saarnamiestä että muitakin
kristityitä. Häntä ei saataisi moittia itaraksi, sillä sitä hän ei
ollut koskaan ollut eikä liioin maallista tavaraa himoinnut. Senkö
vuoksi häntä itaraksi uskottiin, että hän hoiti taloansa parhaan
ymmärryksen mukaan eikä suostunut puulaakeille metsiään myymään?
Iisakki hymähti koko jutulle ja palveli Jumalaansa sydämensä äänen
mukaan.
Seurat olivat loppuneet. Yö oli puolessa, ja seuramiehet tekivät
lähtöä kukin kotiinsa. Kaikille oli ilmoitettu, että vielä
seuraavanakin iltana kokoonnuttaisiin Nuottaniemessä.
Saarnamies joukkoineen jäi taloon yöksi.
Suuri ja ihmeellinen oli tämä ilta ollut. Paljon nuoria oli
herännyt, ja vähäuskoiset ja langenneet olivat uudistaneet uskonsa.
Kero-Pieti saattoi olla kaikin puolin tyytyväinen. Hänen tulinen,
nuhteleva ja sydämeenkäypä saarnansa ei ollut sattunut kuuroille
korville.
Kun muut jo olivat käyneet nukkumaan, juttelivat saarnamies ja
Iisakki kahden kesken pienessä pihanpuolisessa salinkamarissa.
"Minun tapani on aina puhua suoraan ja peittelemättä", jatkoi
saarnamies sikaaria poltellen. "Ihmisen viat ja sydämen pahuus eivät
lähde pois, ellei korva saa kuulla suoraa totuutta, sitä totuutta,
joka on Jumalasta. Sen vuoksi nyt sinultakin kysyn, veljeni Iisakki:
Miksi kannat kainia veljeäsi Paloniemen Heikkiä kohtaan, jonka uskon
vilpittömäksi kristityksi?"
Kero-Pieti teki kysymyksensä äkkiä ja esipuheitta, niin että Iisakki
hätkähti. Hän ei ollut odottanut niin suoraa puhetta. Mitä hän
vastaisi? Sanoisiko suoraan saarnamiehelle, mitä oli ruvennut ensin
epäilemään ja sitten uskomaan? Mutta eihän hänellä, kun oikein asiaa
ajatteli, ollut minkäänlaista tukea otaksumisilleen!
Hän pysyi vaiti ja saarnamies jatkoi:
"Veljesi Heikki puhui minulle, että olet muuttunut kummallisen
kylmäksi häntä kohtaan. Kaiketi luulet itselläsi olevan siihen
syytä. Mutta oletkos tunnustellut oman sydämesi kovuutta? Oletkos
antanut anteeksi niin monta kertaa kuin taivaallinen isä neuvoo?
Katso omaan poveesi ja tutkistele! Oletko lähtövalmis, kun
arkkienkeli pasuunaansa puhaltaa suurena lähtöpäivänä?"
Iisakki tuijotti lattiaan eikä vastannut mitään.
"Herra on sinua kovasti koetellut, mutta kaikki me tarvitsemme
tulivasaraa tässä elämässä... Pian me unhotamme taivaallisen isämme,
jolta kaikki hyvyys vuotaa, ellei Hän pane päällemme väkeviä
murheita, jotka meitä saattavat Häntä rukouksilla lähenemään."
Mutta Iisakki ei vieläkään virkkanut mitään. Kerran jo nousi sana
suuhun, ja hän aikoi kertoa saarnamiehelle kaikki. Jos Heikki voisi
vanhurskaan Jumalan kasvojen edessä vakuuttaa, ettei hänessä ollut
pienintäkään syytä Niilo Iisakin kuolemaan, anoisi hän anteeksi
kaiken epäilyksensä ja sydämensä pahat ajatukset--ja alkaisi taas
sydämestään saakka rakastaa naapuriaan. Mutta kun sana oli noussut
suuhun, nielaisi Iisakki sen takaisin ja virkkoi melkein kuin
pakosta:
"Enpä minä tällä kertaa haluaisi meidän suhteestamme haastella."
"Tee kuin tahdot", arveli saarnamies. "Mutta raskasta on sinunkin
kantaa pahaa sydäntä veljeäsi vastaan..."
"Niin onkin. Enkä mitään niin toivoisi kuin sitä, että
naapurisuhteemme tulisivat entiselleen", sanoi Iisakki.
