Nuori tyttö, joka soitti viulua, kulki tunnille opettajansa luo
"sekalaisten tavarain kaupan" ohitse. Oli siinä kadun varrella
muitakin kauppoja pitkä rivi: oli kellosepän liike, lihakauppa,
maitomyymälä, huonekaluliike, muotikauppa, siirtomaatavarakauppa ja
pari leipuriliikettä. Siis melkein mitä tahansa. Tyttö ei koskaan
katsellut niiden ikkunoihin. Hänellä oli huoneessansa kaunis kalusto
kiillotetusta koivusta. Hyvästä ruoasta hänen äitinsä piti huolen.
Hänen siro kultakellonsa ei edistänyt eikä jättänyt. Hänen pukunsa oli
aistikas ja moitteeton ja hattunsa uusi; ei hän muotikaupasta mitään
tarvinnut eikä sen nähtävyyksistä välittänyt.
Täällä kaupungin umpinaisten, yksitoikkoisten kivimuurien keskellä
oli vain arkea, aherrusta ja kiirettä. Tyttö kaipasi kesäisiä
lehtoja, rannan aaltojen hiljaista lipatusta, luonnon vapautta ja
juhlarauhaa. Hän muisti kaihoten suvun vanhaa kartanoa, kesäkotia,
jonka kaikki nurkat olivat täynnä tarinoita. Siellä oli ullakko, johon
hän sadesäillä kiipesi yksin unelmoimaan, vanhojen, tomuttuneitten,
kummallisten esineitten keskelle. Hänen kesänsä olivat ihanat ja
vaihtelevat kuin värikäs satukirja.
Kaupungissa hänellä oli yksi ainoa sadunkertoja, hänen rakas
viulunsa. Sepä haastelikin ihmeellisiä tarinoita: rusopilvistä
ja hopeanhohtoisesta kuutamosta, keijukaisista, prinsseistä ja
prinsessoista lumottuine linnoineen. Eniten se kuitenkin kertoi
auringosta, joka sädehtien valaisi onnellista maailmaa, kaipuun ja
toiveiden kukkaisia kenttiä ja haaveiden kultakartanoita. Sellainen
sopi hänelle, jota ihmiset sanoivat sadun "Päivänpaisteeksi".
Vaan nyt hän äkkiä oli keksinyt "Sekalaisten tavarain kaupan".
Ensin hänen katseensa oli sattunut erääseen viuluun, joka oli asetettu
ikkunaan. Soittokoneet aina kiinnittivät hänen huomiotansa; niinpä
tämäkin, vaikka se oli huonon näköinen, toisenlainen kuin se, jota hän
itse kantoi laatikossa kädessänsä. "Kas", oli hän ajatellut, "kuka on
hylännyt viulunsa? Miksi hän ei ole vaihtanut sitä soitinkaupassa, jos
hän on halunnut uutta ja parempaa?"
Ennenkuin tyttö huomasikaan, oli hän astunut sisälle ja kysynyt
viulun hintaa. Mustapartainen mies selaili kirjaa, johon se oli
merkitty, mutta ei heti löytänyt paikkaa. Nainen, joka myi, vihjasi:
"Kolmekymmentä markkaa. Poika olisi tahtonut enemmänkin, mutta eihän
sitä kukaan ole ostanut. Anna kolmellakymmenellä."
Tyttö oli katsellut ympärillensä, kummastellen, kuin unessa. Tässähän
oli sukukartanon ullakko ilmielävänä! Pieni pöytä, jonka marmorilevy
oli haljennut, mustuneet kauniit kynttiläjalat, kuviokantinen arkku,
kukallinen silkkiliina...
Niin, ja viulu. Hämillään tyttö ei tietänyt mitä sanoa. Eihän hän
aikonut ostaa. Ei hänellä rahojakaan ollut mukanansa. Hän vain kiitti
tiedosta ja meni ulos. Joko hän ehkä myöhästyisi tunniltansa? Mitähän
myyjätkin ajattelivat hänestä?
