He asuivat vastapäätä opettajattaren asuntoa, esikaupunkitien varrella.
Tupa oli matala ja näytti luhistuvalta. Yhtä harmaa se oli ulkoa kuin
sisältä. Kun neiti Nurmi pistäytyi sinne Ahosta kysymään, teki hänen
mieli samalla kysyä Ahoskalta, oliko lattia jo niin pinttynyt likaan,
ettei sitä valkoisemmaksi saanut. Mutta hän vaikeni, sillä hän oli
vieras, vasta äsken muuttanut paikkakunnalle. Sen sijaan vaimo puheli
ja neiti vastasi.
-- Ahonen ei ole kotona, mutta jos odotatte, niin hän tulee pian. Hän
meni jauhoja jonottamaan.
-- Ehkä jonossa kestää kauvan seisoa.
-- Kestäähän, kyllä. Mutta hän meni jo tunti sitte. Täytyy mennä,
vaikka saa vaan semmoisia tikkuisia kaurajauhoja. Elukkain ruokaa.
-- Minä olen kuullut, että saadaan puoleksi ruisjauhoja.
-- Niin, puoleksi, olemme mekin sen verran saaneet. Mitä siitä riittää?
Yksi kaakku jokaiselle. Tuota lasta minun on enimmän surku.
Hän osotti hintelää, rääsyistä poikaa, joka eloisin silmin katseli
vierasta hämärässä nurkassaan. Vaimon äänessä oli paljo katkeruutta.
-- Tule tänne, Valtteri, anna kättä.
Käsi oli laiha ja likainen. Neiti kysyi, oliko lapsi Ahosten oma.
-- Omako? Tyttären lapsi hän on, mehän olemme vanhoja ihmisiä. Istukaa
nyt, tässä olisi tuoli. -- Hän pyyhkäisi sitä esiliinallaan. -- Ahonen
käy jo viittäkymmentäyhtä, ja minä olen vanhempi. Meillä on ollut
kahdeksan lasta. Kaksi elää, poika ja tytär.
Vaimon ääni heltyi.
-- Jumala ne korjasi, kaikki kuusi pientä. Eipä niistä silloin surua
ollut, kun ne ympärillä sirkuttelivat niinkuin linnunpoikaset. Eikä
silloinkaan, kun ne hautaan vietiin. Parempi niitten on olla, pääsivät
kärsimästä. Nyt vasta suurista on surua.
-- Eivätkö kulje hyvillä teillä? -- rohkeni neiti Nurmi kysyä.
-- Tytär toimitti pojan häpeäksi maailmaan. -- Ääni muuttui katkeraksi
jälleen. -- Meni sitte Helsingissä toisen miehen kanssa naimisiin,
eivätkä he tästä Valtterista välitä mitään. Minä olen monta kertaa
sanonut, että lähetetään poika äitinsä tykö, kun ei meillä ole ruokaa,
mutta se karaa kiinni kaulaan ja itkee, että hän tahtoo olla papan ja
mamman kanssa. Valtteri sanoo meitä papaksi ja mammaksi.
-- Onhan Valtterillakin leipäkortti, ja Ahonen kuuluu olevan hyvä
työmies, -- koetti neiti Nurmi lohdutella. Hänestä keskustelu oli
tuskallinen pojan kuullen. -- Tarvitsettehan te lapsen ratoksenne, te
kaksi vanhaa.
-- Sen on aina nälkä, -- valitti vaimo. -- Opettaja koulussa toruu,
ettei Valtteri osaa lukea, mutta ei se torumisesta parane. Poika sanoo
kotona, että tuntuu niin mukavalta vatsassa.
Neiti Nurmi rakasti lapsia. Hän oli yhteiskoulussa
sijaisopettajattarena, ja hän tiesi, että sielläkin tänä nälkätalvena
kävi puutteellisesti ravittuja oppilaita. Ehkä hänkin joskus oli
nuhdellut nälkäistä raukkaa. Itse hän oli talollisen tytär ja sai
omavaraisviljansa kotoa.
Hän kumartui hellästi Valtterin puoleen, taputti häntä ja lupasi
lahjaksi leivän, sitte kun pappa tulee uudinkoukkuja kiinnittämään.