"No ehkäpä Jumalan avulla tulevat. Katso: Paloniemen Heikillä on
nuori uljas poika, totinen kristitty ja hiljaluontoinen Juhani, joka
neitsykäistä, tytärtäsi Hannaa, rakastaa... Ehkä se on viittaus
Herralta, että sovintoon ja rakkauteen kävisitte!"
"Saattaa olla viittaus", myönsi Iisakki. "Muuten minä en tiedä
siitä. Se olkoon heidän oma asiansa."
Saarnamies herkesi hetkeksi. Hän oli kyllin tarkka ihmistuntija
huomatakseen, ettei Iisakki pitänyt siitä puheesta.
"Juhani on nuhteeton nuorimies", sanoi Kero-Pieti. "Ja työtätekevä
ja työtärakastava."
"Mitä varten häntä minulle kehut?" kysyi nyt Iisakkikin vuorostaan
äkkiä. "Paloniemeläisetkö ovat käskeneet häntä täällä kehumaan?"
Nyt oli Kero-Pietin vuoro hämmästyä. Eikä hän heti pystynytkään
Iisakille vastaamaan.
"Paha on sydämesi", sanoi hän vain ja arveli sitten haukotellen:
"Taitaa olla jo aamuyö."
"Aamupuoli jo on", vastasi Iisakki, nousi, toivotti Herran rauhaa ja
poistui pirttiin omaan vuoteeseensa.
Hanna makasi valveilla ja tiesi isän olevan kahdenkesken
saarnamiehen kanssa. Mitä he siellä puhuivat? Puhuivatko
taivaallisia vai velivainajan hukkumisesta?
Mitähän jos isä selitti koko asian Kero-Pietille!
Ja Kero-Pieti todisti kaikki isän ja hänen epäilyksensä turhiksi,
vakuutti, että Paloniemen Heikki oli viaton, ja he olivat pahaa
sydäntä kantaneet syyttömästi paloniemeläisiä vastaan!
Ja huomenna isä menisi Paloniemeen, ja sitten tulisi suuri sovinnon
päivä...! Juhani ehkä tulisi tänne...
Hanna muisti Juhanin kalpeat kasvot ja tummat silmät, jotka
kiilsivät niin kummasti tuon pitkän miehen päästä...
Hän tunsi kuin sääliä Juhania kohtaan. Mutta rakkautta hän ei
jaksanut kuvitellakaan. Sillä sydämen pohjalla pyrkivät esille
nuoren, reippaan ja vaaleaverisen miehen lempeät silmät ja naurava
suu ... leveät hartiat ja tanakat kädet... Se kuva oli siellä ollut
jo kauan, ja hyvin usein se sieltä tuli näkyviin ... silloin
varsinkin, kun tuntui jotakin olevan ikävä...
Nyt hän ilmestyi ilmielävänä, niinkuin syyskierän aikana oli, kun
ylös Lappiin, tukkimetsään lähti. Tästä kodin kautta he menivät,
monta nuorta miestä yhdessä roikassa, hiihtäen, laukut selässä.
Kuistissa hän sai kahden kesken puhutella.
"No muista sitten minua!" sanoi hän ja puristi sormia.
"Muistan minä ... aina muistan."
"Ensi lauttojen matkassa palaan ... silloin on kevät."
"Varron ensimmäisiä lauttoja..."
Puristi kättä lämpimästi... Tuntui siltä kuin riemu halkaisisi
sydämen...
Sitten he lähtivät. Hän ja isä katselivat pirtin ikkunasta, kuinka
he laskivat korkeaa törmää alas jäälle ja lähtivät taivaltamaan
pitkin vähälumista joenuomaa ylöspäin. Reippaasti he hiihtivät,
vaikka vinkeä pohjoinen puski vastaan.
"On se hiihtomies, tuo Koskenalustan Antti", sanoi isä.
Hänelle teki hyvää isän sana. Edelle muista oli Antti lykännyt. Hän
näki pitkän hiihtäjärivin yhä pienenevän, kunnes ei enää näkynyt
muuta kuin musta viiru halkaisemassa ylöspäin kapenevaa joen uomaa.
Lopulta katosi viirukin, nousi kuin tuntureille siellä, missä
joenuomakin katosi näköpiiristä...