Palatessansa hän ei voinut olla taas pysähtymättä kaupan ikkunan
luo, mutta sisälle hän tietysti ei enää mennyt. Sähköliekit olivat
sytytetyt. Hylätty viulu katsoi häneen, ja hänestä tuntui, ikäänkuin
sen jousi, maaten kielillä poikkipäin, olisi valittanut hänelle.
"Poika soitti minua -- kauniisti hän soitti. Nyt ei minusta huoli
kukaan. Hän tahtoisi rahaa, mutta ihmiset eivät maksa. Hänellä on uusi,
hieno, kallis viulu, ja minä täällä virun toimetonna romujen joukossa."
Tyttö tarkasteli toisia esineitä. Vanhoja kaulahuiveja, pitsejä,
kahvipannu... ja rintasolki -- kuinka taiteellisen kaunis! Miksi sekin
oli täällä?
Lusikoita -- kokonainen täysi tusina avoimessa silkillä sisustetussa
lippaassa -- ja nimi kaiverrettu jokaiseen. Selvästi sen luki
kirkkaassa sähkövalossa: "Inga."
Oliko Inga kuollut? Kuka oli tuonut tänne hänen lusikkansa? Se oli
väärin! Tyttö suuttui tuntemattoman Ingan puolesta.
Käsineitä, vyö, kirjoitusneuvot, nuken lautasia ja kuppeja...
Vihdoin hän kääntyi mennäkseen, mutta samassa hän huomasi naisen,
joka suuri käärö kainalossa pujahti kaupan ovesta sisälle. Tyttö ei
malttanutkaan lähteä, vaan jäi vielä seisomaan. Mitähän nyt vietiin
sinne hylkytavarana?
Nainen oli huonosti puettu, ihan liian ohuesti näin tuulisena, koleana
syyspäivänä. Hän näytti aralta ja huolestuneelta. Tyttö näki hänen
avaavan käärönsä ja levittävän esille vuodepeitteen. Se oli siisti,
kirkkaan punainen.
Mustapartainen mies sanoi jotakin, ja vieras nainen vastasi; mies
kirjoitti kirjaansa ja heitti peitteen nuoralle riippumaan; nainen
kääntyi ja astui kiireisesti ulos. Ovessa hän nyyhkytti, kadulla
pyyhkäisi silmiänsä. Kuin varjo hän liukui tytön ohitse.
Tyttö seisoi äänetönnä, katsoen vaimon jälkeen. Tuntui kuin hän olisi
katsonut johonkin suureen arvoitukseen. Hän, päivän lapsi, tuijotti
pimentoon. Hän tuijotti sinne yhä, kotiinkin kulkiessaan ja astuessaan
kauniiseen, lämpimään, valaistuun huoneeseensa.
Kaksi päivää myöhemmin tyttö taas kulki kadulla viululaatikkoinensa.
Hän oli lähtenyt kotoa tavallista aikaisemmin. Yhä nopeammin askelin
hän astui, lähestyessään "Sekalaisten tavarain kauppaa". Jännittyneenä
hän suuntasi katseensa ikkunaan, etsien punaista peitettä, mutta vielä
ei ollut kaupassa valoa, eikä hän nähnyt sisälle.
Rintaneula, lusikat ja viulu olivat yhä näytteillä.
Tyttö katseli niitä, ja ne kertoivat aivan uudenlaisia satuja. Vielä
äskettäin ei hänellä ollut sellaisista aavistustakaan. Oliko hän ollut
kuuro? Nuo vanhat esineet haastelivat nyt niin äänekkäästi, että hänen
täytyi kuulla jokainen sana.
"Olin nuoren tytön oma", sanoi taiteellinen rintasolki. "Hän helli
minua kauan katseillansa, ennenkuin toi tänne. Olen vanhaa perintöä,
hänen äitinsä muisto. Mutta hän oli joutunut velkaan. Hän odottaa, että
minä hänet kuormasta päästäisin, minä yhdessä muiden korujen kanssa,
joista hän on luopunut."
"Meidät Inga sai morsiuslahjaksi", tarinoivat lusikat. "Kuinka kaunis
hän oli valkoisessa hunnussansa ja myrttiseppeleessä! Sulhanen
lahjoitti hänelle ihanimman ruusuvihon. He muuttivat omaan herttaiseen
pikku kotiin. Mutta mies oli kelvoton, hän rakasti hehkuvaa viiniä ja
iloista seuraa enemmän kuin Ingaa. Heidän elämänsä luisui alaspäin.