Kai Ahosella oli iltapäivällä aikaa? Sitähän neiti Nurmi oli tullut
tiedustamaan, mutta täytyi nyt lähteä taas, koska Ahosta ei kuulunut
kotiin. Hän pyysi vaimoa toimittamaan asian.
Mutta vielä ovessa hän kääntyi takaisin.
-- Eikö poikanne auta teitä?
Vaimo pillahti itkuun, odottamatta.
-- Sillä on Kotkassa muija ja neljä lasta. Niitäkin meidän pitäisi
holhota. Hän on auttokuskina Pietarissa, jonkun korkean herran
palveluksessa. Ei ole kuultu, elääkö vai onko kuollut, ei pitkään
aikaan.
-- Kylläpä teillä sitte onkin huolta, -- sai opettajatar sanotuksi.
-- Rukoilkaa, että Jumala auttaa, -- hän lisäsi vähän epäröiden. Tänä
aikana ei koskaan tietänyt, millä mielellä Jumalan nimi otettiin
vastaan köyhälistön majoissa. Mutta olihan vaimokin puhunut lapsistaan,
jotka "Jumala korjasi".
Iltapäivällä Ahonen tuli, Valtteri kantapäillään. Hän oli pieni, tumma,
ketterä mies, joka ei vielä ollenkaan tehnyt ukon vaikutusta ensi
näkemältä. Vaimo sitävastoin kumaraisine hartioineen ja valittavine
äänensävyineen oli mummo hänen rinnallaan. Vanhempihan hän oli
sanonutkin olevansa.
Opettajatar keitätti kahvia. Ahonen joi kiitollisena, hyvillänsä, ja
poika säteili, hörppiessään teevadilta. Mies oli hyvänsävyinen ja yhtä
puhelias kuin hänen vaimonsa. Tuttavuus oli pian solmittu.
-- Kuinka neiti minua tiesi hakea?
-- Naapurin rouva kehui, että te osaatte tehdä vaikka mitä: saaveja,
pyttyjä, lukkoja, kaikenlaista.
Mies myhäili. Osasihan hän, oli se totta. Mutta ei ollut vakinaista
työpaikkaa. Ensi viikolla piti alkaa kaupungin hätäaputöitten. Niihin
hänkin aikoi. Oli tasoitettava urheilukenttä ja tehtävä katukäytävä
tänne esikaupunkiin.
-- Kuinka niin taitava mies on jäänyt ilman vakinaista työtä?
Neiti Nurmi ei arvannut koskettavansa arkaa kohtaa. Ahonen ei
kumminkaan nolostunut, vaan selitti suorasukaisesti, että hän oli
ollut oluttehtaan työmies, oppinut siellä juomaan ja juonut itsensä
raihnaiseksi. Oli pakko erota. Mutta erotessaan hän oli päättänyt,
ettei enää joisi pisaraakaan. Ei hän ollutkaan juonut.
-- Onneksi ei nyt sota-aikana saakaan, -- huomautti neiti.
-- Niin, ei saa, -- toisti Ahonen, punnitsematta, sekö ehkä olikin
hänen juomattomuutensa syynä.
Uudinkoukut kiinnitettiin nopeasti ja hyvin, mies sai maksunsa ja
Valtteri luvatun leivän. Siitä pitäen oli ystävyys solmittu neiti
Nurmen ja Ahosen perheen välillä.
Usein sitte syksyn ja talven kuluessa hoikat sääret kiipesivät
opettajattaren portaita ylös, silmäpari kuin jäniksenpoikasen kurkisti
ovenraosta, ja samassa jo Valtteri seisoi kynnyksellä irvistävin
kyynärpäin, lakki kourassa. Ilman pientä makupalaa hän ei koskaan
jäänyt. Poika ei paljoa puhunut, tuli vain ja meni. Mutta kerran hän
sanoa lennähytti heti ovensuusta: -- Nyt meillä on Helmikin!
-- Kuka Helmi on? -- ihmetteli neiti Nurmi.
-- Helmi, Kotkasta.
Ei siitä tullut sen selvempää. Seuraavalla käynnillänsä Ahosella
neiti Nurmi vasta kuuli, että perhe oli lisääntynyt vuoden vanhalla
pojantyttärellä.