Haima makasi valveilla ja mietti. Kuinka kauan isä viipyisi
saarnamiehen luona?
Sinne oli Antti mennyt tukkimetsään, eikä Hanna ollut hänestä mitään
kuullut. Ja kevääseen ja jäänlähtöön oli vielä pitkän pitkiä talven
kuukausia...
Silloin kuuli Hannan odottava korva, että porstuassa kulki joku, ja
hän arvasi, että isä palasi saarnamiehen luota. Hänen teki mieli
mennä isältä kysymään, mutta kun hän kuuli isän rykäisevän samaan
tapaan kuin iltaisin levolle mennessä, otaksui hän, ettei isälle
ollut mitään oudompaa tapahtunut.
Ja Hannakin vaipui levottomaan uneen.
Aamulla, ennenkuin puolipimeä talvinen päivä alkoi tuntua, rupesi
väkeä jo karttumaan taloon.
Kaikki tahtoivat puhutella kauan kaivattua ja odotettua saarnamiestä
ja saada häneltä lohdun sanoja. Ja kaikille oli hänellä ystävällinen
sana varastossa, suurimmallekin syntiselle hän neuvoi tien armoon ja
Kristuksen luo.
Hän ei pitänyt aamupäivällä mitään erityistä saarnaa, vaan puheli
vähän kunkin kanssa, todistaen vähäuskoisuutta ja syntejä anteeksi.
Isännällä ja Hannalla oli paljon hommaa, sillä talon piha oli kuin
markkinapaikka ja joka huone täynnä väkeä.
Hanna päätti isänsä kasvojen ilmeestä, ettei saarnamiehen ja isän
kesken ollut sattunut mitään erinomaista. Isän otsaryppy oli hyvin
syvä, ja siitä Hanna tiesi, että isää vaivasi väen paljous ja
kuhina. Väsyneeltäkin hän näytti. Tuskin oli nukkunut koko yönä.
Aamiaista syödessä saarnamies puhui siitä, kuinka vaikea on
maallista tavaraa rakastavan ihmisen tulla Jumalan valtakuntaan. Ja
kuitenkin neuvoo Jeesus jättämään kaikki ja seuraamaan häntä. Hän
kertoi monta esimerkkiä. Puhuessaan hän silmäili Iisakkiin, ja
Iisakki ymmärsi, että saarnamies rikkaalla miehellä tarkoitti häntä.
"Jättää kaikki ja seurata Jeesusta", jatkoi saarnamies. "Se on
raskasta syntiselle ihmiselle, ja kuitenkin se on tehtävä, jos
Jeesusta seurata tahtoo. Hyvä on maallinenkin tavara, mutta siihen
ei saa sydäntään kiinnittää..."
Ja kääntyen Iisakin puoleen hän jatkoi:
"Kuinka on sinun sydämesi irti maallisesta tavarasta, jota Jumala on
sinulle yllin kyllin suonut?"
"En ole sitä vääryydellä enkä minkään varjon alla kerännyt", vastasi
Iisakki vakavin kasvoin. "Mutta en ole tahtonut myöskään sitä
tuhlata enkä joutavaan kuluttaa, kun elämässäni olen vähemmälläkin
toimeen tullut. Olen koettanut hoitaa maatani ja metsiäni ja uskon
varmaan, että taivaallinen isä on töitäni siunannut..."
Saarnamies ei ehtinyt vastata, sillä samassa ajoi pihaan niitä
kristityitä, jotka olivat olleet Paloniemessä yötä.
Siinä roikassa oli Paloniemen Heikki emäntineen ja myös hänen
poikansa Juhani.
Hanna näki Paloniemen Heikin katseesta, että se tähysteli kuin olisi
jotakin erinomaisempaa odottanut.
Iisakki näytti tervehtivän Heikkiä melkein kylmästi, ja Hanna
huomasi, etteivät he katsoneet toisiaan silmiin.
Juhani tervehti Hannaa lämpimämmin kuin ennen, mutta Hanna tunsi,
että jotakin kylmää liikkui hänen sydämessään.
Aamiainen oli syöty, ja saarnamies istui keinutuoliin ja alkoi puhua
Jumalan sanaa.
Iisakki ja Hanna poistuivat taloustoimiinsa.
Päivä kului, ja väkeä karttui yhä lisää, niin että ennenkuin
varsinainen selitys alkoi, oli Nuottaniemen kookas pirtti kuin
sullottu väkeä täyteen.