Inga koetti tehdä työtä ja taistella. Hänen pienokaisensa tarvitsivat
ruokaa ja vaatteita paremmin kuin hienoja hopealusikoita. Sentähden
olemme täällä. Mies -- hän istuu nytkin ravintolassa, ja kotona Inga
itkee."
Tyttö painoi käden sydämellensä. Hän pelkäsi kysyä viulun tarinaa.
Sekään ei varmaan enää ollut sanova, että poika oli hylännyt ystävänsä,
saadakseen paremman ja kalliimman. Se aikoi sanoa jotakin, jota hän ei
jaksanut kuulla -- itse lähtiessään soittotunnillensa, oma rakas viulu
mukanansa.
Tai oikeastaan -- parempihan oli näin. Se uusi tarina oli oleva
kauniimpi, inhimillisempi, viulun ja pojan arvoinen kaikessa
sydäntäsärkevässä haikeudessansa...
Tällä kertaa tyttö todellakin myöhästyi. Se ei estänyt häntä palatessa
taas pysähtymästä kaupan ääreen.
Hän oli huudahtamaisillansa riemusta. Ihan selvään hän nyt sähkövalossa
voi nähdä, että punaista peitettä ei ollut siellä enää. Paikassa, mihin
mies sen viime kerralla ripusti, oli tyhjä tila. Joku oli sen ostanut,
ehkä juuri tänään.
"Nyt se nainen on saanut rahoja. Hän on heti mennyt hankkimaan puita.
Ilmahan on yhä kylmempi. Ja sitte --"
Tarina katkesi. Riemu loppui.
"Mutta hänhän toi parhaan peitteensä tänne. Hänen vanhansa on ohut ja
huono, ihan kuin hänen pukunsa oli. Vaikka hän panee tulta uuniin, on
kylmä kuitenkin."
Tyttö huokasi.
Ja nyt -- viulu, viulu...
Hän voi ihan nähdä pojan syvät, tummat silmät. Ne katsoivat häneen,
käänsipä hän päänsä vaikka poiskin. Niissä silmissä kuvastui
taiteilijasielu, rikas, tulinen, kärsivä. Kuinka hän soitti! Ei
niinkuin oppinut, koulittu soittaa, sillä hän oli ollut oma mestarinsa.
Hän olisi mieluummin jäänyt ilman leipää kuin menettänyt viulun,
parhaimman ystävänsä. Jokainen sävel oli hänen sydämensä hetteistä
kummunnut. Viulu oli kuin osa hänestä itsestään.
Poika olisi halunnut oppia. Mitä hän olisikaan antanut, jos olisi
saanut käydä taiteilijan luona tunneilla, kuten tyttö, joka siinä nyt
katseli hänen aarrettansa! Mutta sen sijaan hän vain pihoja kierteli
sokean isoisänsä saattajana. Ihmiset heittivät vaskirahan ikkunasta;
hän kumarsi kiitokseksi, otti almun maasta ja viritti uuden sävelmän
viulusta soimaan. Monesta viisipennisestä kertyi heille niukka
toimeentulo -- kunnes eräänä päivänä isoisä sairastui. Ja silloin --
Tyttö huomasi, että pitkä nyyhke kohosi hänen rinnastansa, kuten
vaimolta, joka oli peitteen tuonut.
Ei hän enää seuraavilla kerroilla myöhästynyt soittotunneiltansa, mutta
ei hän myöskään koskaan laiminlyönyt katsoa "Sekalaisten tavarain
kaupan" ikkunaan. Opettaja sanoi, että hänen lapsellinen, unelmoiva,
kirkas soittonsa oli alkanut ihmeellisesti syventyä. "Rakkaus
syventää", ajatteli hän itsekseen. "Onkohan tyttö rakastunut? Hän
lienee jo siinä iässä."
Mutta _siitä_ rakkaudesta tyttö ei vielä mitään tietänyt. Hän vain
rakasti tuntematonta poikaa, joka sokean isoisänsä tähden oli tuonut
viulunsa "Sekalaisten tavarain kauppaan".