-- Nyt ei pääse irti enää mihinkään, -- valitti Ahoska. -- Tämä on aina
poraamassa.
-- Täytyikö teidän ottaa hänet luoksenne? -- kysyi opettajatar, kun ei
osannut muutakaan sanoa.
-- Kävin Kotkassa katsomassa miniää ja lapsia; ajattelin, että ehkä
poika Pietarista olisi heille kirjoittanut, vaikkei meille. Mutta eivät
hekään tietäneet mitään. Kurjuudessa he siellä olivat. Miniä pesee
pyykkiä, käy herrasväissä. Lapset lukitaan sisälle taikka juoksevat
pitkin katuja, ja tämä nuorin oli niin huonossa ruokossa, ettei sitä
jaksanut katsella. Otin mukaani.
Ääni, vuoroin tuikea, vuoroin surkea, vaihtui hellästi leperteleväksi,
kun hän hyssytteli lasta: -- Helmi, Helmi, mamman likka, mamman lintu...
Ja rupipäinen, kalpea tyttönen jokelteli iloisesti vastaan.
Ulkona tiellä neiti Nurmi tapasi Ahosen, joka nykyään oli kaupungin
lumenluontitöissä. Mies tervehti reippaasti nyökäten, valoisin kasvoin.
Hänen toisessa kädessään oli lapio, toisella hän talutti koulusta
palaavaa Valtteria.
-- Hyvääkö Ahoselle kuuluu?
-- Mitäs muuta!
-- Taitaa olla hyvät palkat hätäaputöissä?
-- Tarpeeksi asti. Kymmenen markkaa päivältä. Jos vielä muija kävisi
naisten työtuvassa, niin kelpaisi elää. Mutta ei pääse, kun tuli
otetuksi lapsi, pojan tyttö. Vaikka eipä hän muutenkaan olisi tainnut
sinne mennä -- ei ole käsityöihmisiä, se meidän muija, -- loppulauseet
mies puolittain supisi tiensivuun.
-- Niin kai, -- tuumi neiti Nurmi. Valtterin risaiset vaatteet olivat
kyllä kielitelleet Ahoskan käsityötehosta.
Kun neiti Nurmi seuraavalla kerralla tapasi Ahosen, sai hän kuulla,
että työtuvan naiset olivat tehneet lakon.
-- Mutta heillähän oli hyvä palkka: neljä markkaa kuudelta tunnilta,
ahkeruusrahoja, lapsirahoja ja vielä keittoakin...
Ahonen näytti nololta. -- Niin, eihän meidän muija ole siellä, -- hän
sanoi, nyökäten hätäisesti hyvästit.
Opettajatar kuuli kaupungilla, että hätäaputyöläismiehet olivat
yllyttäneet naiset lakkoon. He piirittivät valtuuston raatihuoneeseen
ja uhkasivat nälällä, kunnes naisten palkka olisi korotettu samaan,
mikä heillä itsellään oli ollut. Ja miehet puolestaan vaativat nyt
lisää. Valtuusto vastusti sitkeästi, mutta taipui vihdoin väkivallan
painosta.
Kaupunkilaiset olivat kuohuksissaan. Neiti Nurmi ei malttanut olla
juoksematta maantien poikki Ahoselle.
-- Mitä Ahonen tästä sanoo? Olitteko tekin raatihuoneella?
-- Olin, tottakai, katsomassa.
-- Niin, me oltiin, minä ja pappa ja mamma ja Helmi! -- ilmoitti
Valtteri vilkkaalla mielenkiinnolla.
-- Joka on katsomassa, mutta ei puhu vastaan, se tulee
myötäsyylliseksi, -- yritti neiti selittää, posket hehkuvina.
-- Enhän minä kuulu koko työtupaan, -- kiirehti Ahoska vakuuttamaan, ja
sanat kierivät suusta kuin herneet, niin että Ahonen jäi vallan vaiti.
-- Emmehän me... Aina me olemme olleet rauhan ihmisiä. Siellä ne muut
hätäapulaiset kuuluvat vaan jouten seisoskelevan, mutta tämä meidän
mies rehkii niinkuin olisi omaa työtä. Kannattaahan sen saadakin markka
seitsemänkymmentäviisi tunnilta, jos se sitte annettiin riidalla taikka
sovinnolla. Mitä me heidän riidoistansa ja työtuvasta ja muusta...