* * * * *
TOISTA viikkoa viipyi Kero-Pieti Nuottaniemen ja Paloniemen
taloissa, vuoro-illoin kummassakin seuroja pitäen.
Ihmeitä oli tapahtunut. Lukuunottamatta monia nuoria, jotka tulivat
herätykseen, oli monta vanhaa paatunutta, uppouskotonta pehminnyt ja
tehnyt totisen parannuksen. Kero-Pieti oli parhaansa koettanut
saadakseen Nuottaniemen Iisakin ja Paloniemen Heikin suhteet
entiselleen. Alussa hän uskoi kaiken syyn olevan Iisakissa, mutta
kuta useammin hän kumpaakin naapuria puhutteli, sitä enemmän hän
alkoi epäillä, ettei Heikkikään voinut olla aivan viaton. Mutta
Iisakki vaikeni siitä, mistä oli pahan sydämen Heikkiä kohtaan
ottanut, ja Heikki puolestaan vakuutti, ettei hän tiennyt tehneensä
mitään pahaa naapurilleen. Niin jäi saarnamiehelle epäselväksi,
kummassako miehessä vika oli. Mutta syvällä omassa sydämessään hän
tunsi, ettei kumpikaan ollut vielä kylliksi nöyrtynyt.
Hyvästellessään hän sanoi Paloniemen Heikille:
"Jos tunnet loukanneesi naapuriasi ja veljeäsi Iisakkia ... käy
kohti, puhu puhtaaksi tuntosi, tunnusta vikasi ja rukoile anteeksi!"
Ja Iisakkia hyvästellessään hän puhui:
"Minä kiittäisin Jumalaani vielä enemmän tästäkin armon ajasta,
jonka olen viettänyt näiden naapurusten vieraanvaraisessa kodeissa,
jos saisin viedä tiedon kanssani, että olisin rakkauden siteet
lujittanut heidän kesken. Mutta nyt lähden luotanne mustin mielin.
Rukoilen armon ja valkeuden Herraa, että hän avaisi teidän sydämenne
näkemään ja tuntemaan, että ainoastaan rakastaen toisiamme me toinen
toistamme turvaamme matkatessamme täältä murheen laaksosta
ijankaikkisuuden ihanalle rannalle."
"Niin on tosi", sanoi Iisakki liikutettuna.
"Puhu tuntosi puhtaaksi!" kehoitti Kero-Pieti ja laski kätensä
Iisakin olkapäälle.
Iisakille nousi sana suuhun, mutta hän nielaisi sen takaisin.
"Ellei Heikki ensin puhu, on minun mahdotonta mitään sanoa", virkkoi
hän.
Kero-Pieti katsoi Iisakkiin pitkään, ja nyt hän oli ymmärtävinään,
että Iisakki oli syvällä sydämessään loukkaantunut naapuriinsa.
Ja niin hän lähti Nuottaniemestä, eikä hänelle ollut valjennut se
asia, josta Iisakki piti Heikkiä kohtaan pahaa sydäntä.
Peninkulmien päähän toiseen pitäjään hän matkusti valiojoukkoineen.
Sinne oli häntä jo viikkomääriä varrottu.
Nuottaniemessä alkoi arkielämä kulua entistä latuaan, kun kaikki
paikat ja kompeet oli saatu kuntoon seurojen loputtua.
Iisakki-isäntä pysyi yhtä totisena, niinkuin oli näinä vuosina
ollut. Hanna huomasi, ettei saarnamiehen käynti ollut isässä mitään
muutosta vaikuttanut. Hän ei enää koskaan ollut niin iloinen kuin
silloin, kun Niilo Iisakki eli. Silloin hän laski leikkiä, ja joskus
iltaisin he koettelivat voimiaan.
Mutta erinomaisen hellä hän oli Hannalle ja puhui lempeällä äänellä.
Hanna arvasi isän murehtivan Niilo Iisakkia, mutta hän ei koskaan
puhunut siitä Hannalle.
Sydäntalvella sattui sentään päiviä, että hän innostui työhön ja
läksi aamuvarhaisella metsään. Mutta sieltä palatessaan hän valitti
väsymystä ja päänkipua.
Hanna hoiti taloutta jäntevästi, huolehti isännänkin asioista, ja
talossa kävi työ ja toimi mainiosti.