Eräänä päivänä hän yhtäkkiä tuli ajatelleeksi, että poika raukka ei
ollutkaan uhrauksestansa mitään hyötynyt, eikä Inga lusikoistaan, eikä
vieras tyttö rintasoljestaan, sillä kaikki ne olivat yhä ostamatta.
Hänet valtasi hätä ja tuska. Hänen _täytyi_ ne ostaa -- ostaa ja
lahjoittaa takaisin omistajillensa. Mikä oikeus hänellä oli elämän
päivänpaisteeseen, kun toiset olivat jääneet peräti ilman?
Hän lähti kauppaan varta vasten. Ihmeen rohkeaksikin hän oli muuttunut,
sillä hän kysyi myyjänaiselta silmää räpäyttämättä: "Kuka tuon viulun
on tänne tuonut, ja missä hän asuu?"
Myyjätär tuli levottomaksi. Olikohan viulu kallisarvoisempi kuin
kukaan oli osannut aavistaa? Hän yritti iskeä silmää mustapartaiselle
miehelle, mutta tämä jo vastasi: "Lihakauppiaan poika sen toi tuolta
naapurista. Mistä lienee perinyt. Hän ei ymmärrä viulusta mitään.
Sitäpaitsi _minä_ sen myyn, kun se kerran on tänne jätetty."
Tyttö ei tehnyt kauppaa. Hän niin lamautui, että ei enää kysynyt
lusikoistakaan eikä soljesta. Miehen epäkohteliaisuus jäi häneltä
melkein huomaamatta. Hän lähti pois, tuntien vain, että sää oli harmaa
yltympärillä ja painostava, tylsyttävä harmaus laskeutunut hänenkin
ylitsensä.
Kun hän seuraavana päivänä meni soittotunnillensa, kulki hän kadun
toista puolta ja kiirehti "Sekalaisten tavarain kaupan" ohitse.
"Oi", itki hänen viulunsa illalla, "nyt on kaikki taas tyhjää ja
jokapäiväistä. Nyt ovat olemassa vain entiset kivimuurit ja kadut ja
romutavarat kaupan ikkunassa. Minä uskoin ensin ilon ja onnen unelmiin
ja sitte surun ja kärsimyksen runouteen. Kumpikin oli kaunista. Mutta
runous on kuollut. Ei ole muuta jäljellä kuin pitkä, järkevä, arkinen
todellisuus."
Todellisuus oli jäljellä. Se astui likelle ja tarttui kiinni nuoreen
soittajatyttöön.
Vain satua oli ollut se tummasilmäinen poika, josta hän oli
uneksinut. Mutta kivitalon pihalla kulki sokeita vanhuksia ja pieniä
viulunsoittajia tavan takaa. Eikä yhtäkään hän jättänyt antimitta.
Tyttö, jota "Päivänpaisteeksi" sanottiin, oli kenenkään arvaamatta
saanut sadun "Tähtisilmän" läpitunkevan katseen. Hän näki, että
talonmiehen yskivä lapsi tarvitsi lääkettä, että kellarikerrokseen oli
lähetettävä puita vanhalle eukolle, että palvelijattarella keittiössä
oli joku syvä suru, joka kaipasi lohdutusta.
Itse hän ei koskaan ollut ajatellut, että aurinkoiset unelmat olivat
tehneet hänestä "Päivänpaisteen", eikä hän nytkään tietänyt sitä,
että "Sekalaisten tavarain kaupan" runokuvat olivat hänelle antaneet
"Tähtisilmän" lahjan.
Vielä vähemmin hän harkitsi ja ymmärsi, kuinka arkinen todellisuus
hänen ympärillänsä muuttumistaan muuttui rikkaaksi ja ihmeelliseksi.
Mutta hän kertoi sen viulullensa, ja viulu soitti sen ilmoille. Se
soitti runoutta, joka on kotoisin valosta ja pimennosta ja luo lohtua
ja valaa ymmärtämystä elämän murheisiin, ja se soitti todellisuutta,
joka on kirkastunut kaikkiasyleileväksi rakkauden runoudeksi.
Näin tuli tytöstä suuri taiteilija.
1916.