Tuokin Himaska, kutoo harmaat miehen sukat viikossa ja saa siitä vanhan
taksan mukaan 24 markkaa. Nyt se tulee saamaan liki viisikymmentä
markkaa. Väärin se on. Ja minä tässä rähjään aamusta iltaan enkä saa
yhtään mitään... Jahka minäkin menen ja haen sieltä sukankutimen.
Mutta eipä tullut haetuksi kuitenkaan. Himaska selitti, että
kotonatekijöille maksettiin työstä vain kappalepalkka. Ohho, eihän se
sitte kannattanut... Eikä tullut Helmin ja Valtterinkaan vaatteita
paikatuksi.
Kyllä köyhän käskee...
* * * * *
Tuli "punainen aika". Verenkarvaiset nauhat ilmestyivät miesten
rintapieliin ja pyssyt olalle. Pian naisetkin olivat aseissa.
Eräänä päivänä neiti Nurmi näki Valtterin juoksevan maantiellä pitkä
seiväs kädessä, punainen nauha seipään nenässä. Hän sohi sillä oikealle
ja vasemmalle, oli tähtäävinään ja huusi: -- Puh, puh!
Valtteri ei ollut pitkään aikaan näyttäytynyt opettajattaren luona.
Neiti Nurmi oli joskus tuuminut, mikähän hänellä nyt oli, mutta ei
perustanut siitä sen enempää.
-- Ahaa, -- hän ajatteli. -- Tuoltako kulmalta nyt tuuli puhaltaa
naapurissa?
Vaadittiin lupalippua rautatieylikäytävällä, joka vei esikaupungista
kaupunkiin. Silmät kiiluvina Valtteri seipäineen hääräsi vahtineitosten
jaloissa. Joskus hän sai pienen tuuppauksen, mutta enimmäkseen
hyväksyviä hymyilyjä. Nyt oli punainen nauha seipäänpäästä siirtynyt
pojan rintaan, roikkuen siinä pitkänä kuin mato.
-- Näytä lippu! -- kuuli neiti Nurmi Valtterin karjaisevan
ohikulkijalle, vanhalle herrasmiehelle.
-- Kehtaako hän olla minullekin hävytön? -- tuumaili neiti Nurmi,
lähestyessään ylikäytävää. Hän tiesi, että vahtineitoset kysyivät
lupalippua vasta kaupungista palaavilta.
Valtteri taas ampui ilmaan seipäällään, huusi ja ärhenteli. Hän seisoi
selin esikaupungin tiehen päin ja kimmahutti juuri mehevän kirouksen,
kun neiti Nurmi odottamatta tarttui hänen olkapäihinsä.
-- Lapsi, kuinka rumasti sinä puhut! Mene kotiin.
Poika ällistyi eikä saanut sanaa suustansa.
-- Mene nyt kotiin, -- toisti neiti Nurmi. Valtteri kääntyi häpeissään,
ja opettajatar kiirehti edelleen. Mutta monta askelta hän ei
ennättänyt, ennenkuin kimakka lapsen ääni kirkui hänen takaansa: --
Tuokaa lippu tullessanne! Lippu pitää olla!
Seuraavana päivänä neiti Nurmi näki Ahosen kulkevan maantiellä, kivääri
olalla ja punainen nauhasolmuke rinnassa. Hänen silmänsä olivat synkät
ja hyväntahtoinen hymy kuollut huulilta.
Opettajatar tuli oikein mielipahoillensa. Hän oli miehestä pitänyt.
Hän ei voinut olla harmittelematta: -- Tässä on akka takana! -- Mutta
samassa hän näki Ahoskan myös maantiellä. Hän meni vastakkaiseen
suuntaan kuin miehensä, suuri huivi huppuna, vartalo kumarassa,
viilettäen kuin hiiri pitkin tienreunaa. Neiti Nurmesta tuntui, että
vaimoa hävetti. Mies oli astellut pystypäin, uhmaavan näköisenä.
-- Kuka heidät tietää! -- oli loppupäätelmä.
Kuului, että Ahoskakin nyt todella istui työtuvassa, kun johto oli
porvareilta siirtynyt punaisten käsiin. Mies taaskin oli siltavahtina,
jonkun matkaa maalla päin. Maalaiset kertoivat, että hän piti suurta
ääntä ja puhui suun täydeltä törkeyksiä. Kun hän tuli neiti Nurmea
vastaan, niin hän tuskin tervehti.
Mutta neidistä tämä oli niin ikävää, että hän piankin pysähdytti Ahosen
tiellä.
-- Onko nyt Ahonenkin mennyt punakaartiin? Ette suinkaan te, vanha
mies, aio rintamalle lähteä?
-- Vaikka lähtisinkin! -- kivahutti Ahonen, mustannäköisenä hiukan
nyökähyttäen päätänsä ja jatkaen matkaa. Valtteri juoksi perässä ja
pujotti kätensä hänen kouraansa, vilkuen ilkamoiden taaksensa neiti
Nurmeen. Pojan risat olivat vaihtuneet uuteen, siistiin takkipukuun.
Punainen nauhamato oli solmittu yhtäläiseksi ruusukkeeksi kuin
isoisälläkin oli. He kulkivat juhlallisina samaa tahtia, vanha mies ja
poika, ja neiti Nurmi huokasi raskaasti heitä katsellessansa.
-- Tietävätkö nuokin, mitä tekevät?
* * * * *
Loppunäytös oli tulossa. Punainen mahti oli maassa. Murretuilta
rintamilta pakolaiset hurjassa vilinässä ajoivat läpi kaupungin. Oma
esikunta oli karannut tiesi minne, ja vahdit heittivät aseensa siltojen
viereen ja metsiin.
Neiti Nurmi seisoi katsomassa ohikiitävää junaa. Jokohan tuo toi
pelastuksen? Ei vielä. Mutta pian, huomenna, ylihuomenna -- aivan
varmaan.
Hän oli niin jännityksissä, ettei huomannut ketään, ennenkuin Ahonen
tervehti hyvää iltaa.
Neiti käännähti ja näki hänet tavallisessa työpuvussa. Kasvojen ilme
oli muuttunut kuin taian voimasta. Synkkien silmien sijalla oli lempeät
ja lauhkeat, samanlaiset kuin viime syksynä. Nyt niiden ilme vain oli
iloisen sijasta huolestunut. Ja kuitenkin tuntui kuin kevennys miehen
koko olemuksessa.
-- Kun he nyt tulevat, niin tappavatko he meidät kaikki? -- kysyi hän
kuiskaten.
-- Eivät tapa, olkaa rauhassa, -- hymyili neiti Nurmi.
-- Mutta niin sanotaan.
-- Turhia puhuvat. Ei ainakaan Ahosta kukaan tapa. Ettehän te ollut
rintamallakaan -- vai olitteko?
-- En, en ollut. Enkä minä ikänä olisi koko leikkiin mennyt, mutta
kun lakkauttivat hätäaputyöt, eikä muutakaan saanut mistään. Muijakin
yritti työtupaan, mutta maksettiinkos siellä enää palkkoja niinkuin
ennen? Helmi vaan rupesi kotona kitumaan, ja lääkkeisiin kuluivat nekin
turhat rahat. Ei, pakko minun oli kaartiin ruveta. Kaikki me muuten
olisimme nälkään kuolleet minä ja muija ja lapset... Täytyi mennä.
-- Ei täytynyt, Ahonen. Ei koskaan täydy myydä kunniaansa ja
omaatuntoansa.
-- Enpä minä siitä suurta hintaa saanut, -- naurahti mies katkerasti.
-- Eikö neiti puhuisi minun puolestani, kun he tulevat? Tuonkin
Valtteri paran tähden...
-- Pojankin annoitte villiytyä! -- Neitiä suututti ja säälitti
yhtaikaa. -- Mitäpä minä voin puhua? Asianne tutkitaan, ja tekonne
puhuvat itse puolestansa.
Niin tuli se ihana keväinen aamu, jona kaupunki näki valkoiset
vapauttajansa. Oli riemua, oli juhlamieltä. Mutta esikaupungin
maantiellä pieni hintelä poika juoksi kuin kuolemanhädässä neiti Nurmen
perässä. -- Opettaja, opettaja! -- hän huusi. -- Pappa vietiin! Ne
veivät papan!
Neiti Nurmi taputti kalvakkaa poskea. -- Ole rauhassa, lapsi, kyllä
pappa tulee takaisin pian. Mutta sinä -- joko sinä tahdot ruveta
kiltiksi pojaksi?
Valtteri riiputti päätänsä. -- Jo.
Seuraavana päivänä neiti Nurmi ikkunastansa näki Ahosen kuokkimassa
pientä perunamaatansa. Hän oli siis vapautettu.
Yhteiset suuret ilot ja surut kiinnittivät lähiaikoina opettajattaren
mieltä niin, että hän vasta viikon kuluttua tuli pistäytyneeksi
naapuriin. Hän meni jäähyväisille, sillä hänen viransijaisuutensa
yhteiskoulussa loppui lukuvuoden mukana. Niin pian kuin junissa pääsi,
hän kiirehti matkustamaan.
Oli sunnuntai-iltapäivä, ja he olivat kotosalla kaikki. Helmi nukkui
kehdossa likaisten riepujen seassa, aina välimmiten vaikertaen
unissansa, ja Valtteri nuhjasi nurkassa uudessa puvussaan, joka oli jo
saanut pari reikää. Ahonen näytti totiselta ja lauhalta, mutta vaimo
purskahti itkuun.
-- Voi voi tätä elämää, -- hän valitti. -- Mitä me olemme tehneet, että
Jumala meitä näin kovasti rankaisee?
Neiti Nurmi tiedusteli, mitä oli tapahtunut. Hyvinhän näytti käyneen,
koska Ahosen ei tarvinnut vankilaankaan joutua.
-- Se nyt vielä puuttuisi! Jo minä niin pelästyinkin, että sydän oli
haljeta. Veivät viattoman miehen sinne tutkittavaksi... Ja nekin
kaartinpäälliköt pettivät.
-- Suuren palkan lupasivat, ja viisikymmentä markkaa rahaa sain koko
aikana, -- murahti Ahonen.
-- Köyhyyden tähden sinne mentiin ja yhtä köyhiksi jäätiin, -- nyyhki
Ahoska. -- Ja nyt vielä tuli semmoinen onnettomuus... Tappoivat ainoan
poikamme!
-- Ketkä tappoivat? Missä?
-- Pietarissa -- sen, joka oli auttokuskina. Oli kirjoittanut Kotkaan,
että nyt hän tulee kotiin ja tapiseeraa mamman ja papan huoneen, ja
asemalle hän oli jo pyrkinytkin. Mutta tappoivat ja ryöstivät rahat
kaikki... On tullut tieto.
Ahoska itki ja nyyhkytti niin, että koko ruumis vapisi. Ahonen mykkänä
kuivaili kyyneleitänsä.
-- Valtteri paran ainoan enon tappoivat...
-- Ketkä? -- kysyi neiti Nurmi uudelleen.
-- Punaiset! -- sanoa töksähytti Ahonen.
-- Mutta se nyt kumminkin oli hyvä, ettei niitä ryöstökankaita otettu,
-- toimitti Ahoska kesken itkuansa. -- Minä sanoin Ahoselle, että
vaikka tässä näännyttäisiin kurjuuteen, niin ei oteta...
Tuli yhteinen äänettömyys. Valtteri nyppi uuden pukunsa reikiä, ensin
toista ja sitte toista.
Neiti Nurmi olisi tahtonut lohdutella, puhua Jumalasta ja isänmaasta
ja kaikesta parhaasta, mitä hän tiesi, mutta sanat kuolivat hänen
huulillensa. Hän ojensi kätensä hyvästiksi heille jokaiselle ja sanoi
vain: -- Kyllä kai te raukat nyt olette saaneet punaisesta ajasta
tarpeeksenne.
Hän ei odottanut vastausta, eikä sitä tullutkaan. Ahoska huokasi: --
Hohho, kunpa noista tulisi ihmisiä, Helmistä ja Valtterista.
-- Siinähän se olisi Suomen tulevaisuus, -- sanoi neiti Nurmi. Mutta
sanoessaan hänkin huokasi syvään -- hyvin syvään.
1919.